Heinäkuun 2015 lopulla Perussuomalaisten nuori oululainen ensimmäisen kauden kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti Facebook-seinälleen pitkän vuodatuksen kertoen unelmoivansa rotupuhtaasta Suomesta. Immonen, joka kuului myös Suomen Sisun johtoon, oli jo aiemmin herättänyt jonkin verran huomiota taipumuksellaan esiintyä ”sattumalta” samoissa kuvissa tunnettujen natsien kanssa. Immosen kirjoitus nostatti ”Meillä on unelma” -nimisiä mielenosoituksia eri puolilla Suomea.
Koska Immonen oli toisiksi suurimman hallituspuolueen kansanedustaja, mielenosoituksilla oli jonkin verran hallituksenvastaista luonnetta. Suomen maahanmuuttopolitiikkaa arvostellut PS oli juuri noussut ensi kertaa hallitukseen, ja heti sen yksittäinen kansanedustaja alkaa julkisesti vaatia suunnilleen etnisiä puhdistuksia, seuraavaksi olisi varmaan vuorossa siniristilipun korvaaminen hakaristilipulla – tällainen oli monien liberaalien tunnelma. Ajateltiin, että pitkään ulkoparlamentaarisesti toiminut fasismi oli yhtäkkiä hallituksessa, joka alkaisi tästä eteenpäin toteuttaa tuota fasismia. Siksi monissa vasemmistopiireissä nämä mielenosoitukset koettiin tässä mielessä hallitusvastaisiksi, vaikka ne suuntautuivatkin suoraan yhtä nimenomaista kansanedustajaa vastaan. Mielenosoitukset loivat myös jonkin verran valoa silloiseen luokkataistelutilanteeseen.
Suurin mielenosoitus, joka laskettiin useissa tuhansissa, oli Helsingissä, ja sen järjestäjät – kuten rasisminvastainen verkosto ”RASMUS” – tekivät kaikkensa, jotta mielenosoituksesta tulisi täysi farssi. Mieleenpainuvin hetki oli, kun tapahtumaan oli otettu yhdeksi puhujaksi tunnettu rasisti Matias Turkkila, jonka puheesta ei tullut mitään yleisön buuatessa voimakkaasti. Tapahtuman juontaja Ali Jahangiri rupesi sitten hyvin tuohtuneena sättimään yleisöä yrittäen vedota, että pitäisi rakentaa ”dialogia”.
Suomalaiset anti-imperialistit raportoivat Jyväskylässä 5.8. eli noin viikkoa muiden jälkeen järjestetystä mielenosoituksesta, joka kantoi nimeä ”Unelmasta totta”:
”Alun perin Jyväskylän tapahtuma oli tarkoitus järjestää samalla nimellä, mutta Jyväskylän tapahtuman kutsun vastakkainasetteleva tyyli sai yltiöpositiiviset fasistien hyysääjät [RASMUS jne. – Punalippu] arvostelemaan tapahtuman nimeäkin.
Jyväskylän tapahtuma osoitti arvostelut virheellisiksi. Paikalle saapui arviomme mukaan 1 500–2 000 henkilöä, ja monista huudoista marssin edetessä hyvin vakiintunen ja laajan osanoton keräsi vastakkainasetteleva “Ei natseja Jyväskylään, ei natseja mihinkään”. Nämä seikat osoittavat, että fasisminvastaisen taistelun tunnuksia ei tarvitse mataloittaa “populistisesti” suuren ihmismäärän saamiseksi. Tunnusten mataloittaminen on ikivanha loru, ja sen toistaminen on viimeistään tästä eteenpäin katsottava tietoiseksi valheeksi.
Tapahtuman järjestäminen nimettömänä ja tapahtumakutsun sävy saivat myös poliisin kiinnostumaan. Poliisiautoja parveili, ja mellakkapoliiseja oli puolijoukkueellinen. Poliisi oli myös antanut selvät ohjeet: naamioituneet tullaan poistamaan ja lippukepit takavarikoimaan. Naamioitumisen kieltäminen on äärimmäisen törkeää, kun otetaan huomioon, että eräs syy tapahtumalle oli, että natsit olivat hyökänneet tunnistamiensa fasisminvastustajien kimppuun kadulla. Lippukeppien kieltäminen on vuoden 2014 vappuna alkanut perinne, joka kohdistuu valikoivasti radikaaliin vasemmistoon, erityisesti anarkisteihin. Tämä tuo mieleemme Suomen 30-luvun, jolloin kommunistien punaliput oli kielletty.”
Vuoden 2015 Euroopan pakolaiskriisin kehittyessä Suomessa nousi myös muuta liikehdintää. Pakolaisia vastaan järjestettiin useita mielenosoituksia ympäri Suomen. Vastaanottokeskuksia vastaan kohdistui paljon ilkivaltaa, eräänä äärimmäisimmistä esimerkeistä vastaanottokeskuksen tuhopolttoyritys. ”Soldiers of Odin” -katupartiot perustettiin, ja ne levisivät moniin pienempiinkin kuntiin sekä ulkomaille, eikä tätä ”suomalaisten naisten puolustamisen” verukkeella järjestettyä toimintaa ollenkaan haitannut se, että liikkeen johtaja Mika Ranta oli saanut – ja sai vielä lisääkin – tuomioita parisuhdeväkivallasta.
Toisaalta turvapaikanhakijat taistelivat itse omien vaatimustensa puolesta– mellakkapoliisin seuratessa. Kaduille alkoi ilmestyä ”Refugees welcome” -tarroja, ja monin paikoin nousi pienimuotoista vapaaehtoistoimintaa turvapaikanhakijoiden ”kotoutumisen” edistämiseksi. Pakolaisvastaisia mielenosoituksia vastaan nousi vastamielenosoituksia, ja suomalaiset anti-imperialistit kirjoittivat Tampereella 2.10. järjestetyistä mielenosoituksista: ”Fasistien mielenosoitus keräsi noin 100 henkeä, kun taas vastamielenosoitukseen osallistui nelinkertainen määrä. Muutamaa pientä välikohtausta lukuun ottamatta yhteenotoilta vältyttiin. Kyttälaitos osoitti mielenosoituksessa jälleen luonteensa: se turvasi fasisteja. Henkilöylivoimastamme huolimatta fasistinen liike on Suomessa vahvempi, koska sillä on valtiokoneiston tuki.” Eräs välikohtaus oli, kun eräs fasistien Japanin kamikaze-lentäjistä inspiroitunut fasisti yritti viedä antifasisteilta banderollin, mutta epäonnistui ja tuli lievästi pahoinpidellyksi.
Nämä vuoden 2015 tapahtumat muodostivat pohjan laajemmalle antifasistiselle tai antirasistiselle liikkeelle, joka keräsi laajasti vasemmistolaisia ja liberaaleja. Tätä ennen se oli ollut lähinnä suppeiden ja verrattain sisäänpäinkääntyneiden antifasististen piirien heiniä. Kuitenkin huolimatta esimerkiksi Jyväskylän ”Unelmasta totta” -mielenosoituksen opetuksista, liike eteni tunnusten mataloittamisen linjaa pitkin, ja tämä huipentui vuonna 2017 Tampereella järjestetyssä antifasistisessa mielenosoituksessa, josta suljettiin ulos taistelevamman linjan kannattajat – kuitenkin tuhatpäinen joukko osoitti tuona päivänä taisteluhalunsa poiketen ”Tampere ilman natseja” -mielenosoituksen järjestäjien pasifisoivasta liberalismista.
Maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan sekä rasismin/antirasismin nousu suurelle huomiolle suomalaisessa politiikassa ja luokkataistelussa tapahtui osana kansainvälistä trendiä. Timo Soinin Perussuomalaiset ja erityisesti sen kansanedustaja Tony Halme olivat olleet nostamassa tätä teemaa jo hyvän aikaa, mutta nykyiseen asemaansa se tuli nimenomaan Sipilän hallituskaudella, vuoden 2015 ollessa käännekohta ”Rajat kiinni!” ja muiden vastaavien liikkeiden alettua syksyllä. Monissa vasemmistopiireissä kokemus ajan hengestä oli, että sota ja kaaos lisääntyvät maailmassa lisäten kolmannen maailman asukkaiden kärsimyksiä ja synnyttäen pakolaisuutta ja samaan aikaan Suomessa nousee muukalaisvihamielistä liikehdintää ja ketju PVL:stä hallitukseen on hyvin lyhyt. Siten tällä liikkeellä, kaikista sen epäjohdonmukaisuuksista huolimatta, oli virtaa vastaan uimisen asennetta, hallitusvastaisuutta ja jonkin verran vallankumouksellista potentiaaliakin.
Antifasistisen liikkeen terää lähdettiin kuitenkin heti taittamaan. Huomattava sija on annettava sille muutokselle, joka tapahtui liikkeen keskiössä olleen Varisverkoston sisällä. Se oli alkuaikoinaan hakenut innoitusta Ruotsin ”Revolutionära Fronten” -järjestöltä, mutta oli alkanut muuttaa strategiaansa liberaalimmaksi pyrkien mahdollisimman isoihin ”hyvänmielenosoituksiin”, jotka pasifisoisivat antifasistisia joukkoja. Ilmeisesti tähän vaikutti ainakin vuoden 2015 joulukuun 6:nnen päivän epäonnistuminen, ja seuraavana vuonna antifasisteilla oli selvästi erilainen tilannekuva ja toimintasuunnitelma, asettaen fasismin joukkopohjan laajenemista vastaan laajan liberaalin liikkeen. Tätä perusteltiin tarpeella vastustaa fasismia kaikilla areenoilla ”antifasistisen konsensuksen” luomiseksi, osana ”antiautoritääristä strategiaa”, joka luo laajan ulkoparlamentaarisista ja parlamentaarisista toimijoista koostuvan verkoston. ”Antiautoritäärisyyden” leimallisimmaksi piirteeksi on vakiintunut antikommunismi, ja joukkojen pasifisoiminen on tästä näkökulmasta vain luontevaa.
Varista ei voida kuitenkaan yksin laittaa vastuuseen. Oma vähäinen roolinsa oli myös vanhoilla liberaaleilla, jotka olivat pitkälti esimerkiksi ”Meillä on unelma” -mielenosoitusten takana. Samoin Sipilä omalla tavallaan tuki antifasistisen liikkeen laimentamista, kun kesällä 2017 Perussuomalaisten koko soinilainen johto meni vaihtoon ja tilalle nousivat halla-aholaiset: tällöin PS:n ministerit ja soinilaiset kansanedustajat erosivat omaksi puolueekseen, ja Sipilä potki PS:n ulos ja otti aluksi ”Uusi vaihtoehto” -nimeä käyttäneet soinilaiset tilalle – PVL:stä Suomen Sisun kautta hallitukseen ulottuva ketju oli katkennut.
Edessä olevalla hallituskaudella antifasistisessa liikkeessä saatetaan jälleen nähdä joitain muutoksia johtuen Perussuomalaisten osallistumisesta hallitukseen ja monista, oletettavasti hyvin rasistisista kirjauksista hallitusohjelmassa. Toisaalta vuonna 2015 hallitus oli vain eräs vaikuttava tekijä, jonka lisäksi oli kansainvälisenä tapahtumana Euroopan pakolaiskriisi ja pakolaisvastaisen liikehdinnän nousu Suomessa. Saakoon antifasistinen liike nostetta tai ei, vallankumouksellinen linja sen suhteen on selvä: liberaaleja pasifisoimispyrkimyksiä vastaan ja joukkojen vastavirtahengen kehittäminen tietoisemmaksi vallankumouksellisuudeksi suomalaista imperialismia vastaan.
Edellisessä osassa käsittelimme joukkojen, etupäässä työläisten, taloudellista taistelua Sipilän hallitusta vastaan, kun taas tässä osassa keskityimme enemmän rasismin ja antirasismin kysymyksiin, jotka ovat viime vuosina kuuluneet leimallisesti pikkuporvarilliselle vasemmistoliikkeelle. Näin eräitä luokkataistelun kysymyksiä Sipilän hallituksen aikana, varsinkin sen alussa, on havainnollistettu kahden tärkeän teeman ja kahden tärkeän joukkorintaman kannalta. Toivomme, että näiden kokemusten kertaaminen palvelee ajatusten selkiyttämistä tulevan Orpon hallituksen ja erityisesti sen alkutahtien suhteen.
