Julkaisemme epävirallisen käännöksen Yeni Demokrasissa julkaistusta tekstistä.
Kaukokatseisuudesta tulee merkityksellistä vallankumouksellisen elämässä, kun hän käy taisteluiden sarjaa täynnä tappioita ja voittoja. Kuten Lenin huomautti kirjoituksissaan vallankumouksesta ja strategiasta, vallankumous ei tarkoita yhtä taistelua vaan taisteluiden sarjaa; joka askel täytyy laskea oikein ja jokainen vaihe täytyy suunnitella pitkän tähtäimen tavoitteita ajatellen.
Toveri Nubarin (Erol Volkan İldem) vallankumouksellinen elämä ei sisältänyt vain ”yhtä taistelua, vaan taisteluiden sarjan” hänen matkallaan Erolista Haliliksi, Halilista Nubariksi. Hän tunsi vallankumouksellisia ollessaan lapsi. Partisaanit yöpyivät heidän luonaan ajoittain. Heidän naapurinsa olivat Atılım-lehden työntekijöitä. Hän tapasi kuunnella heidän tarinoitaan taistelusta uteliaasti, kysyen kysymyksiä ja keskustellen asioista, jotka eivät vastanneet hänen aikaisempia käsityksiään. Hän rakasti lukemista ja tutkimista ollessaan lapsi. Kun hän alkoi ymmärtää, että on olemassa sortajia ja sorrettuja, ystäviä ja vihollisia, hänen kysymyksensä vain lisääntyivät. Ensimmäinen neuvo, jonka hän antoi uusille tovereille myöhemmin oli: ”Toverit, vallankumouksellisella tulisi aina olla kysymyksiä. Kysymättä kysymyksiä ei voi oppia, jokainen kysymys, jonka kysyt ymmärtääksesi johtaa sinut etsimään vastauksia. Otat askeleesi löytämiesi vastausten perusteella. Jokainen ottamasi askel auttaa etenemään luokkataistelussa.”
Kaikki kehittyi nopeasti toveri Erolin elämässä. Epäröinti ei ollut häntä varten. Kun päätös oli tehty, se täytyi tehdä todeksi. Hän oli järjestäytyneenä Komsomoliin lukioaikoinaan. Hän aloitti jakamaan lehtiä ensin omassa naapurustossaan, Okmeydanıssa. Hän kohtasi ensimmäisen kerran poliisikidutuksen 17-vuotiaana, F-tyypin vankiloita vastustaneiden lauantaiprotestien aikana. Myöhemmin, hän kohtasi vihollisen monta kertaa monilla eri taistelun alueilla. Hänen järkähtämätön kantansa vihollista vastaan asetti esimerkin tovereille. ”Uskollisuus puolueelle, tovereille ja kansalle” on välttämätöntä vallankumoukselliselle. Jokainen, joka tunsi hänet, on todistanut monia esimerkkejä tästä toveri Nubarin taistelun käytännössä. 19-vuotiaana hän sieppasi poliisin aseen välittömänä refleksinä henkilöllisyyden tarkastamista kohtaamispaikalla vastaan, ja kamppailun aikana hän asetti aseen useita kertoja poliisin päätä vasten eikä pelännyt painaa liipaisimesta, mutta ase jumittui. Poistuessaan alueelta hän kääntyi takaisin, koska hänen toverinsa kaatui, ja hänet vangittiin poliisin kutsuman fasistisen ryhmän lynkkausyrityksen vuoksi. Hän koki ensimmäisen vankeutensa aikana, jolloin valtio käytti F-tyypin vankiloita joulukuun 19.-22. vankilajoukkomurhan jälkeen, ja vallankumoukselliset ja kommunistiset vangit vastustivat hyökkäyksiä suurella vastarinnalla ja nälkälakolla vaikka kuolemaan saakka. Toveri Erol täytti tällöin puolueen antaman tehtävän kunnialla ja esti eristämisen ja kidutuksen nälkälakolla, jota hän jatkoi epäröimättä 248 päivää… Heti, kun hänet vapautettiin, hän jatkoi velvollisuuksiaan Komsomolissa vuoteen 2006 saakka, jolloin hänet pidätettiin jälleen. Kun hänet vapautettiin kolmen vuoden vankeuden jälkeen, hän meni Dersimin vuorille.
Dersimissä hän jälleen otti vastaan johdon tehtävän taistelukentällä vaikeana ajanjaksona. Kun hän täytti alueellisen poliittisen komissarin tehtäväänsä, jossa hän jatkoi toveri Sefagül Kesginin (Eylem) työtä, koko matka Erolista Nubariksi virtasi kuin joki. Vaikka joki oli joskus tyyni, joskus voimakas, joskus aallokkoinen, se ei koskaan lakannut löytämästä uomaansa. Kun matka alkoi, hänelle oli selvää, mitä hän halusi saavuttaa. Siksi kaukokatseisuus oli ratkaisevaa. Välittömät onnistumiset ja epäonnistumiset kasautuivat. Toisin sanoen, sota kasvatti sotilaita. Toveri Nubar myös keräsi tätä kokemusta käytännön kautta… Hän ymmärsi, että vallankumouksellinen taistelu on pitkäaikainen ja strateginen prosessi ja hän oppi tappioista, hän otti aina enemmän vastuuta.
Kommunistin perustavanlaatuisin velvollisuus on suojella puoluetta kuin silmäteräänsä hyökkäyksiltä niin sisältä kuin ulkoa. Samalla, kun toveri Nubar suojeli puoluetta oikeistolikvidaattori-fraktionalistisilta hyökkäyksiltä, hän johti myös tovereitaan omaksumaan puolueen linjan.
”Taistelu antaa meille identiteetin”, hän sanoi tovereille, ja näistä sanoista tuli heille mitä merkityksellisimpiä erityisesti epätoivon, pessimismin ja epävarmuuden hetkinä. Hän katsoi velvollisuudekseen nostaa toveriensa mielialaa ja pitää yllä toivoa vaikeimpinakin hetkinä. Kaikkein pessimistisinäkin hetkinä hän tapasi löytää tavan avata ulospääsy. Mikä ohjasi häntä hänen 11-vuotisella sissin taipaleellaan ei ollut vain sodan taktiset aspektit vaan sen strateginen päämäärä, ja se, että kommunistista puoluetta, joka on korvaamaton vallankumouksellemme, voidaan vahvistaa vain sodassa. Jokainen askel eteenpäin, jokainen taistelu vihollista vastaan, jokainen tilien tasaaminen, jokainen voitto vihollisesta ja kaikki se kipu, jota toverien menettäminen aiheutti, teki toveri Nubarista vahvemman.
Hän ilmaisi tämän kirjeessä metaforalla: ”Elämä opettaa ihmisiä olemaan välittämättä itsestään, mutta ongelmia ilmenee, kun emme onnistu oppimaan tätä. Kun kivi hankaa veistä vasten, veitsi tulee terävämmäksi ja kivi pienenee. Mutta samalla, kun veitsi tulee terävämmäksi, terä myös pienenee, mutta mitä sen väliä? Tärkeintä on veitsen terävyys. Koska terän pieneneminen voidaan sietää…”
Toveri Nubar, kommunistijohtajana, toi toverinsa vallankumoukseen taisteluhengellään, tiedollaan ja päättäväisyydellään. Toveri Nubarin taisteleva elämä oli täynnä kokemusta, erityisesti nuorille tovereille. Hän oli antelias jakaessaan kokemuksiaan, oppiessaan ja opettaessaan. Hän keskittyi erityisesti nuoriin sissitovereihin ja käytti johtajan taitojaan todella hyvin paljastaakseen heidän potentiaalinsa.
Rosa todisti itsensä teoillaan, ei sanoillaan
Eräs toveri Nubarin taistelun käytännössä kasvaneista nuorista tovereista oli Rosa… Rosa (Fadime Çakıl) oli eräs nuorista tovereista, joilla, toveri Nubarin sanoin, oli ”potentiaalia puolueelle”. Kuten Nubar, Rosa alkoi kulkea tätä tietä 17-vuotiaana. Vaikka hän liittyi sisseihin 17-vuotiaana, häneltä kysyttäessä oli jo liian myöhäistä! Kysyttäessä, miksi hän ajatteli näin, hän vastasi: ”Täällä (Dersimissä) ihmiset tuntevat vihollisen nuorempina.” Hän oppi hyvin aikaisin, että jos hän ei halua hyväksyä elämää, joka hänelle osoitetaan, hänen täytyy taistella sen puolesta. ”Vaikka emme näkisi sitä, vihollinen näyttää sen meille”, hän tapasi sanoa. Vaikka tämä on totta, tärkeää on uskaltaa taistella. Rosa näytti tätä rohkeutta epäröimättä, ja heti saatuaan mahdollisuuden hän otti aseen ja kohtasi vihollisen.
Rosa halusi myös oppia ja opettaa sen, mitä hän oppi, joukoille. Hän kysyi myös kysymyksiä, juuri kuten Nubar, ratkaistakseen ristiriidat, joita hän näki ja koki. Vastaukset, jotka hän löysi, johtivat hänet uusien kysymysten äärelle. Kun hänen ideologinen kehityksensä syveni, hän tuli vahvemmaksi sissinä. Ehkäpä hän ei puhunut paljoa, mutta jokainen, joka hänet tunsi, näki, että Rosan käytäntö oli paljon enemmän kuin vain puhetta. Rosa oli eräs niistä, joka todisti itsensä teoilla, ei sanoilla. Hän ei sietänyt heikkoutta. Hän vältti aina osoittamasta heikkouksiaan. Hän ei hyväksynyt, että naiset nähtiin ”heikkoina” tai ”voimattomina”, ja rikkoakseen tämän käsityksen, hän teki asioita, jotka olivat hänen voimiensa tuolla puolen, mennen joskus liiallisuuksiin. Hän sopeutui nopeasti sissielämään. Hän oppi sotaa sotimalla. Hän täytti epäröimättä jokaisen tehtävän, joka hänelle sissijoukoissa annettiin. Hän toimi pioneerina, tiedusteli, osallistui aktioihin, kaivoi varastokätköjä, teki propagandaa joukoille, taisteli vihollista vastaan ja komensi tovereitaan…
Sisseissä kaikki unelmoivat katsoen kirkkainta tähteä. Merkkitähti, jonka Rosa asetti itselleen, olivat hänen toverinsa, jotka tulivat kuolemattomiksi sodassa. Hän yritti aina olla toveriensa, joiden läsnäollessa hän vannoi valansa, taisteli rinta rinnan, lauloi lauluja ja nauroi yhdessä, arvoinen. Joinakin öinä talvileirissä hän katseli tähtiä ja lauloi niille kansanlauluja ”kuiskaten”. Hän teki jokaisesta kaatuneesta toverista osan itseään. Hän tunsi heidän sormensa joka kerta, kun hän painoi liipaisimesta. Etsiessään vihollista hän katsoi heidän silmillään kiikarin läpi.
Kun toverit, jotka lauloivat marsseja ja kansanlauluja TIKKO:n musiikkiryhmässä tulivat kuolemattomiksi ennen häntä, hän pyrki ottamaan heidän vastuunsa, vaikka oli ryhmän ainoa jäsen. Hän yritti säveltää kuolleille tovereille sanoen ”Jos Ahmet olisi täällä, hän olisi säveltänyt omat sävelmät joka toverille, nyt tämä tehtävä on minun…” Hän kokeili eri asioita, mutta mikään niistä ei toiminut. Pieni vihko, jota hän piti povitaskussaan, oli täynnä viimeistelemättömiä sävellyksiä…
Toverit Nubar ja Rosa olivat niiden joukossa, jotka edustivat toveri İbrahimin pitäytymistä Proletariaatin Puolueen taistelun linjassa, jota he osoittivat sodassa, epätoivon ja pessimismin hetkinä. Molemmat uskalsivat taistella ja kohtasivat vihollisen pommit epäröimättä…
Toverit Nubar ja Rosa tulivat kuolemattomiksi fasistisen Turkin armeijan tuhoamisoperatiossa Proletariaatin Puolueeseen kytköksissä olevaa Kansanarmeijaa vastaan Dersimissä 6.-9. syyskuuta 2020.
Toverien Nubarin ja Rosan omistautuneisuus taistelulle ja heidän taistelunsa käytäntö ovat inspiroiva esimerkki erityisesti nuorille vallankumouksellisille. He ymmärsivät, että vallankumous on pitkä ja vaikea matka ja ottivat joka askeleen tietäen tämän. Perintö, jonka he jättivät, elää ei vain heidän taistelun käytännössään vaan myös heidän ajatustensa muodossa, ideologisessa syvyydessä, keskusteluissa ja kysymyksissä, jotka he antoivat tuleville sukupolville, muistuttaen heitä joka hetki, että vallankumouksellinen taistelu on pitkäaikainen maratooni.
Nubarin ja Rosan toveri
