Julkaisemme Maolaisen Komitean Suomessa julistuksen Läskikapinan 100-vuotispäivän johdosta.
Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
ELÄKÖÖN 100 VUOTTA LÄSKIKAPINASTA!
100 vuotta sitten, 2. helmikuuta 1922, alkoi ”Läskikapinana” tunnettu Pohjolan punaisen sissipataljoonan lyhyt mutta arvokas sotaretki, joka päättyi viikkoa myöhemmin, 10. helmikuuta. Nimensä retki sai siitä, että sen alussa puheita pidettiin läskilaatikoiden päällä seisten, ja myöskin oli pakkoluovutusten ansiosta tavallista enemmän läskiä pahimmassa kurjuudessa kituuttavien joukkojen saatavilla. Kapina sai alkunsa Peräpohjolassa, Savukosken kunnassa Kemi Oy:n Värriön tukkityömaalta ja eteni Sallan Kuolajärvelle nykyisen Venäjän alueelle, ja sen muovasi käytäntöön Pataljoonan komissaarina toiminut Jahvetti Moilanen SKP:n KK:n valtuuttamana, eikä sen loistoa pyyhi pois se, että tuo henkilö myöhemmin kapituloitui suomalaisnationalismille.
Läskikapinan ensimmäinen opetus on, että tarttumalla lujasti proletaariseen internationalismiin voidaan joukot mobilisoida vallankumoukselliseen aseelliseen taisteluun.
Aloittakaamme taustasta: 1) vuosien 1916–1923 maailmanvallankumouksen suuri aalto, 2) vuoden 1918 työväenvallankumouksen tappio ja SKP:n perustaminen saman vuoden elokuussa, 3) valkoisten ”heimoretket” Neuvosto-Karjalaan, 4) työtätekevien joukkojen puutteen ja kurjuuden pahentuminen.
Peräpohjolan tukkityömailla, joiden työläiset olivat tyypillisesti puoliproletaareja,kapitalismin raivoisa taloudellinen hyökkäys vauhkoavan valkoisen terrorin saattelemana tuntui erityisen raskaasti, osana taantumuksen pyrkimystä kapitalismin ”vakauttamiseen”. Toisaalta valkoiset myös suorittivat vastavallankumouksellisia operaatioita rajan takana Neuvosto-Karjalassa, mikä entisestään kiihdytti joukkoja, jotka tunsivat tuon vallan omakseen, muistaen myös omaa vallankumouksellista kokemustaan neljän vuoden takaa.
Noissa oloissa SKP onnistui nostattamaan Suomen rajojen sisältä satoja työläisiä puolustamaan aseet kädessä proletariaatin diktatuuria, palveluksena maailmanvallankumoukselle. He iskivät valkoisten interventionistien selustaan samalla, kun Työläisten ja talonpoikien punainen armeija taisteli sitä vastaan varsinaisella rintamalla.
Tehtävä ei ollut helppo, sillä työväen uskallus oli vielä painuksissa kansalaissodan tappion jäljiltä. Ympärillä riehuva valkoinen terrori toi myös oman mausteensa. Vaati suurta proletaarista luokkarohkeutta ja joukkojen hyvää tuntemusta kyetä mobilisoimaan joukot jälleen aseelliseen taisteluun ja vieläpä puhtaasti epäitsekkäällä tarkoituksella puolustaa proletariaatin diktatuuria vieraassa maassa. Puolueen onnistuminen tässä on huomattava osoitus proletaarisen internationalismin voimasta ja Suomen kansan internationalistisesta sankaruudesta.
Meidän, jotka tänä päivänä vannomme uskollisuutta Suomen Kommunistiselle Puolueelle, tulee muistaa tuo vallankumouksellinen uskallus ja proletaarisen internationalismin henki, jotka ohjasivat Pohjolan punaista sissipataljoonaa.
100 vuotta sitten Neuvosto-Venäjä oli maailmanvallankumouksen keskus ja tukialue, kuten SKP:n perustamislausunto oikein asetti. Pelkästään sen olemassaolo oli voimallista propagandaa taantumuksellisen järjestyksen kumoamisen puolesta, puhumattakaan aseellisesta, logistisesta, rahallisesta, diplomaattisesta ym. ym. avusta, jota se tarjosi. Leninin ja Stalinin maa jäyti päivä päivältä kapitalistista maailmanjärjestelmää, ja siksi suomalaiset valkoiset – uskollisina pyöveli Mannerheimin miekantuppivalalle – halusivat tuhota sen. Siksi meille proletariaatin diktatuurin puolustaminen Venäjällä oli ensiarvoisen tärkeää työtä vallankumouksen hyväksi myös omassa maassamme.
Tänä päivänä kansainvälisellä tasolla tapahtunut ristiriitojen kehitys ohjaa meitä kiinnittämään proletaaris-internationalistista huomiotamme erityisesti kolmannen maailman sorrettuihin kansakuntiin Latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa sekä myös Euroopassa. Sorrettujen kansakuntien kansalliset vapautusliikkeet operoivat Kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä muodostaen sen perustan, ja imperialismin heikoin lenkki löytyy kolmannesta maailmasta. Kysymys joukoista maailmanvallankumouksessa on erityisesti kysymys sorretuista kansakunnista, joiden väestö muodostaa paitsi ihmiskunnan enemmistön, myös sen sorretuimman osan. Joukot Suomessa on mahdollista mobilisoida vallankumoukseen vain, jos pidämme tuon seikan kirkkaana mielessä ja teemme sitä tunnetuksi joukoille. Tämä vastaa ainoaa marxilaista, marxilais-leniniläis-maolaista taktiikkaa.
Ne, jotka eivät kasvata joukkoja proletaarisessa internationalismissa, luisuvat väistämättä pessimismiin ja opportunismiin ja menettävät joukot. Lenin on opettanut, että taistelu opportunismia vastaan on erottamatonta taistelusta imperialismia vastaan ja että ilman tuota taistelua ei voida mennä syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin, ei voida tehdä vallankumousta. Suomalaisen revisionismin ja opportunismin historia osoittaa tämän lain erittäin selvästi. Proletaarisen internationalismin tärkeys on Läskikapinan ensimmäinen opetus.
Läskikapinan toinen opetus on, että proletariaatti voi menestyä aseellisessa taistelussa vain sotimalla omalla tavallaan.
Läskikapina oli poliittinen, sotilaallinen ja moraalinen menestys. Pohjolan punainen sissipataljoona ei hävinnyt ainuttakaan taistelua, mikä säikäytti suomalaisen taantumuksen pahemman kerran. Voitonriemuinen lahtarivalta oli kuvitellut onnistuneensa lopullisesti murtamaan työväen voiman, mutta alle neljä vuotta sen tilapäisestä voitosta se joutui huomaamaan, ettei niin ollut. Kaiken lisäksi se joutui perääntymään omista interventioistaan ja taipumaan rauhaan Neuvostoliiton kanssa lähes 20 vuoden ajaksi. Taantumus nimittäin huomasi, että se saa vastaansa paitsi mahtavan Puna-armeijan, myös oman maansa työläiset, jotka uhkaavat sitä vallankumouksella selustassa, jos se yrittää horjuttaa neuvostovaltaa.
Vallankumouksen pelko oli yhtenä syynä, miksi Suomen porvaristo päätti tulevina vuosina tehdä fasistisen mullistuksensa, jota ilman se ei olisi kyennyt provosoimaan sotaa Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1939. On näet tunnettua, miten Suomen kansanhallitus (niin kutsuttu ”Terijoen hallitus”) nautti joukkojen kannatusta paitsi rajaseudun kylissä, joissa punainen valta organisoitiin, myös pääkaupunki Helsingissä. Vain fasismilla SKP oli tehty kyllin heikoksi ja työläiset saatu pakotettua riittävästi alistumaan, jotta joukot eivät heittäneet syrjään Rytin hallitusta ja korvanneet sitä kansanhallituksella.
Läskikapinan sotilaallinen menestys saavutettiin etupäässä siksi, että sitä ohjattiin oikeiden periaatteiden pohjalta. Puolue ymmärsi, että toiminnan täytyisi olla sissimuotoista, että kokemattomalla ja sotilaallisesti alkeellisella joukolla tulisi iskeä vihollisen selustaan eikä pyrkiä kohtaamaan sitä tavanomaisessa sodankäynnissä rintamalla ikään kuin tasaveroisena. Pohjolan punainen sissipataljoona manipuloi taitavasti vihollisen tietoja vallankumouksellisista joukoista ja käytti hyväkseen yllätystä. Se sovelsi vihollisen tuhoamista yksi kerrallaan, ollen kokonaisuutena ottaen alivoimainen mutta jokaisessa yksittäisessä taistelussa ylivoimainen, siten muodostuen kokonaisuutena ylivoimaiseksi. Se toimi hillitysti välttäen retken yliulottamista, mikä on yleensäkin kohtalokasta, ja vielä kohtalokkaampaa, kun on kokematon ja osin kuritonkin joukko. Se eteni nopein, määrätietoisin iskuin, jäämättä puolustamaan maatilkkua. Siten se onnistui pitämään aloitteen koko ajan hallussaan. Ahtaan sotilaallisesti katsoen avain tähän oli sissisodan ymmärtäminen.
Jos vertaamme vuoden 1918 kansalaissotaan, merkittävä ero löytyy nimenomaan sodankäynnistä. Punaisille oli epäedullista, että he pyrkivät tavanomaiseen rintamasotaan, kohtaamaan vihollisen tasaveroisena ja keskittivät huomionsa puolustukseen, joka on, kuten Marx on sanonut, aseellisen nousun surma. Läskikapina osoitti, että tuosta kohtalokkaasta virheestä oli otettu opiksi. Toisaalta, jos vertaamme jatkosodan vastarintaan, ero on joukkojen mobilisoimisessa. Jatkosodan vastarinta oli sankarillista ja uhrautuvaista, ja sen osana nähtiin useita menestyksekkäitä aktioita ja vain vähän tappioita, mutta se ei kyennyt näyttelemään suurta roolia siksi, että SKP ei onnistunut mobilisoimaan siihen laajasti joukkoja.
Suomen proletariaatin tärkeimpien ja suurimpien aseellisen taistelun kokemusten kielteisten ja myönteisten puolten yhteenveto osoittaa Läskikapinan ansiokkuuden. Se vahvistaa, että menestys vallankumouksellisessa sodankäynnissä edellyttää joukkojen mobilisoimista sissisotaan. Puheenjohtaja Mao, joka on kehittänyt kansainvälisen proletariaatin sotilaallisen teorian ja käytännön – kansansodan – on antanut joukkojen käymälle sissisodalle strategisen merkityksen, kun se aiemmin oli vain täydentäviä reunahuomautuksia tavanomaiseen sodankäyntiin, kuten Läskikapinassakin, joka näytteli sodan kokonaisuudessa vähäistä, täydentävää ja avustavaa roolia Puna-armeijan suorittamalle pääasialliselle taistelulle. Sissisodan strateginen merkitys ei kumoa sitä, että sota ratkaistaan tavanomaisen sodankäynnin tietä, kuten Kiinassakin, mutta sen kautta luodaan poliittiset ja sotilaalliset edellytykset sodan ratkaisemiseksi. Sissisodan levittäminen ja sen fluidisuutta seuraava uuden vallan saarekkeiden, tukialueiden perustaminen lähentävät vallankumouksellisen sodan nousuveden tuloa, so. poliittisen vallan ottamista koko maassa.
Meidän, jotka tänä päivänä vannomme uskollisuutta Suomen Kommunistiselle Puolueelle, tulee muistaa se menestys, joka voidaan saavuttaa joukkojen mobilisoimisella sissisotaan, ja kysymyksen strateginen merkitys. Läskikapinan muisto käskee meitä kohottamaan korkealle, puolustamaan ja pääasiassa soveltamaan kansansotaa, jonka universaali oppi täytyy konkretisoida Suomen vallankumouksen erikoisuuksiin, so. soveltaa luovasti eikä mekaanisesti.
Ne, jotka eivät tätä hyväksy, hukkuvat revisionistiseen teesiin ”voimien rauhanomaisesta kerryttämisestä”. He eivät kykene lähentämään vallankumouksen nousuvettä eivätkä mobilisoimaan joukkoja mihinkään muuhun kuin vaalifarssiin. Tai oikeammin – jos katsotaan proletariaatin laskevaa äänestysaktiivisuutta, niin aseellisen taistelun välttelijät eivät onnistu mobilisoimaan joukkoja edes vaaleihin. Se on todellisuutta maailmanvallankumouksen nykyisessä vaiheessa: strategisessa offensiivissa. Joukot eivät löydä tahdolleen mitään tyydytystä vallitsevasta järjestyksestä, ja siksi heidät voidaan tehokkaasti mobilisoida vain taisteluun sitä vastaan, mikä voi tapahtua vain aseet kädessä ja pitkällisessä sodassa, jossa käymällä enemmän kansansotaa, tulee joukkojen suurempi inkorporointi. Kansainvälisen proletariaatin sotilaallisen teorian ja käytännön, so. kansansodan universaalisuus on Läskikapinan toinen opetus.
Läskikapinan kolmas opetus on, että tarvitaan Kommunistinen Puolue proletariaatin esikunnaksi.
Suomen työväenvallankumouksen tappion pääopetus oli, että vanha sosialidemokraattinen puolue oli riittämätön, että tarvittiin uudentyyppinen marxilais-leniniläinen Kommunistinen Puolue, joka keskittää kaiken huomionsa vallankumouksen tekemiseen aseellista tietä. Läskikapinan menestyksekäs aloittaminen ja kehittäminen todistivat tuon oikean linjan seuraamista. Ilman sitä ei olisi kyetty arvioimaan oikein tilannetta, mobilisoimaan joukkoja, kehittämään sodankäyntiä oikeiden ja oikeutettujen poliittisten ja sotilaallisten periaatteiden ohjaamana, murskaamaan virheellisiä kantoja kahden linjan taistelussa jne.
Ilman SKP:tä meillä ei olisi ollut Läskikapinaa, ja ilman sitä lahtarit olisivat pysyneet kiihkeämpinä aggressioissaan proletariaatin diktatuuria vastaan. He olisivat aiheuttaneet pidempään ja vakavammin haittaa toveri Stalinin johtamalle sosialistiselle rakennustyölle, joka loi tärkeitä aineellisia edellytyksiä proletariaatin diktatuurin voittamattomuudelle toisessa maailmansodassa ja sen menestyksen kautta kolmasosan ihmiskunnasta käsittävän demokraattisen, sosialistisen leirin pystyttämiselle. Tietenkään ei saa nationalistisesti kerskuen liioitella, että tuo olisi ollut mitenkään ratkaisevassa määrin suomalaisten toverien ansiota, mutta on fakta, että Läskikapina kontribuoi maailmanvallankumouksen edistymiseen omalta pieneltä osaltaan ja se on meidän ylpeydenaiheemme heidän seuraajinaan.
Ne, jotka ovat pettäneet marxismi-leninismin, ovat joutuneet täydelliseen vararikkoon. Marxilais-leniniläisenä puolueena SKP mobilisoi taisteluun jättimäisiä joukkoja, mutta sen jälkeen kun revisionistit kaappasivat vallan puolueessa Hruštšovin vanavedessä, puolueen yksi osa on avoimesti irtisanoutunut kommunismista ja loput osat, jotka vielä esiintyvät kommunistisina, ovat uponneet lähes täydelliseen merkityksettömyyteen. Ideologisen ja poliittisen linjan oikeellisuus tai virheellisyys ratkaisee kaiken, kuten puheenjohtaja Mao on opettanut.
Meidän, jotka tänä päivänä vannomme uskollisuutta Suomen Kommunistiselle Puolueelle, tulee taistella SKP:n rekonstituoimisen puolesta marxilais-leniniläis-maolaisena, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti pätevien kontribuutioiden puolueena, uudentyyppisenä militarisoituna Kommunistisena Puolueena. Ilman tuollaista puoluetta ei ole mahdollista mobilisoida joukkoja kansansotaan osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle. Se on Läskikapinan kolmas opetus.
Juhlistakaa 100 vuotta Läskikapinasta taistelemalla SKP:n rekonstituution puolesta kansansotaa varten osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle!
Eläköön Läskikapina!
Kansansota kommunismiin asti!
SKP:n rekonstituution puolesta!
Maolainen Komitea Suomessa
helmikuu 2022
