Lokakuun 26.päivä noin 6500 satamatyöläistä, meni Chilessä 48 tuntia kestävään lakkoon. Lakko käsitti kaikkiaan 28 satamaa. Satamatyöläisten vaatimuksiin kuuluvat mm.tuntuvat korotukset palkkoihin ja eläkkeisiin sekä paremmat lait työturvallisuuden parantamiseksi. Suurimmat mobilisaatiot nähtiin Antofagastan, Iquiqen, San Antonion ja San Vicenten satamissa.
Lakko alkoi Chilen tärkeimmästä satamasta San Antoniossa, siellä satamatyöläiset aloittivat satamiin vievien teiden katkaisemisen palavilla renkailla. Aluksi maan satamatyöläisten liiton (Unión Portuaria) byrokraattiset johtajat sanoivat joukkojen painostuksesta, että lakko kestää niin kauan kunnes työläisten vaatimukset on täytetty. Kuitenkin jo 48 tunnin kuluttua liiton johtajat pettivät joukot ja he menivät julistamaan lakon päättyneeksi. Chilen työläiset eivät kuitenkaan enää mene tällaiseen halpaan huijauseen, ja satamatyöläiset ovat jo julistaneet, että mikäli heidän vaatimuksiaan ei aleta välittömästi täyttämään, he aloittavat uuden lakon 2.päivä marraskuuta. Satamatyöläisten lakko iskee vanhan Chilen valtion taloutta suoraan sydämeen, sillä maan viennistä ja tuonnista 94 prosenttia tapahtuu meriteitse.
Työläisten nousevat taistelut aiheuttavat valtavaa painetta opportunistien johtamalle hallitukselle sekä ”vasemmistolaiselle” presidentille Gabriel Boricille, jotka eivät ole tehneet oikeastaan yhtään mitään Chilen kansan hyväksi. Gabriel Boric pääsi Chilen vanhan valtion presidentiksi voitettuaan presidentinvaalit joulukuussa 2021, lupailtuaan kaikkea kaunista Chilen työläisille ja talonpojille. Kuitenkin hänen ja hänelle uskollisen hallituksen vallassaoloaikana on vain elinkustannusten nousu kiihtynyt entistä enemmän ja samalla esimerkiksi työttömyys on lisääntynyt. Tämä todistaa hyvin sen useasti toteen näytetyn asian, että porvarillisen demokratian puitteissa, mitä ”vasemmistolaisinkaan” hallitus ei voi antaa pelastusta kansanjoukkojen taloudellisiin ongelmiin, vaan kerta toisensa jälkeen nämä ”vasemmistolaiset” hallitukset toimivat vain vanhan vallan varaventtiilinä. Tämä näkyy hyvin kun katsomme Latinalaisen Amerikan maita, mutta myöskin Suomessa voimme nähdä kuinka kansa on joutunut järkyttävään ahdinkoon nykyisen sosialidemokraattien johtaman hallituksen ollessa vallassa. Eikä myöskään Vasemmistoliitto ole osoittautunut sen paremmaksi, sillä se on ollut samassa hallituksessa, auttamassa sosialidemokraatteja kansan kyykytäämisessä.
Chilen kaltaisessa puolifeodaalisessa puolisiirtomaassa on ainoa vastaus kansanjoukkojen ongelmiin uusdemokraattinen vallankumous, jolla koko vanha valta murskataan ja rakennetaan kansandemokratialle perustuva proletariaatin diktatuurin valtio. Se on vasta demokratiaa kansan laajoille joukoille. Sillä ei missään maassa voida puhua demokratiasta, ellei myös taloudellista elämää ole demokratisoitu, kansallistamalla suuryritykset sekä pankit, ja asettamalla niitä työväenluokan kontrollin alaisuuteen. On turha puhua demokratiasta, niin kauan kuin koko kansan elämään vaikuttava talous, on keskittynyt vain muutamien suurporvariston edustajien käsiin.
