”Yhteisrintama ja aseellinen taistelu ovat kaksi perusasetta, joilla kukistetaan vihollinen. Yhteisrintama on rintama, joka on yhdistynyt ylläpitämään aseellista taistelua. Ja Puolueen organisaatiot ovat ne sankarilliset taistelijat, jotka kantavat näitä kahta asetta – yhteisrintamaa ja aseellista taistelua – rynnäköidäkseen ja tuhotakseen vihollisen asemat. Sellainen on olemassaoleva keskinäissuhde näiden kolmen tekijän välillä.”
– Mao Tse-tung
Toveri Georgi Dimitrov syntyi 140 vuotta sitten, 18.6.1882 ja kuoli 2.7.1949. Hän oli Bulgarian Kommunistisen Puolueen ja vallankumouksen johtaja, Kommunistisen Internationaalin pääsihteeri sen VII kongressista (1935) sen loppuun asti (1943) ja toimi myös lukuisissa muissa tehtävissä kotimaassaan Bulgariassa ja yli 20 vuotta kestäneen maanpakolaisuutensa aikana (1923–1946) ulkomailla. Toveri Dimitrov oli luja marxisti-leninisti, joka seurasi aina horjumatta suuren Leninin ja toveri Stalinin määrittelemää punaista linjaa.
Hänen elämänsä oli proletaariselle maailmanvallankumoukselle täysin omistettu. Leipzigin oikeudenkäynnissä (1933), jossa häntä syytettiin valtiopäivätalon tuhopoltosta, hän esiintyi täynnä proletaaris-vallankumouksellista uhmaa ja strategista halveksuntaa Hitler-Saksan oikeuslaitosta kohtaan. Päätöspuheessaan hän itse kiteytti oman elämänsä sisällön ja merkityksen mitä esimerkillisimmällä tavalla:
”Myönnän, että äänensävyni on kova ja ankara. Elämäni taistelu on ollut kovaa ja ankaraa. Sävyni on rehellinen ja avoin. Olen tottunut kutsumaan pataa padaksi. En ole mikään asianajaja, joka esiintyy tämän oikeuden edessä puhtaasti ammatillisella tavalla.
Puolustan itseäni, syytettynä olevaa kommunistia.
Puolustan poliittista kunniaani, kunniaani vallankumouksellisena.
Puolustan kommunistista ideologiaani, ihanteitani.
Puolustan koko elämäni sisältöä ja merkitystä.
…
Korkein laki minulle kommunistina on Kommunistisen Internationaalin ohjelma, korkein oikeus – Kommunistisen Internationaalin kontrollikomissio.”
Nämä ovat todellisen kommunistin esimerkillisiä sanoja, jotka osoittavat ehdotonta pelottomuutta hurjimmankin taantumuksen edessä.
Dimitrov ja maoismi
Toveri Dimitrovin eräs tärkeimmistä töistä koski yhteisrintaman kehittämistä teoriassa ja käytännössä, ja siksi meidän on nähtävä hänen suhteensa maoismin käsitykseen kolmesta välineestä.
Ensiksi, Dimitrov määrittelee rintaman tarkoituksen: ”Työväenluokan kaikkien osien yhteistoiminnan järjestäminen, riippumatta heidän kuuluvaisuudestaan toiseen taikka toiseen puolueeseen ja järjestöön, on välttämätön viedä siihen asti, kun työväenluokan enemmistö yhtyy taisteluun kapitalismin kukistamiseksi, proletaarisen vallankumouksen voiton puolesta”.
Nähden tuon tarkoituksen hän määrittelee, että tuolle yhteistoiminnalle on ”vain yksi alkeellinen ehto, jonka kaikki työläiset hyväksyvät”, so. että se ”olisi tähdätty fasismia vastaan, pääoman hyökkäystä vastaan, sodanuhkaa vastaan, luokkavihollista vastaan”.
Tapa, jolla Dimitrov määrittelee rintaman, pitää sisällään selvän rajalinjan, joka tekee jyrkän eron marxilaisen ja revisionistisen käsityksen välille. Hänen aikanaan Togliatti ja Thorez kannattivat revisionistisia kriteereitä, jotka pyrkivät järjestyksen säilyttämiseen eikä sen kukistamiseen ja keskittyivät vain taisteluun fasismia vastaan. Tunnetusti heidän maissaan, Italiassa ja Ranskassa, vallankumous ei voittanut, ja ”parlamentaarisen tien” umpikuja ja vararikko koettiin vuosina 1947 ja 1948. Vallankumous sen sijaan voitti Bulgariassa, Kiinassa ja monissa muissa maissa, joissa sovellettiin oikeaa kriteeriä. Faktat puhuvat.
Samoin tänäkin päivänä revisionistit sanovat, että rintaman tulisi olla vain tyhjänpäiväistä näpertelyä ja sisällötöntä yhteistyötä varten. Että meidän ei muka tulisi miettiä, miten rintama toimii vallankumouksen välineenä. Vaikka he joskus sanoissa muistavat mainita sosialismin tai vallankumouksen, heidän linjansa johtaa samoihin tuloksiin kuin Italiassa Togliatti ja Ranskassa Thorez, so. vallankumouksen kavaltamiseen, kun taas marxilaisten, tänä päivänä marxisti-leninisti-maoistien, linja johtaa samoihin tuloksiin kuin Bulgariassa, Kiinassa jne., so. vallankumouksen voittoon.
Marxilainen käsitys rintamasta vallankumouksen välineenä on vastakkainen ultravasemmistolaiselle kriteerille, jonka mukaan yhteistoimintaa ei voida järjestää muuten kuin tiukasti kommunistiselta pohjalta. Puolue voi ”vain” johtaa vallankumousta, mutta joukot ovat he, jotka tekevät historian. Ultravasemmistolaisesta kriteeristä on pelkästään haittaa laajojen joukkojen kasvattamiselle vallankumoukseen. Tämä vastaa täysin toveri Dimitrovin opetuksia ja hänen käytäntöään, ja jälleen sen tulokset puhuvat puolestaan.
Toiseksi, Dimitrov etenee kohti ymmärrystä rintaman ja valtion suhteesta. Hän sanoo: ”Lenin kehoitti meitä 15 vuotta sitten keskittämään kaiken huomiomme “löytääksemme siirtymismuodot tai lähestymismuodot proletaariseen vallankumoukseen”. Ehkäpä juuri yhteisrintamahallitus monissa maissa tulee olemaan eräänä tärkeänä siirtymismuotona.” Tuon hän sanoi vuonna 1935, ja tietenkin se sisältää jonkin verran epätarkkuutta, kun asiasta ei ollut vielä riittävää kokemusta. Mutta 15 vuotta myöhemmin olimme jo saaneet nähdä sen muuttuvan todellisuudeksi useissa maissa. Puheenjohtaja Maon myötä saavumme teesiin, että rintama muuttuu uudeksi vallaksi, uudeksi valtioksi, ja tämä on korkein ymmärrys rintaman ja vallan välisestä suhteesta.
On tärkeää muistaa, että puheenjohtaja Mao ei pohjannut käsitystään suppeasti yksinomaan kiinalaiseen kokemukseen, vaan koko kansainvälisen proletariaatin kokemukseen toisesta maailmansodasta, sen antifasistisista vastarintasodista ja kansandemokratioiden voittokulusta. Joka kiistää maolaisen käsityksen rintama–valtiosta, joutuu loppujen lopuksi kiistämään myös kansandemokratiat Euroopassa. Meille maoismi ei ole universaali siksi, että se on toteutettu Kiinassa, vaan siksi, että se perustuu huolelliseen yhteenvetoon Leninin jälkeen saaduista uusista kokemuksista, vastaten sitä, että marxilaisuus on kansainvälisen proletaarisen liikkeen kokemus sen yleisessä muodossa.
”Eläköön marxismi-leninismi-maoismi!” on tunnus, joka käskee meitä arvostamaan korkealle toveri Dimitrovin elämäntyötä ja hänen kontribuutioitaan.
Dimitrov ja Suomi
Vuonna 1918 SKP perustettiin ajatukselle, että ”työväen on tarmokkaasti valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen”, ja se määritteli ohjelmassaan lähimpinä käytännön tehtävinään mm. sotilaskoulutuksen järjestämisen. Keskellä kahden linjan taistelua Puolueen vasemmisto pyrki edistämään tätä ja mm. muovaamaan erikoisryhmiä joukkoliikkeen sotilaallisia tarpeita varten ja osana kapinavalmisteluja. Puolue sai myös aseellista kokemusta Neuvosto-Venäjältä.
Kuitenkin, kuten tunnettua, Puolue jäi taistelukyvyttömäksi vuosien 1929–1930 fasistimullistuksen edessä, mikä johtui pääasiassa siitä, että oikeistolaisuus ja legalistiset tendenssit olivat päässeet voimistumaan Puolueen sisällä kapitalismin suhteellisen vakaantumisen kaudella 20-luvulla. Puolueen itsekritiikissä Manner alkoi vetää ultravasemmistolaista linjaa ja yritti viedä Puoluetta mukanaan hautaan. Siksi 30-luvun alkuvuodet olivat kiivasta kahden linjan taistelua Puolueen olemassaolon puolesta, Manneria vastaan, taistelua, jossa vähitellen askel askeleelta Puolue onnistui tarttumaan lujasti oikeaan yhteisrintamapolitiikkaan. Vuoden 1935 SKP:n VI puoluekokous pidettiin hyvin pian Kominternin VII maailmankongressin jälkeen, ja siinä Puolue murskasi täysin Mannerin lahkolaismaisen linjan ja alkoi oikaista omia rivejään vastaten Internationaalin oikeita ohjeita. Niinpä se alkoi elpyä saaden jalansijaa ja menestystä ammatillisessa liikkeessä, intelligentsian keskuudessa ja sos.dem. nuorisojärjestöissä – asiat, jotka tulivat tärkeiksi sodan syttyessä, muovaten pohjaa vastarintaliikkeelle ns. jatkosodan aikana ja varsinkin SKP:n voiman valtavalle kasvulle, kun se vuonna 1944 astui julkisuuteen.
Vuoden 1945 vaalien jälkeen SKDL:n, SDP:n ja Maalaisliiton välisellä ”kolmen suuren yhteistyösopimuksella” muodostettiin Pekkalan hallitus, joka oli virassa aina vuoteen 1948, jolloin presidentti Paasikiven johdolla ja korporativisti Fagerholmin ja PV:n komentaja Sihvon ynnä muiden avulla taantumus suoritti valtiokaappauksen, jolla kommunistit ja yleensä kansandemokraatit syrjäytettiin yhteiskunnan johtopaikoilta.
Toisin kuin esimerkiksi Tshekkoslovakiassa vastaavassa tilanteessa, Suomessa Puolue ei kyennyt vastaamaan päättävästi taantumuksen vastarynnistykseen, mikä johtui puutteista sen käytännössä. Osa Puolueen johdosta oli nimittäin alkanut jo maatua uudestaan legaalisuuteen ja hyväksyä vanhan järjestyksen säilyttämisen. Tätä on hyödyllistä tarkastella hieman lähemmin.
Kuvaava tapaus oli epäonnistunut yritys poliisin puhdistamiseksi fasisteista ja taantumuksellisista, missä kommunistinen sisäministeri Leino lopulta totesi, ettei hän voi olla noudattamatta mitä taantumuksellisinta kustavilaisen ajan lakia (1700-luvulta, Ruotsin kuningas Kustaa III:n ajalta). Puolue ja Leino saivat tästä paljon kritiikkiä neuvostoliittolaisilta tovereilta. Miten pahasti Puolue oli menettänyt aloitteen, käy hyvin ilmi myös Hertta Kuusisen kirjeistä, joissa hän mm. kertoo, että pitäisi siirtyä hyökkäysasemaan, mutta puuttuu kykyä, ja että taktiikkana on hallituksen säilyttäminen hinnalla millä hyvänsä, koska parempaakaan ei saada. Neuvostoliittolaiset toverit kuten Zhdanov ja Malenkov esittivät aiheesta suoraa kritiikkiä omia kanaviaan pitkin. Tuossa tilanteessa taantumus pystyi helposti tunkemaan kommunistit syrjään ja suorittamaan oman valtiokaappauksensa.
Nuo ongelmat, jotka SKP:tä kohtasivat, kertovat sen tärkeydestä, että rintama ei ole mukavaa yhteispuuhastelua varten, vaan se on käsitettävä vallankumouksen välineenä. Tämä ei tarkoita, että ”kolmen suuren yhteistyösopimus” tai hallitukseen osallistuminen olisi sinänsä ollut tuona aikana virhe. Tuottihan vastaava menettely menestystä monissa maissa samalla ajankohdalla. Ratkaisevaa ei myöskään ole, miten heikkoa tai voimakasta aseellinen vastarinta maan sisällä oli sodan aikana, sillä Italiassa ja Ranskassakin vallankumous ei voittanut. Sen sijaan ratkaisevaa on, miten rintamaa käsitellään.
Tässä yhteydessä haluamme korostaa, mitä puheenjohtaja Mao opettaa itsenäisyyden säilyttämisestä rintamassa, mukaan lukien oman asevoiman ja sen itsenäisyyden säilyttämisestä. Muussa tapauksessa ollaan vaarassa menettää aloite ja joutua passiivisuuden tilaan. Kiinalaiset toverit eivät ikinä suostuneet antamaan 8. armeijaansa ja Uutta 4. armeijaansa osaksi Kuomintangin johtamaa Keskusarmeijaa, ja Japanin tultua kukistetuksi he kieltäytyivät luovuttamasta aseitaan Kuomintangille. Kiinan kokemus on malliesimerkki siitä, miten rintamassa säilytetään aloite lujasti omissa käsissä ja saavutetaan suurin mahdollinen joustavuus. Faktat puhuvat, kun maailman suurin kansakunta vapautui imperialismista vuonna 1949.
Jos noista käsityksistä poiketaan, jos poiketaan toveri Dimitrovin ja puheenjohtaja Maon opetuksista, annetaan periksi Togliattin ja Thorez’n revisionistisille kriteereille. Tämä on myös Puolueemme kokemus Suomessa.
Myöhemmin oikeisto vahvisti asemiaan Puolueessa, varsinkin Hrushtshovin revisionistisen kaappauksen jälkeen. Vuonna 1956 Suomessa puhkesi yleislakko, jossa Puolue näytteli johtavaa roolia, eskaloiden sitä ja muovaten taistelun väkivaltaisia muotoja, jotka ovat välttämättömiä yleislakon onnistumiseksi. Mutta se ei vienyt taistelua kohti aseellista kapinaa vallan ottamista varten, kuten Lenin on opettanut yleislakon merkityksestä, vaan hallitsevaksi suuntaukseksi oli alkanut tulla jo itsetarkoituksellinen yhteistoiminta SDP:n kanssa.
Seuraavana vuonna (1957) Puolueen XI edustajakokouksessa hyväksyttiin uusi puolueohjelma, ensi kerran vuoden 1918 jälkeen, ja uusi ohjelma sisälsi maininnan kahdesta tiestä, väkivaltaisesta ja rauhanomaisesta, joiden välillä – ohjelma selitti – ratkaisun tekee porvaristo, emme me. Tämä merkitsi tosiasiassa virallista tunnustusta pääasiassa ”rauhanomaiselle tielle”, mutta oikeisto Puolueessa oli vielä liian heikko, jotta se olisi kyennyt poistamaan maininnan aseellisesta tiestä. Edustajakokouksessa jotkut pitivät puheita, joissa kaikella oikeutetulla diplomaattisuudella arvosteltiin suuntausta ”rauhanomaiselle tielle”. Esimerkiksi eräs jyväskyläläinen toveri sanoi, että ”olisi kohtalokasta, jos syntyisi käsitys, että sosialismiin mennä hyssytellään yksinomaan eduskunnan äänestysnappia painamalla” ja painotti, yleislakon kokemuksiinkin viitaten, että ”kyllä meidän täytyy olla sitä [kapitalistista valtiota] nurin tuuppaamassa”, korostaen siten aseellisen tien ensisijaisuutta.
Seuraavan kerran ohjelmaa päivitettiin vuonna 1969, jolloin jäljelle jätettiin enää vain ”rauhanomainen tie”. Todelliset marxisti-leninistit olivat alkaneet jo järjestäytyä puolueen ulkopuolella, ja he arvostelivat ja paljastivat säälimättömästi puolueen muuttumista revisionistiseksi. Puolueen valtalinjaksi oli tullut ns. ”eurokommunismi”, jota vastaan esiintyivät ns. ”taistolaiset”, eli suomalaiset brezhneviläiset, jotka teeskentelivät kovin vallankumouksellisia, mutta olivat pohjimmiltaan revisionisteja, venäläisen sosiali-imperialismin asiaimisto Suomessa. Tuon ajan maolaisilla ei ollut mitään illuusioita ”taistolaisista”, ja he kritisoivat sitä erityisen ankarasti, koska se oli revisionismin vaarallisin muunnos Suomessa tuona aikana.
Yhteenvetona, Puolueemme kokemus Suomessa vahvistaa toveri Dimitrovin kontribuutiot rintamaan ja puheenjohtaja Maon teesin kolmesta välineestä. Tämä on arvokasta taistelussa SKP:n rekonstituoimiseksi marxilais-leniniläis-maolaisena, militarisoituna Kommunistisena Puolueena. Toveri Dimitrovin juhlapäivänä haluamme vahvistaa jälleen tarpeen opiskella hyvin toveri Dimitrovia ja historiaa.
