Helsingin käräjäoikeus hylkäsi syytteet Hitler-Saksan hakaristilippujen käytöstä ”PVL:n” toimesta 6.12.2018. Silloin ”PVL:n” natsit kantoivat näitä lippuja mielenosoitusmarssinsa kärjessä osana muodostelmaa, jossa muut liput oli ryhmitelty niiden taakse. Silti syytettyinä olivat vain lippuja kantaneet, ikään kuin he olisivat jokseenkin ominpäin tuoneet liput paikalle, ikään kuin ne eivät olisi olleet järjestäytyneen muodostelman kärjessä, muiden lippujen edellä, edustaen koko kulkuetta. Vaikka vain lipunkantajat asetettiin syytteeseen, itse asiassa koko ”PVL:n” merkitys kutistuu oikeusjutun laajemman yhteiskunnallisen merkityksen rinnalla. Kaikkien vallankumouksellisten ja fasisminvastustajien on tarkkaan pantava merkille, mitä kaikkea tähän tuomioon sisältyy ja miten se ilmentää fasistisen tendenssin etenemistä oikeuslaitoksessa.
Mikä ei ole enää ollenkaan uutta, mutta mikä jälleen kerran on pantava ensimmäisenä merkille, on kerrasta toiseen ja jälleen nytkin toistunut näytelmä, jossa syyttäjä (tässä tapauksessa valtakunnansyyttäjä) ja koko oikeuslaitos esittävät autuaan tietämättömiä sellaisen asian olemassaolosta, kuin Pariisin rauhansopimus (1947). Tämä sopimus vahvistaa Moskovan välirauhasopimuksen (1944), joka ei jätä tulkinnanvaraa fasististen ja vieläpä erikseen mainittujen hitleriläisten järjestäytymisoikeuden suhteen:
”Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fassisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaoloa.”
Ja tämän, totta tosiaan, Pariisin rauhansopimus yhtä selvästi vahvistaa:
”Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.”
Ei siis pidä hämääntyä, kun Helsingin käräjäoikeus julisti tämän yli, että Saksan hakaristilippu ei ole Suomessa kielletty. Tarkoitus on viedä huomio siitä, että mielenosoituskäytössä, varsinkin marssimuodostelman kärkirivistönä, ko. lippu on osa ja mitä räikeimmin ilmaisee tukahdutettavaksi määrättyä järjestötoimintaa. Pariisin rauhansopimus ei niinkään kiellä Hitler-Saksan hakaristilippua, kuin asettaa sen maalitauluksi.
Toisin kuin tätä näytelmää ja nykymenoa laajemmin katsoessa voisi luulla, Suomi ei ole irtisanoutunut Pariisin rauhansopimuksesta, paitsi aserajoituspykälien osalta vuonna 1990 (Mauno Koiviston presidenttiydellä, mille nyt osuvasti teetettiin muistomerkki). Samoista ajoista lähtien on valtiotasolla sovellettu myös julkilausumatonta fasisminvastaisten artiklojen ”viraltapanoa”. Nämä kaksi osin epätasaisesti kehittyvää puolta, yhtäältä militarismi ja sotavarustelu, toisaalta fasistinen tendenssi, kuuluvat suomalaisen taantumuksen pyrkimykseen palauttaa vuosia 1918-1944 vastaavat olot.
Huolimatta porvariston sisäisistä ristiriidoista suhteessa fasistisen tendenssin kehittämiseen osana valtion taantumuksellistamista, huolimatta näissä oikeusjutuissa ilmenevästä liberaalin ja fasistisen tendenssin ristiriidasta, kukaan hallitsevassa luokassa tai valtiokoneistossa, eikä nähtävästi juuri niiden tukijoissakaan, riko tätä tietämättömyyden illuusiota, osoita tätä juridista ”norsua olohuoneessa”. Se on yksi seikka, missä fasismilla ja yhä taantumuksellisemmaksi käyvällä liberalismilla on yhteinen nuotti. Porvaristomme ei kaikessa mädännäisyydessäänkään voi unohtaa Puna-armeijan miekalla kirjoitettua Pariisin rauhansopimusta, vaikka koittaakin sitä painaa unholaan loruillessaan ”totalitarismista” ja ”ääripäistä”. Rauhansopimuksen merkitys on hyvin tiedossa, ja juuri siksi sitä ei vahingossakaan sivuta. Jopa ”PVL:n” itsensä kielto ajettiin vetoamalla kaikkeen mahdolliseen muuhun ”hyvistä tavoista” alkaen, jottei vain palautettaisi mieliin tuota porvariston taantumusvehkeilyn legitimiteettiä kahleen lailla painavaa sopimusta.
Tässä tapauksessa valtakunnansyyttäjä vetosi lakiin, joka kieltää ”kansanryhmää vastaan kiihottamisen”. Jälleen kerran laki, joka on Suomen allekirjoittamaa hitleriläisten järjestöjen yksiselitteistä kieltoa tulkinnanvaraisempi. Samalla nyt Helsingin käräjäoikeudessa toteutuneeseen tulkintaan on siihenkin perusteltua kiinnittää erikoista huomiota, sillä se on tietyllä tapaa totuttua paljastavampi:
Oikeus katsoi lippujen olleen nimenomaan Hitler-Saksan lippuja, joilla haluttiin ”levittää natsi-Saksan ja Hitlerin ideologian mukaisen mielipiteen tai viestin”, johon oikeuden mukaan sisältyy ”juutalaisvainot, rotuoppi sekä juutalaisten ja eräiden muiden vähemmistöjen joukkotuhonta”. Vaan malttakaapa lukea, mitä tämä samainen oikeusistuin sai tämän päälle loihdittua. Nimittäin, aivan kuin toisella suulla edellisen hengenvedon sanat syöden, se teki johtopäätöksen; ”vastaajien ei ole näytetty levittäneen yleisön keskuuteen mielipidettä tai viestiä, jolla olisi uhattu ja solvattu eri maahanmuuttajaryhmiä taikka väitetty näiden olevan alempiarvoisia suomalaisen yhteiskunnan kantaväestön kanssa. Asiassa ei myöskään ole näytetty, että hakaristilippu antaisi uhkaavan ja solvaavan viestin liittyen maahanmuuton vastustamiseen.” Siis vielä kerran – oikeuden mukaan natsit olivat lipuillaan levittämässä rasistisen joukkotuhonnan sanomaa, mutta oikeuden mukaan ei ole näytetty näin tapahtuneen!
Tämä antaa kyllä natseille aihetta hetken iloa suurempaan kiitollisuuteen herrojaan kohtaan, mutta eipä siinä vielä kaikki. Kuin mikäkin ”kolmannen valtakunnan” tuomioistuin: ”Oikeus moittikin poliisia mielenosoitukseen puuttumisesta. Poliisin olisi sen sijaan pitänyt turvata kulkueeseen osallistuneiden oikeus mielenosoitus ja puuttua kulkuetta seuranneen yleisön menettelyyn, oikeus opasti.” Tämä on todella huomionarvoista. ”Viis siitä”, että tässäkin tapauksessa poliisi rajoittui näihin lippuihin, joita silloin saatettiin pitää liian paljastavina sopiakseen Suomen porvariston ”itsenäisyyspäivään” 6. joulukuuta. ”Viis siitä”, että tämänkin eleen poliisi peittosi mennen tullen rauhansopimusta rikkoen samassa tapahtumassa, saattamalla natsikulkuetta. Tässä ei vain symbolisesti ”nuhdeltu” poliisia sen symbolisesta virheestä, joka siis kokonaisuudesta irrotettuna olisi Pariisin rauhansopimuksen mukainen, ja siten Helsingin käräjäoikeuden paheksuma tukahdutustoimi. Kuitenkin, tämän ”nuhtelun” vakavana sisältönä on antifasismin kriminalisointi.
Yhteenvetona, ottaen huomioon Pariisin rauhansopimuksen sivuuttamisen sekä muun tässä huomioidun, ja että nämä kokonaisuutena ottaen edustavat pyrkimyksiä valkokaartilaisen fasistisen Suomen palauttamiseen, on todettava, että tässä Helsingin käräjäoikeuden päätöksessä näkyy fasistisen tendenssin eteneminen oikeuslaitoksessa. Konkreettisesti, se raivaa esteitä avoimilta, peittelemättömiltä fasisteilta, jotka on a) kielletty valtiosäännön tasoisesti rauhansopimuksella ja b) tässä olisi aihetta myös tuomiolle perustuslakia loukkaavasta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mutta sen sijaan c) oikeus kiihottaa tukahduttamaan tämän vastustamista.
Aika näyttää, pitääkö nyt annettu tuomio, vai pysähtyykö tämä oikeuslaitoksessa etenevän fasistisen tendenssin ko. ilmaus vielä jollakin ylemmällä oikeusasteella. Niin voisi olettaa käyvän, kun fasistinen tendenssi ei vielä ole hallitsevana, mutta toisaalta tämänkaltainen olettaminen käy näinä aikoina ennen pitkää kestämättömäksi. Niin tai näin, tällaisten tapausten myötä käy aina vain silmiinpistävämmin selväksi se, etteivät vallankumoukselliset tai muutkaan fasisminvastustajat voi seurata sivusta, miten porvaristo katsoo parhaaksi edetä fasismin suhteen kussakin tapauksessa. Yhä painavampi todistusaineisto tuomitsee sen kaiken ”taktisen” ja varsinkin viime eduskuntavaaleissa ”antifasisminkin” nimissä lietsotun, ja nykyisen hallituksen aikana syvennetyn tuen taantumukselle. Näemme, mihin se johtaa – lisää taantumusta, lisää fasistisen tendenssin kehitystä hakaristeillä tai ilman. Porvariston suhtautuminen omaan ”laillisuuteensa” korostaa tarvetta hylätä siihen kohdistuvat illuusiot. On valmistauduttava taisteluun, kun porvaristo valmistautuu sotaan.
