Julkaisemme epävirallisen suomennoksen Nuevo Perussa julkaistusta tekstistä (englanniksi; espanjaksi).
Tämänpäivän Peru on puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen yhteiskunta, jossa byrokraattinen kapitalismi toimii imperialismin palveluksessa.
Puheenjohtaja Gonzalo on näyttänyt juuri marxismi-leninismi-maoismin, pääasiassa maoismin, valossa kuinka sen puolifeodaalista ja puolikoloniaalista luonnetta ylläpidetään ja kuinka uusia muotoja kehitetään, ja erityisesti kuinka byrokraattinen kapitalismi on kehittynyt tällä perustalla koko nykyaikaisen yhteiskunnan prosessin aikana – äärimmäisen tärkeä kysymys yhteiskunnan ja Perun vallankumouksen luonteen ymmärtämiselle.
Hän esittää, että nykyisen yhteiskunnallisen prosessin analysoimiseksi täytyy aloittaa kolmesta tiiviisti toisiinsa yhteenliittyneestä kysymyksestä: hetkistä, joita byrokraattinen kapitalismi käy läpi, proletariaatin prosessista ilmaistuna sen korkeimmassa muodossa: kommunistisessa puolueessa, ja tie, jota vallankumouksen tulee seurata. Näin hän opettaa meille, että nykyaikaisessa perulaisessa yhteiskunnassa voidaan erottaa kolme hetkeä vuodesta 1895 lähtien: hetki I. byrokraattisen kapitalismin kehitys. PKP:n konstituutio. Kaupunkien maaseudulta käsin valtaamisen tien merkitseminen ja hahmotteleminen; hetki II. Byrokraattisen kapitalismin syveneminen. PKP:n rekonstituutio. Kaupunkien maaseudulta käsin valtaamisen tien muodostaminen; ja III hetki. Byrokraattisen kapitalismin yleiskriisi. PKP johtaa kansansotaa. Kaupunkien maaseudulta käsin valtaamisen tien soveltaminen ja kehittäminen.
Samalla, hän sanoo, että nyky-Perun yhteiskunta on yleiskriisissä, sairas, vakavasti, parantumattomasti sairas, ja se voidaan muuntaa ainoastaan aseellisen taistelun kautta, kuten kommunistinen puolue on tehnyt johtaen kansaa, ja että ei ole olemassa mitään muuta vaihtoehtoa.
Aikansa elänyt puolifeodaalinen järjestelmä on edelleen olemassa ja leimaa maan sen syvimmistä perustoista kaikkein korkealentoisimpiin ajatuksiin, ja, olennaisesti ylläpitää edelleen olemassaolevaa maakysymystä, talonpoikaiston, erityisesti köyhän talonpoikaiston, joka on laaja enemmistö, luokkataistelun liikkeellepanevaa voimaa. Hän painottaa, että maakysymys on edelleen olemassa, koska riiston puolifeodaalisia suhteita ylläpidetään, muuttuen puolifeodaalisuudeksi, yhteiskunnan peruskysymykseksi, joka on ilmaistuna maassa, maaorjuudessa [servidumbre; viittaa talonpoikien asemaan puolifeodaalisessa maassa] ja gamonalismissa [puolifeodaalisuuden poliittinen ilmaus Perussa]; olosuhde, joka meidän täytyy nähdä kaikissa aspekteissa, taloudellisesti, poliittisesti ja ideologisesti, perustassa ja ylärakentessa.
Vahvistaen marxismi-leninismi-maoismin, puheenjohtaja Gonzalo kohottaa korkealle periaatteen, että agraarireformi on feodaalisen tilanherramaanomistuksen tuhoamista, sen yksilöllistä toimittamista talonpoikaistolle tunnuksen ”maata niille, jotka työstävät sitä” mukaisesti, ja tämä saavutetaan kansansodan ja uuden vallan avulla, kommunistisen puolueen johdon alaisuudessa; samoin Leninin teesiä siitä, että on olemassa kaksi polkua maataloudessa: maanomistajien tie, joka on taantumuksellinen, kehittää feodalismia ja johtaa vanhaan valtioon, ja talonpojan tie, joka on edistyksellinen, tuhoaa feodalismin ja johtaa uuteen valtioon.
Maatalouslakien maanomistajaluonne, vanhan valtion maatalouslakien tulokset osoittavat puolifeodalismin selviytymisen, joka nyt kielletään.
Kaikki tämä tarkoittaa vain vanhan suurtilallismaanomistuksen, jota ei ole tuhottu, keskittymisen uusia muotoja, nyky-Perussa seurataan vanhaa maanomistajien tietä, jota seurattiin 1920-luvulla, syvennettiin 1950-luvulla ja erityisesti 1960-luvulla, ja joka jatkuu tähän päivään saakka uusissa olosuhteissa.
Siteeramme kiinnostavaa artikkelia todistaaksemme sen, mitä kirjoitimme aiemmissa kappaleissa:
”Tässä lyhyessä esseessä haluaisin esittää, että kasvava eriarvoisuus maan jakautumisessa on, jälleen kerran, polttava kysymys Perun maataloudelle, ja siksi ansaitsee valtion ja kansalaisyhteiskunnan kokonaisvaltaisen käsittelyn.
Lähtökohtana on tunnustettava, että Perun agraarinen rakenne on kasvavissa määrin bipolaarinen (Eguren, 2012), on olemassa kaksi vastakkaista trendiä, jotka korostuvat ajan mittaan. Yhtäältä suurtilojen ilmaantuminen uusille maatalousalueille; ja toisaalta, pienomistusten heikkeneminen talonpoikais- ja alkuperäiskansojen alueilla.
Kolmen vuosikymmenen ajan olemme kokeneet uuden maan keskittymisen prosessin Perussa; erityisesti rannikolla ja maan Amazonin alueella. Tämä prosessi on seurausta valtion uusliberaalista käänteestä, joka alkaen vuoden 1993 perustuslaista ja lakien ja instituutioiden sarjasta, on omistautunut edistämään:
– Maamarkkinan liberalisointia (oikeudellisten esteiden eliminointia)
– Maatalousmaiden kehittämistä fyysisesti ja/tai lain tasolla alueilla, joilla ei aiemmin ole ollut niitä (autiomaat ja metsät)
– Suurta yksityisen sijoitustoiminnan määrää maataloussektorilla. (Remy ja De los Ríos, 2012)
Tämä loi olosuhteet uusien suurten omistusten luomiselle ja suurten maatalouden vientiyritysten nousulle maan maatalouden kehityksen paradigmana.
Rinnakkain tämän kanssa käynnissä on maan omistamisen ja hallintaoikeuden fragmentoitumisen prosessin kiihtyminen perheviljelyn tasolla (ECLAC, 2020), eli yleisesti tuottajien, jotka ovat järjestäytyneet talonpoikais- ja alkuperäiskansayhteisöihin.
Eritellyn valtion väliintulon tulos on agraarinen rakenne, joka on leimallisen epätasaisesti kehittynyt. Esimerkkinä: Perun rannikolla, Bourlliard ja Eresue (2015) ovat osoittaneet, että uudet maatalousmaat autiomaissa ovat lähes kokonaan maatalouskorporaatioiden hallussa. Niinpä vuosien 1994 ja 2012 välillä yli 500 hehtaarin maatilat kasvoivat dramaattisesti niin lukumäärissä (+338 % yksikköä) kuin pinta-alassa (+291 % [2] enemmän maata niiden hallussa). Samaa ei tapahtunut perheviljely-yksiköille (5 hehtaaria tai vähemmän), jotka eivät vain kasvaneet vähemmässä mittakaavassa vaan lisäys oli suurempi maatilojen määrässä (+41 %) kuin niiden hallitsemassa pinta-alassa (+12 %). Jos katsomme kakun jakautumista vuonna 2012, samalla, kun 250 000 perheviljely-yksikköä hallitsevat 50 % viljelysmaasta rannikolla, 82 suurtilaa (2500 hehtaaria tai enemmän) omistavat lähes kolmasosan tästä resurssista (Bourlliard ja Eresue, 2015).
Keskeinen ongelma on, että nämä kaksi mallia, suuren korporaatiolatifundian ja pikkuruisen minifundian tai ”microfundian” malli, ovat epäkestäviä. Araujo (2022) osoittaa, että pohjoisrannikon suuren maatalousteollisuuden talouskasvua ja näennäistä tuotannon tehokkuutta[3] on ylläpitänyt työn korkea epävarmuus ja suurempi paine valtion julkisia palveluita kohtaan. Samalla taloudellinen ja inhimillinen kehitys näillä alueilla on vähäistä ja niiden asukkaat kärsivät taloudellisesta haavoittuvaisuudesta, koulutuksen puutteesta ja erittäin rajoitetusta pääsystä terveyspalveluihin, muiden resurssien keskittymisellä ja tulojen rajatulla jakautumisella ylläpidetyn mallin varjopuolien lisäksi (Araujo, 2022). (…)
Osaltaan maan etenevä fragmentaatio kahlitsee perheviljelyn tuotannon tehokkuutta ja sen kykyä luoda kehitystä (…). Vielä kriiittisempi vaikutus, omasta näkökannastani katsoen, on mahdollinen työvoiman pääomituksen taantuminen pelloilla. Microrahoitus saattaisi vaikuttaa negatiivisesti (vähentää) kysyntää palkkatyölle ja vahingoittaa maaseudun yhteiskunnan sektoreita, jotka ovat riippuvaisia maataloustyöstä.”
Teoksesta: Maan jakautumisen ongelma: hiljaisuus, jonka täytyy päättyä agraaripolitiikassa, Ana Lucía Araujo R, PUCP, 2022.
Maakysymys kytee pinnan alla ja kärjistyy. Tähän liittyvät hinnat.
Perun maatalous uppoaa päivältä yhä enemmän, ulkomaalaista ruokaa ostetaan, kaikki muu on puhdasta halpaa demagogiaa. Ja tämä pohja on tämän yhteiskunnan perusta ja juuri Perun rannikolla kuten myös vuorilla ja viidakossa puolifeodaaliset suhteet ovat ilmaistuina selvimmin; taantuminen kohti ei-teknisiä muotoja; nämä maatalouden suhteet värjäävät koko yhteiskunnan sen syvimmistä juurista kaikkein hienovaraisimpiin ilmaisun muotoihin, meidän ei tule unohtaa sitä.
Tämä maanomistajien tie saa poliittisen ilmauksen vanhassa valtiossa gamonalismin kautta; kuten Mariátegui sanoo, gamonalismi ei määrää vain yhteiskunnallista ja taloudellista kategoriaa vaan kokonaisen ilmiön, jota eivät edusta vain gamonalet itse mutta joka sisältää myös pitkän hierarkian virkamiehiä, välikäsiä, agentteja, loisia jne., ja että ilmiölle keskeistä on suurten puolifeodaalisten tilojen hegemonia politiikassa ja valtion mekanismeissa, mikä täytyy kitkeä juurineen. Ja puheenjohtaja Gonzalo korostaa nimenomaan puolifeodaalisuuden ilmentymistä politiikassa ja valtion mekanismeissa, käsittäen, että gamonalismi on puolifeodaalisuuden poliittinen ilmaisu, jolla tätä orjuuden hallintoa ylläpidetään, jossa pomot ja lakeijat toimivat, vanhan valtion edustajat maan kaikkein syrjäisimmissä kylissä, vaikka he vaihtavatkin vaatteitaan vallassa olevan hallituksen mukaan; tekijä, jota vastaan demokraattisen vallankumouksen keihäänkärki on suunnattu agraarisotana.
Gamonalismia koskien siteeraamme:
”Viimeinen kysymys, jota täytyy korostaa, liittyy valtaan ja hallintaan, jota nämä taloudelliset ryhmät hankkivat tiluksiensa rajojen ulkopuolella. Joidenkin niiden keskikokoisten ja suurten maanomistajien alisteinen asema suhteessa niihin on jo mainittu, puhumattakaan pienistä maanomistajista, jotka ovat vuokranneet niiltä maata, tai tuhansista asukkaista, jotka työskentelevät raatajina niiden mailla. Ei ole vaikea ennustaa, että asettamalla itsensä perinteisten toimijoiden yläpuolelle uudet yhtiöt asettavat suuren paineen paikallisille viranomaisille. Vielä enemmän, kun pormestarit huomaavat mahdollisuuden tehdä infrastruktuurihankkeita, jotka muuten olisivat mahdottomia, näiden taloudellisten ryhmien rahoituksen ansiosta; tai kuten kun yhtiöt kuten Maple maksavat merkittäviä summia aluehallinnoille. Näin maan keskittyminen nykyisessä mittakaavassa Perussa tuo mukanaan vallan keskittymisen, joka ei ole terveellistä myöskään maan maaseutusektorille. ”
Teoksesta: Maan keskittymisen prosessi Perussa, Borneossa, Zulemassa, 2011 Kansainvälinen koalitio maan puolesta.
Työllisyyteen ja yhteiskunnan luonteeseen liittyen, kuten olemme nähneet huomioissa Araujon artikkelista (PUCP, 2022), eräs toinen tutkimus sanoo seuraavaa:
”Meidän tulee erottaa työ työllisyydestä. Jälkimmäinen on palkkatyötä. Työ, joka on laajempi kategoria, sisältää itsetyöllistetyt, yksinyrittäjät ja palkansaajat, jotka erikoistuvat keikkatyöhön.
Tämä toinen poissulkemisen muoto heijastaa työmarkkinoille liittymisen dynamiikkaa. Kehittyneissä maissa esimerkiksi pääasiallinen tapa, jolla yksilö tulee työvoimaan kuuluvaksi on palkkatyöläisenä. Kuitenkin sellaisissa talouksissa kuin omamme, Andien alueella ja Keski-Amerikassa – paitsi Costa Ricassa – tämä muoto ei ole ollut hegemoninen. Palkkatyö ei ole ollut pääasiallinen työvoimaan kuuluvaksi tulemisen muoto, vaan itsetyöllistämisen, yksinyrittäjien merkittävä osuus säilyy.
Kun Weller huomauttaa, että työllisyys on toinen poissulkemisen muoto, tämä on siksi, että kaikki eivät voi ansaita palkkaa. Perun tapauksessa kaksi taloustieteilijää (Francisco Verdera 4 ja Adolfo Figueroa 5) ovat käsitelleet kysymystä epävarmuuden ongelmana työmarkkinoilla, jota ei ymmärretä työolosuhteiden epävarmuutena vaan epävarmuutena siinä mielessä, että työmarkkinoista ei ole tullut pääasiassa palkkatyöläisten markkinoita.
Toisin sanoen, kapitalismi Perussa (eli byrokraattinen kapitalismi, Nuevo Perun huomautus) ei ole kyennyt täysin laajentumaan ja tästä syystä palkkasuhteet – pääoma ja työläiset – eivät ole saavuttaneet pistettä, jossa enemmistö työvoimaan kuuluvista kuuluisi niihin.
Viitteet
4 Verdera, Francisco. Työllisyys Perussa: uusi lähestymistapa. Lima: Peruntutkimuksen instituutti, 1983. Katso goo.gl/cDjiVO
5 Figueroa, Adolfo. Työmarkkinan luonne. Lima: Perun Paavillinen Katolinen Yliopisto – taloustieteen osasto, 1983. Saatavissa goo.gl/i4Odsu”
Artikkelista: Työvoiman epämuodollisuus: konseptien ja julkisten poliitikkojen keskellä, Julio Gamero R. Teoksessa Peru tänäpäivänä, maanalainen Peru – 2013.
Eräs toinen tutkimus maaseudun tuotantosuhteista sanoo:
”On selvää, että niin tuottavia kuin ei-tuottavia toimia voidaan suorittaa samanaikaisesti ja että pienimuotoinen maatalous kuluttaa ja myy. Onko mitään tapaa tietää, onko pienimuotoinen maatalous, jossa on odotettavampaa löytää lapsityövoiman käyttöä, enemmän kulutusta vai myyntiä varten? Fernando Egurenin mukaan maan ruokaturvallisuus riippuu siitä, ei sen vähempää. Vuoden 2012 maatalouskatsaus indikoikin, että elintarvikkeita kasvatetaan pienmmissä yksiköissä, jotka todennäköisimmin toimivat perhetuotannon periaatteella. Ilmiselvä kysymys on: miten päädymme tilanteeseen, jossa maan ruokaturvallisuus perustuu olennaisesti ”epämuodolliseen” toimintaan (tähänastisilla termeillä)? Mikä selittää tätä valtion ylenkatsomusta? Pienten viljelijöiden suhde markkinoihin on suurelti umpimähkäinen, riippuvainen hyvin epävarmoista tuotanto-olosuhteista. Tässä pienimuotoisessa maataloudessa olemme kiinnostuneita epämuodollisista työvoiman kytköksistä, joita muodostetaan, jossa lapsien annetaan työskennellä eri toimissa laajalla kirjolla, ja missä ehkäpä kaikkein paradigmalle tyypillisin ja hälyttävin asia on, että lapsityövoiman käyttö on epämuodollista epämuodollisessa ja aliraportoitua aliraportoidussa.”
Artikkelista: Joitakin huomioita lapsityövoiman käytöstä maaseudulla. Werner Jungbluth M. aiemmin siteeratussa teoksessa.
