Julkaisemme epävirallisen suomennoksen Nuevo Perun artikkelista. Osa I löytyy suomeksi täältä.
Puheenjohtaja Gonzalo kuvaa Perun nykyaikaista yhteiskuntaa sanoen: ”nyky-Peru on puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen yhteiskunta, jossa byrokraattinen kapitalismi kehittyy”. Vaikka Mariátegui määritteli tämän luonteen puolueen perustamisen ohjelman kohdassa kolme, puheenjohtaja Gonzalo on osoittanut juuri marxismi-leninismi-maoismin, pääasiassa maoismin valossa, miten puolifeodaalista ja puolikoloniaalista luonnetta ylläpidetään ja kuinka sen uusia muotoja kehitetään, ja erityisesti, miten byrokraattinen kapitalismi on kehittynyt tällä pohjalla kautta nykyaikaisen yhteiskunnan kehityskulun, mikä on äärimmäisen tärkeä kysymys yhteiskunnan luonteen ja Perun vallankumouksen ymmärtämiseksi.
Byrokraattinen kapitalismi on puheenjohtaja Maon perustavanlaatuinen teesi, jota kaikki marxilaiset maailmassa eivät vielä ymmärrä tai hyväksy ja jota Mariátegui ei ilmiselvistä historiallisista syistä johtuen tuntenut ja jota puheenjohtaja Gonzalo soveltaa maamme konkreettisiin olosuhteisiin. Hän esittää, että nykyisen yhteiskunnallisen prosessin analysoimiseksi täytyy aloittaa kolmesta tiiviisti toisiinsa yhteenliittyneestä kysymyksestä: vaiheista, joita byrokraattinen kapitalismi käy läpi; proletariaatin prosessista ilmaistuna sen korkeimmassa muodossa, kommunistisessa puolueessa; ja tiestä, jota vallankumouksen tulee seurata. Näin hän opettaa meille, että nykyaikaisessa perulaisessa yhteiskunnassa voidaan erottaa kolme vaihetta vuodesta 1895 lähtien: I. byrokraattisen kapitalismin kehitys. PKP:n konstituutio. Kaupunkien maaseudulta käsin valtaamisen tien merkitseminen ja hahmotteleminen; II. Byrokraattisen kapitalismin syveneminen. PKP:n rekonstituutio. Kaupunkien maaseudulta käsin valtaamisen tien muodostaminen; ja III. Byrokraattisen kapitalismin yleiskriisi. PKP johtaa kansansotaa. Kaupunkien maaseudulta käsin valtaamisen tien soveltaminen ja kehittäminen.
Samalla, hän sanoo, että nyky-Perun yhteiskunta on yleiskriisissä, sairas, vakavasti, parantumattomasti sairas, ja se voidaan muuntaa ainoastaan aseellisen taistelun kautta, kuten kommunistinen puolue on tehnyt johtaen kansaa, ja että ei ole olemassa mitään muuta vaihtoehtoa.
Ylläolevan sanottuamme ja jatkaaksemme tehtäväämme, jonka aloitimme artikkelissamme MUISTIINPANOJA JA MATERIAALEJA NYKY-PERUUN LIITTYEN (I), esitämme tänään puheenjohtaja Gonzalon puheen Huamangan yliopistolla (Ayacucho, 1974) kansallisiin ongelmiin liittyen, ymmärtääksemme joitakin perustavanlaatuisia kysymyksiä yhteiskuntamme luonteesta ja vallankumouksemme luonteesta. Tämä on aihe, jonka puheenjohtaja Gonzalo on esittänyt mestarillisella, selkeällä ja yksinkertaisella tavalla asiakirjassa, jonka esitämme teille tänään.
Asiakirja on seuraava:
Kansallisen ongelman tarkastelua
Jokainen väittely on avoinna heille, joilla on mielipide, ei heille, jotka pysyvät vaiti.
J.C. Mariátegui
Kiistat ovat hyödyllisiä, kun ne tarkoitetaan teorioiden ja tosiasioiden todelliseen kirkastamiseen ja kun ne tuovat mukanaan vain selkeitä ajatuksia ja motiiveja.
J.C. Mariátegui
Kansallisia ongelmia
Tohtori Abimael Guzmánin vuonna 1974 Huamangan opettajien liitolle pitämä puhe
Nykypäivän perulainen yhteiskunta
- Yhteiskuntamme luonne
- Perulaisen yhteiskunnan vallankumouksellinen prosessi
Byrokraattinen kapitalismi
- Miten ymmärrämme byrokraattisen kapitalismin?
- Byrokraattisen kapitalismin kolme linjaa
Maan nykytilanne
- Olot, joista nykyinen hallinto nousee
- Hallinnon suunnitelmat
Ilmiselvästi on erittäin tärkeää analysoida perulaisen yhteiskunnan kysymyksiä.
Uskomme, että on tarpeen tuntea se, koska tuntematta sitä ei ole mahdollista ymmärtää ilmeneviä kehityskulkuja; jos emme ole selvillä Perun yhteiskunnan luonteesta, prosessista, jonka koemme tänä päivänä, voimme tuskin ymmärtää, mitä opetuslaki tai kaivoslaki edustavat. Se tarkoittaa, että ei ole mahdollista ymmärtää yksittäistä kysymystä maassamme, esimerkiksi kysymystä koulutuksesta, ymmärtämättä, mikä Perun yhteiskunnan luonne on tänään ja mikä on poliittinen tilanne. Valitettavasti kansalliset ongelmat ovat vähän tunnettuja; ja vielä vähemmän hiljakkoin, sillä valtio on pystyttänyt kokonaisen kampanjan näiden asioiden hämärtämiseksi; siksi tarve näiden asioiden analysoimiselle on tullut kiireellisemmäksi.
Nykypäivän perulainen yhteiskunta
Esitämme: Peru on puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen yhteiskunta. Mitä tarkoitamme puolifeodaalisella ja puolikoloniaalisella? Katsotaanpa kysymystä.
Maamme vapautti itsensä viime vuosisadalla. 150 vuotta sitten, olimme siirtomaa; elimme siirtomaaherran (Espanja) alaisuudessa, meillä ei ollut poliittista itsenäisyyttä. Samalla olimme feodaalinen maa, eli yhteiskuntamme perustui perustavanlaatuisesti työskentelyyn maalla, joka tuki taloutta.
Luonnollisesti oli olemassa kauppaa ja teollisia itumuotoja; mutta taloudellinen perusta oli feodalismi. Perustuen harvojen omistamien suurtilojen olemassaoloon maassa oli maaorjuutta, talonpoikien, jotka vastineeksi maatilkusta joutuivat tarjoamaan henkilökohtaisia palveluksia, työskentelemään herran maalla, tai tarjoamaan muita palveluksia, jopa kotitöitä, riistoa.
Maamme oli takapajuinen, missä pääasiallista oli vanhat tuotantomuodot ja täysin ajastaan jääneet hallinnon muodot. 1800-luvun alussa maallamme oli kaksi ongelmaa, jotka ovat edelleen olemassa vaihtelevissa muodoissa; yksi, maakysymys, feodalismin ongelma, talonpoikien orjuus, joka pohjautuu latifundioon; kaksi, kansallisen itsemääräämisen ongelma, se, että maamme oli Espanjan siirtomaa.
Emansipaatio kohtasi molemmat ongelmat, kuten voimme todistaa taistelusta itsenäisyyden puolesta, mitä tulee itsemääräämisoikeuteen; Bolívarin asetukset liittyen alueelliseen omaisuuteen ja parlamentaariset keskustelut, joissa todettiin, että emansipaatio voitaisiin varmistaa vain antamalla maata talonpojille, mitä tulee maakysymykseen. Mutta emansipaatio merkitsi vain siteiden katkomista Espanjaan. Kuitenkin pian maata säänteli ja sitten hallitsi Englanti. Tämä suuri kapitalistinen valta hallitsi koko Latinalaista Amerikkaa ja siispä maatamme. Mikä merkitys englantilaisella herruudella on maassamme? Ennen vapautumista, olimme feodaalinen ja koloniaalinen maa. Kun vapautimme itsemme, meillä oli edelleen feodaalinen perusta, mutta tietty poliittinen itsenäisyys; muodostimme tasavallan huolimatta emansipaation rajoittuneisuudesta ja tasavaltalaisista lähtökohdista. Mutta Englanti toi maahan korkeammin kehittyneitä tuotantomuotoja, kapitalistisia muotoja, perustavanlaatuisesti sen kaupan kautta ja sidoksissa guanon maailmankauppaan. Tämä ilmaisee, että feodalismin tuhoutuminen kiihtyi; se tosiasia, että Englanti toi tuotteita ja kapitalistisia metodeja, kiihdytti feodalismin tuhoa. Samalla Englanti alkoi hallita ja toi koloniaalisaation prosessin maahan. Näin Englannin herruus merkitsi muutoksen alkua, siirtymää kohti puolifeodaalista ja puolikoloniaalista yhteiskuntaa maassamme.
Tällä vuosisadalla Yhdysvallat onnistui korvaamaan Englannin herruuden ja tulemaan uudeksi herraksi 1920-luvulla. Näin maatamme hallitsi toinen maailmanvalta, mutta tällä kertaa imperialistinen sellainen; kun Yhdysvallat hallitsi meitä, se oli imperialistinen maa, se oli kehittänyt monopolistisen järjestelmän, suuryrityksiä, jotka keskittivät maan talouden; toisaalta se oli valta keskellä koloniaalista laajentumista Latinalaisessa Amerikassa ja jopa osassa Aasiaa.
Näissä jenkki-imperialismin herruuden oloissa yhteiskuntamme kehittää puolifeodaalista luonnettaan, mutta sitä ei täysin tuhota, se jatkaa olemassaoloaan. Kuten Englannin herruuden alla, (erityisesti Chilen vastaisen sodan jälkeen) vallitsee suurempi paine feodalismin tuhoamiselle kapitalismin muodon, joka on kytköksissä suuriin monopoleihin ja riippuvainen imperialismista, kehityksen myötä. Sen lisäksi, että se säilytti puolifeodaalisen luonteensa, maamme on edelleen puolisiirtomaa; se on, alistettu maa, joka siitä huolimatta, että se on julistautunut itsenäiseksi, on imperialistisen vallan herruuden alaisuudessa talouden, diplomatian, kulttuurin ja sotilaallisten aspektien saralla niin, että poliittisesta itsenäisyydestä tulee muodollista.
Niinpä Perun yhteiskunta on 1800-luvulta saakka kehittynyt feodaalisesta yhteiskunnasta puolifeodaaliseksi ja siirtomaasta puolisiirtomaaksi. Tässä pitkässä prosessissa kolme valtaa ovat hallinneet ja riistäneet sitä: ensin Espanja vuoteen 1824 asti, vaikka espanjalaiset jatkoivatkin herruuttaan vielä tämänkin jälkeen useita vuosikymmeniä. Myöhemmin Englanti hallitsi meitä hienovaraisemmin; se jopa loi porvarilliset poliittiset puolueet ja paremman valtiokoneiston meille, hallitakseen meitä paremmin piilotetulla, salatummalla, mutta ei vähemmän riistävällä, herruudella. Lopulta, Yhdysvallat, joka sortaa ja riistää meitä edelleen; imperialismi, joka kaikesta huolimatta hallitsee meitä kaikilla tasoilla.
Kun olimme siirtomaa, meillä oli kaksi ongelmaa: maakysymys ja kansallinen kysymys. Englannin hallinnon alla olimme puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen yhteiskunta, joka oli tietenkin paljon yksinkertaisempi kuin nykyään, ja meillä oli kaksi ongelmaa: maakysymys ja kansallinen kysymys; koska maa pysyi harvojen käsissä ja maaorjuus säilyi maassamme, koska Englanti hallitsi meitä. Tällä vuosisadalla Yhdysvallat hallitsee meitä, olemme edelleen puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen yhteiskunta, paljon kehittyneempi kuin aiemmin, epäilemättä, mutta maan perusongelmat ovat yhä olemassa: maakysymys ja kansallinen kysymys. Maakysymys, koska jopa feodaaliset riiston muodot ovat yhä olemassa ja koko yhteiskunnan muodot: epätieteellisessä ja taikauskoisessa ajattelutavassamme, ideologiassamme yleisesti ottaen kuten myös yhteiskunnallisissa ja poliittisissa suhteissamme on paljon feodalismia. Kansallinen kysymys, koska olemme sorrettu kansakunta; näennäisesti vapaa, mutta pohjimmiltamme tuhannen herruuden muodon alistama.
Lyhyesti, maan historia viime vuosisadalta tähän päivään on feodaalisen ja koloniaalisen luokkataistelun historiaa, jonka aikana, englantilaisen kapitalismin ja jenkki-imperialismin herruuden alaisuudessa, on kehittynyt edelleen olemassa oleva puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen yhteiskunta, jossa on kaksi perusongelmnaa, jotka ovat ratkaisematta tähän päivään saakka: maakysymys ja kansallinen kysymys.
Perun yhteiskunnan vallankumouksellisen prosessin luonne
Asetettuamme tämän Perun yhteiskunnan luonteesta, esille nousee kysymys: mikä on tie vallankumoukselliseen uudistamiseen? Erityisesti, mikä on Perun vallankumouksen luonne? Olemme asettaneet, että on kaksi ongelmaa: maakysymys ja kansallinen kysymys, joista johdetaan ratkaisu kaikkiin muihin maan ongelmiin; koska kaikki kansalliset ongelmat ovat kytköksissä Perun yhteiskunnan puolifeodaaliseen ja puolikoloniaaliseen luonteeseen. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta Perun yhteiskunta voi muuttua vallankumouksellisesti, nämä kaksi kysymystä täytyy ratkaista: 1) maakysymys, jonka ratkaisu vaatii puolifeodalismin pois pyyhkimistä, sillä kunnes sitä ei ole tehty, maakysymys säilyy ratkaisemattomana; 2) kansallinen kysymys, jonka ratkaisu vaatii jenkki-imperialismin sorron pois pyyhkimistä, sillä kunnes tämä puolikoloniaalinen herruus on pois pyyhitty, kansallinen kysymys ei ratkea. Niinpä, niin kauan kun emme pyyhi pois puolifeodalismia ja puolikolonialismia, ei ole mahdollista todella ja täysin muuttaa perulaista yhteiskuntaa, huolimatta siitä, mitä meille sanotaan; sitä paitsi, se, mitä meille paasataan tänään ei ole uutta, esimerkiksi vuonna 1919 kuulimme jo samanlaisia seireenilauluja. Niinpä, perulaisen yhteiskunnan muodonmuutoksen prosessilla, sillä, mitä tieteellisesti kutsutaan Perun vallankumoukseksi, on kaksi tehtävää täytettävänään: 1) tuhota puolifeodalismi ja 2) tuhota puolikolonialismi. Nämä ovat Perun vallankumouksen tehtävät ensimmäisessä vaiheessaan. Edellinen tarkoittaa, että Perun vallankumous on antifeodaalinen ja anti-imperialistinen; se on, feodalismin jäänteet ja imperialismin herruus täytyy välttämättä tuhota. Siksi, Perun vallankumous on välttämättä demokraattinen ja kansallinen; demokraattinen siksi, että se käy feodalismia vastaan, tuhotakseen maan feodaaliset suhteet ja kansallinen siksi, että se on anti-imperialistinen, tavoitteenaan jenkki-imperialismin sorron murskaaminen. Siispä nykyisessä puolifeodaalisessa ja puolikoloniaalisessa perulaisessa yhteiskunnassa vain demokraattis-kansallinen, antifeodaalinen ja anti-imperialistinen vallankumous on mahdollinen.
Analysoikaamme Perun vallankumouksen luonnetta suhteessa konkreettisiin historiallisiin olosuhteisiin. Meillä on kaksi ongelmaa alkaen viime vuosisadalta: maakysymys ja kansallinen kysymys; mutta viime vuosisadan olosuhteet ja nykyiset olosuhteet ovat hyvin toisistaan eroavaiset: viime vuosisadalla ei ollut imperialismia; tällä vuosisadalla on; viime vuosisadalla ei ollut kansainvälisesti yhteenliittynyttä työväenluokkaa vallankumouksen johdossa, eikä maassamme ollut kehittynyttä työväenluokkaa, nykyisellä vuosisadalla meillä on voittoisa työväenluokka ja maassamme työväenluokka, jolla on pitkä taistelun historia. Nämä ovat hyvin tärkeitä eroja vallankumoukselliselle prosessille maassamme.
Viime vuosisadalla ja 1920-luvulla maan porvaristo pystyi johtamaan yhteiskunnan uudistamisen prosessia ratkaisemalla nämä kaksi ongelmaa. Mutta maassamme, jo ennen vuotta 1920, oli suuria taisteluita; sankarillisia taisteluita ja toisiaan seuraavia talonpoikaiskapinoita, opiskelijamobilisaatioita ja työväenluokan voimakkaita suuria taisteluita; kehittäen suuren poliittisen taistelun prosessin, jonka keskellä proletariaatin ideologia alkoi levitä ja sitä alettiin soveltaa todellisuuteemme, erikoislaatuisen henkilön kautta: José Carlos Mariátegui, jonka taisteleva työ ajattelevana ja aktiivisena miehenä merkitsi virstanpylvästä historiassa hänen perustettuaan vuonna 1928 Perun työväenluokan puolueen, kommunistisen puolueen. Näin tämä ajanjakso määrittää perustavanlaatuisen muutoksen vallankumouksessamme, muutoksen, jonka myötä porvaristo, imperialistisen herruuden oloissa ja taistelussa taotun työväenluokan ollessa olemassa, ei voi enää johtaa vallankumouksellista prosessia maassamme; koska työväenluokka on jo ilmaantunut ja kehittynyt, ollen ainoa luokka, joka voi horjumatta johtaa Perun vallankumouksen voittoon saakka, sen lisäksi, että se kiistää porvariston johdon. Näin porvarillisella vallankumouksella maassa on kaksi vaihetta: 1) vanha porvarillinen vallankumous, joka pystyttiin täyttämään vuosisadan alkuun mennessä, porvariston johdon alaisuudessa; ja 2) uusi porvarillinen vallankumous tai demokraattis-kansallinen vallankumous, tai uudentyyppinen porvarillinen vallankumous, proletariaatin johdon alaisuudessa, joka on maan ainoa historiallinen näköala. Porvaristo, johtuen historiallistista syistä, ei ole voinut täyttää rooliaan maassa; mutta vuoden 1928 jälkeen järjestäytynyt proletariaatti nousi ja otti porvaristolta vallankumouksellisen prosessin historiallisen johdon, ainoana luokkana, joka voi saattaa sen loppuun. Tästä syystä vallankumous maassamme, feodalismin ja imperialistisen herruuden tuhoaminen, voidaan saavuttaa vuodesta 1928 alkaen vain kansallis-demokraattisen vallankumouksen kautta ja proletariaatin johdon alaisuudessa, luokan, jonka täyttääkseen historiallisen roolinsa täytyy liittyä yhteen talonpoikaiston, joka on enemmistö, kanssa lujaan työläis-talonpoikaisliittoon, koska talonpoikaisto, enemmistönä, on prosessin päävoima, vaikkakaan ei sen johtaja.
Nämä kysymykset yhteiskunnan ja vallankumouksen luonteesta ovat elintärkeitä, koska pidämme lujasti kiinni kannasta, että maassamme liikettä johtaa joko proletariaatti ja sen puolue tai ei ole kansallis-demokraattista vallankumousta, me emme anna itsemme tulla huijatuiksi, emme palvele luokkavihollisia suorasti tai epäsuorasti.
Vetääksemme yhteen tämän aiheen huomautamme, että on muita teesejä, jotka ovat päinvastaisia sille, mitä on tässä esitetty, korostaen, että teesi siitä, että Perun yhteiskunta on kapitalistinen on tänä päivänä vaarallisin. Jos maa on kapitalistinen; ja jos vallankumous on sosialistinen; päävoima olisi proletariaatti eikä talonpoikaisto. Tämä teesi muuttaa perustavanlaatuisesti kysymystä vallankumouksen tiestä; kuten näimme, on olemassa kaksi tietä: 1) Lokakuun vallankumouksen tie, kaupungista maaseudulle, jota seurataan kapitalistisissa maissa sosialistisen vallankumouksen kautta; tie, jota vanha Venäjä seurasi tai jota esimerkiksi Ranskan tulisi seurata tänä päivänä; ja 2) Kiinan vallankumouksen tie, maaseudulta kaupunkiin, jota seurataan puolifeodaalisissa ja puolikoloniaalisissa tai koloniaalisissa maissa kansallis-demokraattisen vallankumouksen kautta, tie, jota Vietnam seuraa tänään, muun muassa. Siispä, kysymys siitä, onko maa puolifeodaalinen tai kapitalistinen ei ole vain hämärä, sekava keskustelu, koska jos yhteiskunnan luonteesta erehdytään, erehdytään vallankumouksen tiestä, ja seurauksena se ei tule onnistumaan.
Teesiä siitä, että Perun yhteiskunta on kapitalistinen, ovat tukeneet ja tukevat edelleen trotskismi ja sitä lähellä olevat kannat, mutta kuitenkin myös revisionismi on alkanut tukea tällaista luonnehdintaa syventääkseen antautumistaan hallinnolle.
Byrokraattinen kapitalismi
Tämä kysymys on tärkeä Perun yhteiskunnan ymmärtämiseksi ja sen huomiotta jättäminen on juurisyy vakaville poliittisille virheille; löydämme byrokraattisen kapitalismin teesin klassikoista ja Mariáteguilta, vaikka tässä tapauksessa eri nimellä.
Miten ymmärrämme byrokraattisen kapitalismin?
Se on kapitalismia, joka edistää imperialismia takapajuisessa maassa; kapitalismin tyyppi, kapitalismin erityinen muoto, jonka imperialistinen maa ylläpitää takapajuisessa maassa, olipa se sitten puolifeodaalinen tai puolikoloniaalinen. Analysoikaamme tätä historiallista prosessia.
Miten kapitalismi kehittyi vanhoissa eurooppalaisissa kansakunnissa? Ottakaamme Ranska; 1700-luvun lopussa se oli feodaalinen maa, jossa oli 20 – 22 miljoonaa talonpoikaa, työläisiä ja raatajia oli vain 600 000, (tässä nähdään sen feodaalinen vaihe); se perustui maaorjuudelle eri muodoissa. Kuitenkin Ranskan feodaalisessa ytimessä uusia tuotanto-, manufaktuurin- ja kapitalistisia muotoja kehitettiin; ja yksi luokka, porvaristo, keräsi aina vain lisää voimaa, lisää taloudellista valtaa, jopa poliitista vaikutusvaltaa. Kysykäämme itseltämme: oliko Ranska toiselle maalle alisteinen maa? Oliko se sorrettu maa? Ei. Ranska oli absoluuttien monarkia, joka kilpaili Englannin kanssa maailman hegemoniasta; se ei ollut kenenkään sortama. Sen sosioekonomiset ja historialliset olosuhteet olivat saaneet sen kehittymään näin. Oliko tänä aikana imperialismia? Ei. Imperialismi on tältä vuosisadalta. Mitä oli, oli maita, jotka olivat kehittymässä kapitalistisiksi kuten Englanti, esimerkiksi; ja Ranska oli itsenäisesti kehittymässä kapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Muut maat seurasivat samaa tietä, ja kun 1800-luku koitti, Ranska, Englanti, Belgia, Hollanti jne. ovat kehittyneet itsenäisiksi kapitalistisiksi maiksi.
Mikä oli tilanne Latinalaisen Amerikan kansakunnissa 1800-luvulla? Kun Amerikan emansipaatio alkoi (1810), eurooppalaiset kansakunnat olivat jo voimakkaita, ja kontrastina Latinalaisen Amerikan kansakunnat alkoivat vasta muodostua kansakuntina, mikä on yhä ratkaisematon ongelma. Edelleen, nämä kansakunnat, pian emansipaationsa jälkeen, jäivät vallan, Englannin, herruuden alle, ja niin niiden kapitalismi kehittyi Englannin herruuden alla, riippuvaisena kapitalismina. Tässä on siis huomattava historiallinen, taloudellinen ja poliittinen ero verrattuna eurooppalaiseen prosessiin.
Samalla Latinalaisen Amerikan porvaristot kehittyvät ja tulevat entistä enemmän kytkeytyneeksi hallitsevaan maahan, sillä tavalla, että nämä heikot porvaristot, sen sijaan, että ne kehittyisivät itsenäisesti kuten Euroopassa ja palvelisivat kansallisia etuja, ne kehittyvät alisteisina, riippuvaisina porvaristoina, antaen sielunsa ja ruumiinsa imperialistivalloille (Englanti tai USA) kunnes niistä tulee varakkaita ja kehittyneitä välikätenä toimivia porvaristoja, kuten tämän vuosisadan historia osoittaa.
Tämä viimeksi mainittu tie ilmeni Perussa. Kuten olemme nähneet, jenkki-imperialismi korvasi Englannin herruuden. Tämän tehdäkseen Yhdysvallat käytti välikäsiään ja kaappasi valtiovallan; tämä on Leguían ja hänen yhdentoista kätyrinsä suorittaman vuoden 1919 vallankaappauksen merkitys ja funktio. Tämä ajanjakso on avain kansallisessa prosessissa. Leguía nosti esille joitakin ongelmia: luonnonvarojen rajaaminen, kansan osallistuminen yleisen äänioikeuden kautta ja valtiokoneiston uudistaminen. Leguiá oli Yhdysvaltojen suora poliittinen työkalu siitä riippuvaisen byrokraattisen kapitalismin edistämiseksi maassa, mistä syystä se tuki omaa välikätenä toimivaa porvaristoaan, syrjäyttäen valtiokoneistosta sen, mikä liittyi Englantiin, uusimalla välikätenä toimivan porvariston sillä, joka taisteli jyrkästi ns. oligarkkeja vastaan. Tästä prosessista meidän täytyy oppia mm. seuraava: jotta sitä voitaisiin pitää vallankumouksena, ei riitä, että hallinto hyökkää oligarkiaa vastaan tai ottaa luonnonvarat hallintaansa tai puhuu siitä, että maata annetaan sillä työskenteleville; kysessä voi olla, kuten Leguián tapauksessa, välikätenä toimivan porvariston uusiminen ja byrokraatisen kapitalismin kehitys.
Näin Yhdysvallat aloitti herruutensa maassa ja tuli vähitellen osaksi talouttamme, muuttaen sen muodot kansainvälisten vaihteluiden mukaisiksi ja vastaten maamme luokkia. Yhdessä vaiheessa, amerikkalainen imperialismi käyttää valtiokapitalistisia muotoja, toisessa vaiheessa vapaa yrittäjyys on perustavanlaatuista; tätä vastaten valtio sekaantuu suoraan laajemmin taloudelliseen prosessiin, edistäen tai korostaen rooliaan yksityisen yritystoiminnan vapaiden suhteiden vartijana.
Byrokraattisen kapitalismin kolme linjaa
Byrokraattinen kapitalismi kehittää kolme linjaa tässä prosessissa: maanomistajalinjan maaseudulla, byrokraattisen linjan teollisuudessa ja kolmannen, myös byrokraattisen, ideologisella kentällä. Emme teeskentele, että nämä ovat ainoat linjat.
Se edistää maanomistajalinjaa maaseudulla pakkolunastuslaeilla, jotka eivät pyri tuhoamaan feodaalista maanomistajaluokkaa ja sen omistusta, vaan kehittää niitä jatkuvasti ostamalla ja maksamalla talonpoikien maasta. Byrokraattinen linja teollisuudessa pyrkii hallitsemaan ja keskittämään teollisuustuotantoa, kauppaa jne. asettaen ne entistä enemmän monopolistien käsiin edistääkseen nopeampaa ja systemaattisempaa pääoman kasautumista, luonnollisesti työväenluokan ja muiden työtätekevien tuhoksi, ja suurimpien monopolien eduksi ja näin imperialismin eduksi; tässä prosessissa pakotetut säästöt, joita työläiset kohtaavat, ovat erittäin tärkeitä. Byrokraattinen linja ideologisella kentällä muodostuu prosessista, jossa koko kansaa muovataan, joukkotiedotusvälineiden kautta, erityisesti heidän poliittisissa katsomuksissaan ja ideoissaan, erityisesti niin, että ne palvelevat byrokraattista kapitalismia; koulutuksen yleinen linja on tämän linjan kiteytynyt ilmaus, ja eräs tämän linjan vakituisista elementeistä on antikommunismi, antimarxismi, avoin tai peitelty.
Nämä kolme linjaa ovat osa byrokraattista tietä, jota DEMOKRAATTINEN TIE vastustaa, kansan vallankumouksellinen tie; jos ensimmäinen puolustaa feodaalista omistusta, jälkimmäinen esittää sen tuhoamista ja vastustaa maan takavarikointia talonpojille maksua vastaan; jos ensimmäinen tunnistaa ja voimistaa imperialististista teollisuusomistusta, jälkimmäinen kieltää sen ja taistelee sen takavarikoinnin puolesta; jos ensimmäinen pyrkii alistamaan kansan ideologisesti, jälkimmäinen pyrkii aseistamaan heidät ideologisesti; ja jos ensimmäinen vainoaa marxismia, jälkimmäinen pitäytyy siinä kannassa, että vain ainoan tieteellisen työkalun, marxismin, ohjaamana voidaan ymmärtää todellisuutta. Ne ovat siis kaksi täysin vastakkaista tietä. Maan historia tällä vuosisadalla on näiden kahden tien taistelun historiaa: byrokraattinen tie, se on, kapitalismia, joka on imperialismille alisteista, ja demokraattnen tie, työväenluokan, talonpoikaiston, pikkuporvariston ja, tietyissä olosuhteissa, kansallisen porvariston tie.
Byrokraattisen kapitalismin ymmärtämiseksi on hyvin hyödyllistä tutkia ja analysoida 60-lukua, jolloin feodalismin tuhoamisen prosessi eteni enemmän; tällä ajanjaksolla teollisuutta ja maatalouden kapitalistisia suhteita edistettiin. Samalla luokkataistelu kehittyi suuresti; liitot, talonpoikais- ja opiskelijaliikkeet saavuttivat korkeita tasoja. Näin kehittyi voimakas ammattiliittoliike, joka joinain hetkinä otti paikallisia johtajia panttivangeiksi; talonpoikaisliike koki myös suuren nousun ja vuoden 1963 toisella puoliskolla se levisi maastopalon lailla maan keskiosista etelään; ja opiskelijaliike nousi merkittävästi. Yhteenvetona joukkojen taistelu on saanut suuria kokemuksia tuona ajanjaksona, poliittisessa taistelussa.
Samoin puoluepolitiikka koki suuren nousun; yhtäältä taantumuksen poliittiset puolueet kohtasivat vakavia vaikeuksia ja taisteluita, johtaen ns. edustuksellisen demokratian kriisiin vuosina 1967 ja 1968; toisaalta vasemmisto kehitti tarmokkaan poliittisen elämän, jonka sisällä käytiin taistelua marxismin ja revisionismin välillä, palaten Mariáteguiin ehtona vallankumouksen kehittämiselle.
Toinen tärkeä tosiasia, jota ei ole tutkittu tarpeeksi, on kysymys sisseistä: vuonna 1965 jopa tällä alueella oli sissitoiminnan purkaus. Sissiliike maassa on osa kansallista prosessia. Tämä on ensimmäinen asia, jota tulee korostaa, sillä joskus lahkolaiset yrittävät esittää sen yksinkertaisena esimerkkinä järjestöstä eivätkä näe sitä Perun kansan kokemuksena. Se on liike, joka liittyy läheisesti maan poliittiseen prosessiin, liike, jota kehitettiin pikkuporvarillisten käsitysten varassa; se on suuri kokemus, jota tulee analysoida proletariaatin kannasta lähtien hedelmällisten opetusten saamiseksi.
On mahdotonta ymmärtää tilannettamme 1970-luvulla ymmärtämättä 1960-luvun konkreettisia olosuhteita. Tässä on hyvä asia: viime vuosina Perun intelligenttiyhteisö on alkanut ymmärtää tarpeen 1960-luvun tutkimiselle. Vain ymmärtämällä tätä ajanjaksoa olemme paremmin aseistetut ideologisesti ymmärtämään nykytilannetta.
Byrokraattisen kapitalismin kysymys on tärkeä, koska sen avulla voimme ymmärtää pääasiallisen tien, jota imperialismi kulkee takapajuisessa maassa, puolifeodaalisessa ja puolikoloniaalisessa maassa; ymmärtämällä tämän ongelman meillä on työkalut taistella maan kapitalistisen luonteen teesiä ja sen johdannaisia vastaan.
Päättääksemme tämän aiheen, käsitelkäämme seuraavaa: jotkut väittävät, että jos esitetään maassa olevan byrokraattista kapitalismia, niin se tarkoittaa, että jätetään huomiotta sen puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen luonne; sanotaan, että näin esitetään peitellysti maan olevan kapitalistinen. Tämä on virhe, joka jättää huomiotta maamme ja takapajuisten maiden yhteiskunnallisen kehityksen lait; koska tarkalleen ottaen byrokraattinen kapitalismi ei ole mitään muuta kuin imperialismin tie puolifeodaalisessa ja puolikoloniaalisessa maassa, ilman puolifeodaalisia ja puolikoloniaalisia olosuhteita ei olisi olemassa byrokraattista kapitalismia, siispä jos esitetään, että on olemassa byrokraattista kapitalismia, niin tullaan esittäneeksi ehto, että maa on puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen.
Maan nykytilanne
Olot, joista nykyinen hallinto nousee
Missä oloissa nykyinen hallinto kehittyy? Katsotaanpa 60-luvun loppua. Mitä tapahtui? Taloudellinen ongelma: vuoden 1967 valuutan devalvaatio, palkkojen jäädyttäminen jne. Talouskriisi. Samalla, nousevat joukkotaistelut, voimakkaat työläis- ja talonpoikaistaistelut alkoivat selkeästi muistuttaa vuosikymmenen alun taisteluita; joukkoliikkeen tuleva nousu oli näköpiirissä. Poliittisesti hallitsevien luokkien poliittisten järjestöjen sisällä ja välillä oli yhteenottoja ja jakautumista; kuuluisat kiistat parlamentin ja toimeenpanevan välillä. Lisäksi vaalit lähestyivät, antaen mahdollisuuden selventää monia maan ongelmia ja puolueille jopa kiistellä, pyrkien hanakasti monopolisoimaan äänet, sekä pestä likapyykkiä. Ideologisesti maamme oli käynyt läpi perinpohjaisen väittelyn koskien ideoita ja oli tullut melko selväksi, mitä marxismi ja mitä revisionismi ovat; edelleen, alettiin taas kulkea Mariáteguin tietä, soveltaa marxismia maan erityisiin olosuhteisiin.
Edellä sanotun lisäksi täytyy korostaa kahta tilannetta:
1) Maan taloudellinen tilanne, se on, byrokraattisen kapitalismin kehitys ei voinut enää jatkaa kehittymistään edellisessä muodossa, vaan oli kiire syventää sitä. Meidän täytyi raivata laajempi polku tämän prosessin edistymiseksi imperialismin muodossa; aikaisemmissa muodoissa se ei voinut edistyä. Älkäämme unohtako, että agraariongelmasta on keskusteltu useita vuosia, oli jopa agraarilakeja: Beltrán-projekti, Pérez Godoyn ja Belaúnden lait. Toinen asia: Pradon II hallituksen laki oli jo riittämätön ja tarvetta luoda teollisuuspuistoja, priorisoida valtion rooli jne. harkittiin uudelleen; Belaúnden suunnitelma vuodesta 1967 vuoteen 1970, joka nosti entisestään esille tarpeen muuttaa maan yhteiskunnalliset olot uuden yhteiskunnan rakentamiseksi, nationalistisen, demokraattisen, kristillisen yhteiskunnan. Yhteenvetona byrokraattisen kapitalismin prosessia täytyi siis syventää.
2) Maassa vallitsi ns. edustuksellinen demokratia, mutta parlamentarismi ei tyydyttänyt riistäjien tarpeita; kansanjoukot etenivät suhteellisen helposti, aiheuttaen vaikeuksia, vaikkakin hetkellisiä, riistäville luokille. Niiden täytyi siis korvata edustuksellinen muoto, parlamentarismi. Oliko tämä tyypillinen tapaus, joka ilmeni vain maassamme? Ei. 1960-luku merkitsi Latinalaisessa Amerikassa ns. edustukselliseen demokratiaan pohjautuvan hallinnon haurautta, parlamentarismin kriisiä ja siis tarvetta korvata se valtiomuodoilla, jotka ovat tehokkaampia taantumukselle.
Lyhyesti sanottuna taloudellinen tarve syventää byrokraattista kapitalismia ja parlamentarismin hauraus, mainituissa oloissa, osoittivat riistäville luokille ja imperialismille tarpeen uudelle poliittiselle lähestymistavalle maassa.
Nykyinen hallinto nousee siis taloudellisista, yhteiskunnallisista ja poliittisista tarpeista syventää byrokraattista kapitalismia.
Tällä hetkellä on olemassa yhteiskuntataloudellinen suunnitelma, josta puhutaan harvoin. Yhteenvetona se asettaa: tarve edistää byrokraattista kapitalismia, työläisten ja talonpoikien ponnistelujen kautta, joista ensimmäisiin vaikutetaan teollisuuslainsäädännön kautta ja jälkimmäisiin agraarilainsäädännön kautta. Samalla se esittää valtion suoraa ja ensisijaista toimintaa avointen olosuhteiden luomiseksi yksityisen pääoman investoimiselle; rahoituksen tulee pääasiassa tulla imperialismilta ja koska tämä rahoitus on riittämätöntä, pääasiallinen ongelma on maan omissa resursseissa. Tämä suunnitelma osoittaa sen yhteyden byrokraattisen prosessiin maassamme; tämä suunnitelma on selkeästi yhteydessä Belaúnden suunnitelmaan, joka puolestaan on yhteydessä koko byrokraattisen kapitalismin järjestelmään maassamme.
Taloudellinen suunnitelma liittyy hyvin läheisesti yhteiskunnalliseen mobilisaatioon, mutta tämäkin on asia, joka ei ole kovin selkeä. Hallinto, hyväksyttyään perustavanlaatuiset toimensa (maatalous-, teollisuus- ja koulutukselliset toimet), on siirtynyt orgaaniselle tasolle. Tänä päivänä ja lähitulevaisuudessa kehittyvät järjestäytyminen, mobilisaatiot ja osallistuminen, joita hallinto edistää. Yhteiskunnallinen mobilisaatio täytyy ymmärtää yhteydessä taloudelliseen prosessiin. Hallitus itse sanoo, että ilman yhteiskunnallista mobilisaatiota se ei voi täyttää yhteiskuntataloudellista suunnitelmaansa; ja se toteaa, että yhteiskunnallisella mobilisaatiolla on perusta – osallistuminen omaisuuteen. Hiljattain hallinnon edustajat ovat puhuneet yhteiskunnallisesta omaisuudesta. Mitä varten? Tämä omaisuus palvelee, omistukseen osallistumisen houkuttimen varjolla, joukkojen mobilisoimista byrokraattisen kapitalismin hyväksi. Tästä syystä sosiaalisen mobilisaation perusta on yhteiskunnallinen osallistuminen.
Mikä on yhteiskunnallisen mobilisaation tarkoitus? Yhteiskunnallinen mobilisaatio on poliittinen työkalu hallinnon käsissä sen käsitysten edistämiseksi ja tien, joka ei ole kommunistinen eikä kapitalistinen, avaamiseksi, se on, sen ideoiden levittämiseksi. Ja levittämällä ideoitaan se pyrkii estämään outoja, eksoottisia, vieraita ideoita vaikuttamasta joukkoihin. Mihin ideoihin tässä viitataan? Marxismiin. Ideologinen prosessi on sen estämistä, että joukot oppivat marxismin, ja näin siis heidän sitomistaan byrokraattiseen tiehen. Samoin mobilisaatio on keino organisoida, omistuksen muotoihin perustuen, joukot ja kanavoida heidät pystysuuntaiseen komentoon. Tämä on se, mitä he ymmärtävät yhteiskunnallisella mobilisaatiolla; se on heidän taloudellista ja poliittista suunnitelmaansa palveleva mestariteos. Yksi syy sille, miksi taloudellinen suunnitelma ei etene niin kuin sen odotettiin etenevän, on heidän ns. yhteiskunnallisen mobilisaation puutteensa.
Siitä mitä on sanottu, voimme vetää yhteen: tämänhetkinen poliittinen tilanne maassamme keskittyy joukkojen mobilisoinnin ongelmaan. Nyt ja lähitulevaisuudessa liikumme tässä tilanteessa: kuka mobilisoi ja miten mobilisoida joukot. Hallitus aikoo liikuttaa heitä käsityksensä mukaisesti: tosiasiat osoittavat tämän. Hallinto aikoo järjestää talonpoikaisjoukot, tämä on se, mitä laki 19400 palvelee, he aikovat järjestää työläiset ns. CTRP:n [korporativistinen järjestö Confederación de Trabajadores de la Revolución Peruana, Perulaisen vallankumouksen työläisten konfederaatio] kautta. Kansallinen, vallankumouksellinen, osallistuva; opiskelijoiden joukossa se luo järjestöjä, jotka syntyvät yhtenä päivänä ja häviävät toisena. Kaikki tämä tarkoittaa yritystä järjestää työläiset, talonpojat ja opiskelijajoukot, mikä paljastaa, että taistelu tapahtuu orgaanisella tasolla.
Hallinnon propagandasta ja ponnisteluista huolimatta joukkotaistelu kiihtyy ja kehittyy. Miksi? Koska joukkojen elinolosuhteet heikkenevät seurauksena järjestelmästä itsestään; siksipä huusivatpa he miten paljon tahansa, että äärivasemmisto liikuttelee joukkoja ja kiihottaa heitä, totuus on, että joukkoja liikuttavat heidän etunsa, ja mitä tietoisempia he ovat, sitä enemmän he puolustavat niitä.
Yhteenvetona yhteiskunnalliset, taloudelliset ja poliittiset olot johtavat joukkojen taistelun kiihtymiseen; ja orgaaninen kysymys kohtaa suuria vaikeuksia hallinnon orgaanisen offensiiivin edessä, hallinnon, joka on kykenemätön ylläpitämään täydellistä kontrollia, ja joka joutuu turvautumaan enemmän systemaattiseen repressioon (josta on useita hyvin opettavaisia esimerkkejä).
Johtopäätöksenä: hallinnon ideologia ja poliittiset toimet, mukaan lukien orgaaniset toimet, ilmaisevat fasistista luonnetta. Hallinnon toimet, se, mitä sen johtajat ilmaisevat, sen tapa organisoida, sen ilmaisut suhteessa edustukselliseen hallintoon, tapa, jolla se käsittelee kansalaisten vapauksia osoittavat vain yhtä asiaa: liberaalidemokraattisen ja edustuksellisen järjestelmän hylkäämistä ja siirtymistä fasismiin. Sinamosin johtaja itse sanoo, että elämme vallankumousta edeltävää aikaa, ja että kaikki poliittiset hallinnot ja järjestöt ovat tulleet ajastaan jääneiksi uusissa yhteiskunnallisissa oloissa.
Toisaalta, toimet, joita sovelletaan poliittisella, taloudellisella ja orgaanisella kentällä todistavat kattavasti, että ne valavat perustaa KORPORATIVISTISELLE järjestelmälle. Tämän asian olemus on järjestöt eri tasoilla, joihin pomot, työläiset ja valtio osallistuvat. Kolmikantaiset järjestöt, näin korporaatio on määritelty viime vuosisadasta alkaen. Näin ne, jotka tukivat korporativismia 20-luvulla esittivät asian, ja näin sitä tuetaan tänä päivänä Espanjassa ja Portugalissa.
Näin nykyinen hallinto on järjestelmä, jolla on fasistinen ideologinen suunta ja joka valaa perustaa KORPORATIVISTISELLE järjestelmälle. Joku tulee sanomaan, että on muita teesejä. Tietenkin. On teesejä, jotka väittävät, että se on porvarillis-vallankumouksellinen hallinto, joka täyttää vallankumouksen yhden vaiheen; jos muistamme, mitä olemme nähneet, tämä on olettamus ilman poliittista, ideologista tai taloudellista pohjaa. Toinen teesi väittää, että hallinto on porvarillis-reformistinen, että se tekee reformeja. Mikä on reformi? Reformi on myönnytys, jonka kansa saavuttaa taistelullaan, vai onko se vallankumouksen sivutuote, sanoi Lenin. Ovatko maatalous-, teollisuus- ja koulutuslait myönnytyksiä kansalle? Tämä on tarpeeksi tämän teesin epäjohdonmukaisuuden näkemiseksi.
Lopuksi, emansipaatiossa meillä oli kaksi ongelmaa, maakysymys ja kansallinen kysymys, feodalismin ongelma ja vieraan vallan herruuden ongelma. Monta vuotta on kulunut, yhteiskuntamme on edistynyt. Tämän päivän ihmiset eivät ole eilisen ihmisiä. Me uskomme, että tänä päivänä, niin monien vuosien jälkeen, meillä on edelleen kaksi ongelmaa: maakysymys ja kansallinen kysymys. Siksi maamme uudistamisen prosessi on edelleen, tieteellisesti sanottuna, KANSALLIS-DEMOKRAATTINEN VALLANKUMOUS, jota vain proletariaatti voi johtaa.
