Syyskuussa Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja Mario Draghi julkaisi raporttinsa EU:n taloudesta ja miten sen kilpailukykyä imperialistien välisessä kilpataistelussa voitaisiin parantaa. Keväällä puolestaan Italian entinen pääministeri Enrico Letta julkaisi raportin EU:n sisämarkkinoiden kehittämisestä. Lisäksi belgialainen ajatushautomo Bruegel julkaisi taportin EU:n rahoituksen ja budjetin kehittämisestä. Näissä raporteissa on kuvailtu, miksi EU häviää kerta toisensa jälkeen Yhdysvalloille ja Kiinalle, ja niissä on listattu useita ongelmia, jotka heikentävät EU:n talouden kasvua sekä esitetty korjausehdotuksia. Näiden raporttien taustalla ovat eurooppalaisten imperialistien jääminen jälkeen imperialistien välisessä kilpailussa, sekä erityisesti ”Euroopan sairaan miehen”, saksalaisen imperialismin, ongelmat.
Draghin raportin mukaan EU:n tulisi kasvattaa investointejaan erityisesti ”vihreän siirtymän” yrityksille ja teknologiayrityksille 800 miljardilla eurolla pärjätäkseen Yhdysvalloille ja Kiinalle. Tämä summa on valtava: esimerkiksi verrattuna Suomen bruttokansantuotteeseen (n. 270 miljardia) se on noin 2,5 kertainen. Tähän vaaditaan julkisia investointeja sekä toimia yksityisten investointien kannustamiseksi. Eräitä tällaisia raportissa mainittuja kannustimia ovat esimerkiksi sääntelyn keventäminen, sisämarkkinoiden integraation edistäminen sekä protektionismi kilpailijoita kohtaan. Sääntelyn keventäminen ja sisämarkkinoiden integraation edistäminen tarkoittaisivat käytännössä riiston kiristämistä ja Euroopan suurimpien, erityisesti saksalaisten, monopolien vallan kasvattamista entisestään.
Draghin raportin pääasiallinen anti on EU:n sisäisten valtiontukien vapauttamisen lujittaminen ja näiden ”oikeutuksen” vahvistaminen. EU-komissio päätti antaa koronapandemian varjolla jäsenmailleen vapaammat kädet tukea omia monopolejaan. Tästä hyötyvät erityisesti suurimmat imperialistit kuten Saksa ja Ranska. Suomalainen imperialismi puolestaan on vastustanut tätä, sillä sen näkökulmasta katsottuna valtiontukien salliminen tarjoaa sen suuremmille kilpailijoille epäreilun kilpailuedun. Pelin henki on kuitenkin se, että pärjätäkseen imperialistien keskinäisessä kilpailussa, myös eurooppalaisten imperialistien, erityisesti Saksan, on tuettava talouttaan voimakkaan valtiovetoisesti, koska niiden kilpailijat, erityisesti Yhdysvallat ja Kiina, toimivat näin jo. Ne uhkaavat siis jäädä jälkeen.
Raportin tilasi Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen, jonka hiljattain nimitetyn komission keskeisin tehtävä on kilpailukyvyn vahvistaminen ja joka edustaa hyvin suorasti saksalaista imperialismia. Kilpailukyvyn vahvistamisessa onkin kyse erityisesti saksalaisen imperialismin, joka on EU:ssa hegemoninen, kilpailukyvyn vahvistamisesta. Saksalaisen imperialismin talous on kriisissä. Se on toistuvasti julkaissut vaatimattomia kasvuennusteita, jotka ovat osoittautuneet toiveajatteluksi: todellisuus on se, että Saksan talous kutistuu. Vuonna 2023 se kutistui 0,3 % ja tänä vuonna sen odotetaan (optimistisesti) kutistuvan 0,2 %. Edellisen kerran Saksan talous on ollut taantumassa kaksi vuotta peräkkäin kaksikymmentä vuotta sitten, vuosina 2002 – 2003. Vaikka Yhdysvaltojen ja Kiinan talouden näkymät eivät ole optimistisia ja niidenkin talous kasvaa hitaasti, Saksa on jäänyt pahasti jälkeen kilpailijoistaan. Maailmanlaajuisesti Saksalle keskeisten teollisuustuotteiden, kuten autojen, myynti on laskussa. Teollisuustilausten määrät ovat laskussa, ja useat monopolit, erityisesti keskeisellä autotuotannon alalla, irtisanovat työläisiä. Hiljattain Volkswagen ilmoitti ensimmäistä kertaa historiassaan sulkevansa tehtaan Saksassa. Nämä ovat ilmauksia liikatuotannon kriisistä: maailmanmarkkinat ovat täynnä tuotteita, mutta riiston kiristymisestä johtuen joukkojen ostovoima pysyy alhaisena. Ratkaisuksi imperialistit tarjoavat valtiojohtoista tekohengitystä, pääoman uudelleenjärjestelyä ”vihreän siirtymän” nimissä ja aina vain uusien tuotteiden työntämistä maailmanmarkkinoille.
Syyt sille, miksi nykyinen liikatuotannon kriisi iskee saksalaiseen imperialismiin niin lujaa, johtuu eräistä sen erityispiirteistä. Saksalainen imperialismi selvisi voittoisana vuoden 2008 finanssikriisistä, siinä missä esimerkiksi suomalainen imperialismi kärsi suuresti ja on jäänyt toistaiseksi jälkeen. Kuitenkin Saksa on sittemmin epäonnistunut strategisten suunnitelmiensa täyttämisessä. Se ei ole onnistunut nousemaan supervallaksi, se on edelleen alisteisessa asemassa jenkki-imperialismiin nähden sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti. Erityinen ongelma on se, että Saksan teollisuus on aiemmin hyötynyt halvasta energiasta, mutta nyt jenkki-imperialismin sanelemien venäläisen imperialismin vastaisten pakotteiden myötä energian hinnat ovat nousseet. Erityisesti tämä on suuri ongelma suuria määriä energiaa vaativalle teollisuustuotannolle Saksassa. Samanaikaisesti Kiina on ollut pitkään tärkeä kauppakumppani Saksalle ja erityisesti tärkeä sen autoteollisuudelle. Kuitenkin tässäkin suhteessa jenkki-imperialismin sanelema politiikka asettaa sille rajoitteita. Se ei ole siis hyvin valmistautunut imperialistien välisten ristiriitojen kärjistymiseen ja erityisesti jenkki-imperialismin voimakkaampiin toimiin, jotka se on pakotettu hyväksymään, niin Venäjää kuin Kiinaakin vastaan.
Johtuen pääoman kasautumisesta ja työväenluokan lahjonnasta imperialistisissa maissa, tuotantoa siirretään jatkuvasti sorrettuihin maihin. Saksa on pitkään ollut suuri teollisuusmaa, jossa on ollut suuria tehtaita lippulaivanaan autoteollisuus, mutta nyt tehtaita suljetaan ja työläisiä, joista tässä keskeisin osa nauttii imperialistisen maan työväenluokan kermakerroksen eduista, irtisanotaan. Autoteollisuudessa esimerkiksi palkat alkavat yleisesti 3500 eurosta. Osaltaan ongelma on siis se, että kriisin oloissa imperialististen maiden porvariston täytyy kiristää riistoa, eikä sillä enää ole varaa lahjoa työväenluokkaa kuten ennen, mikä murentaa ”yhteiskuntarauhaa”.
Saksassa SPD ja sen hallitsema keltainen metallityöntekijöiden liitto IG Metall ovat esittäneet esimerkiksi neljäpäiväistä työviikkoa sekä halvempia energiahintoja monopoleille keinoina säilyttää tuotanto Saksassa. Nämä kuitenkin tapahtuisivat työläisten kustannuksella, ja palvelevat erityisesti saksalaisen imperialismin pyrkimyksiä päästä eroon voimakkaampien imperialistien sille asettamista rajoitteista ja nousta supervallaksi. Kyse on siis samasta tendenssistä, joka voidaan nähdä ”tuotantoketjujen lyhentämisen” ajatuksessa. IG Metall on myös osaltaan vaatinut valtiomonopolistisen kapitalismin kehittämistä ja 600 miljardin euron investointeja julkiseen infrastruktuuriin, mikä osaltaan palvelisi saksalaisen imperialismin sotilaallisia pyrkimyksiä.
Eräs Saksan ongelmista on, ettei se ole pystynyt, aiemmin mainituista erityispiirteistä johtuen, tukemaan talouttaan yhtä voimakkaasti kuin muut imperialistit ja se on jäänyt jälkeen kilpailussa. Yhdysvalloilla ja Kiinalla on ”etumatka” verrattuna Saksan talouteen, vaikka näidenkin maiden talouskasvu on hidasta eivätkä talouden ennusteet lupaa hyvää. Molemmat ovat pystyneet tukemaan talouttaan valtiovetoisesti, jenkki-imperialismi ainoana hegemonisena supervaltana maailmassa, kiinalainen sosiali-imperialismi fasistisine hallintomuotoineen ja voimakkaan valtiokapitalisminsa ansiosta. Samanaikaisesti kyse on lähinnä tekohengityksestä ja näiden molempien ”vahvuudet” ovatkin todellisuudessa heikkouksia – Yhdysvaltojen pitää jatkuvasti suojata asemaansa niin muilta imperialisteilta kuin maailman sorretuilta kansoilta ja kansakunnilta, jotka kapinoivat sitä vastaan, ja kiinalainen sosiali-imperialismi on jo pitkään osoittanut edistynyttä mädäntymistä.
Draghin raportissakin esitetyllä valtiomonopolistisen kapitalismin voimaperäisellä kehittämisellä yritetään siis vastata eurooppalaisten imperialistien, ja erityisesti saksalaisen imperialismin tarpeisiin voimistaa itseään taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Teollisuuden kehittäminen valtiojohtoisesti palvelee osaltaan tietenkin sen teollisuustuotannon kehitystä, mutta myös sotateollisuuden tarpeita, mitä se tarvitsee vahvistaakseen itseään sotilaallisesti haaveidensa supervallaksi tulemisesta täyttämiseksi. ”Vihreään siirtymään” panostamalla on tarkoitus edistää pääoman uudelleenjärjestelyä ja erityisesti omavaraista energiatuotantoa. Samanaikaisesti valtiomonopolistisen kapitalismin kehittämisellä on tarkoitus turvata imperialistinen lahjonta ja ”yhteiskuntarauha”. Draghin raportissa on esitelty myös monia toimia, joiden tarkoituksena on edistää entisestään monopolisoitumista ja pääoman kasautumista yhä harvempien käsiin sekä kiihdyttää erityisesti sorrettujen kansakuntien riistoa.
Useat EU-maiden edustajat alkoivat välittömästi luetella syitä, miksi Draghin esityksiä ei voida toteuttaa, ja raportin odotetaan tulevan haudatuksi samanlaisten, unohdettujen raporttien pinoon. EU on tunnettu päätöksenteon hitaudesta. Tämä osoittaa osaltaan sitä, että saksalainen imperialismi ei pysty asettamaan hegemoniaansa niin voimakkaasti kuin esimerkiksi jenkki-imperialismi. Saksan porvariston diktatuurin hallinto on poliittisessa kriisissä ja kykenemätön toteuttamaan tarvittavia toimia taloutensa tukemiseksi edes sisäisesti, mistä osaltaan kertoo sen asema ”Euroopan sairaana miehenä”. Sen hallituskoalitio puhuu siitä, että nyt täytyy toimia, mutta ongelmat ovat ilmenneet jo pitkään, eikä se ole onnistunut ratkaisemaan niitä koko kolmivuotisen taipaleensa aikana. Sen ratkaisuna esittämän ”kasvupaketin” vaikutusten odotetaan jäävän vähäisiksi. Kehityskulku on alkanut jo ennen nykyistä hallituskoalitiota – kyse on porvariston kyvyttömyydestä ratkaista imperialismin ongelmia, ei vain siitä tai tästä hallitsevasta puolueesta. Toisaalta, vaikka sillä on ongelmia, Saksalla on edelleen selkeä hegemonia EU:ssa, joka palvelee erityisesti sen etuja, kuten näemme esimerkiksi siinä, että kysymys EU:n kilpailukyvyn kehittämisestä on kysymys erityisesti saksalaisen imperialismin kilpailukyvyn kehittämisestä.
Tässä kuvassa, jossa maailmantalous on syvässä kriisissä, myöskin suomalaisen imperialismin väitteet siitä, että tilanne on kääntymässä parempaan, näyttäytyvät harhaisina. Suomalaisen imperialismin talous on hyvin vientivetoinen, eivätkä tavaroista vailla ostajia ähkyvät maailmanmarkkinat ole sille edullisia. Sillä ei myöskään, kuten olemme aiemmin todenneet, ole varaa tukea talouttaan voimaperäisesti, ja sillä on vielä Saksaakin vähemmän sanottavaa imperialistien välisessä saaliinjaossa.
Vaikka imperialistit esittävätkin, että ne voivat pelastaa imperialismin valtion toimilla, tämä on täysin harhaista, pelkkää tehotonta tekohengitystä, joka ei voi elvyttää jo kuollutta järjestelmää. Ongelma on se, että koko järjestelmä perustuu maailman väestön enemmistön riistoon. Sen ominaisuutena on imperialististen maiden työväenluokan lihottaminen murusilla siitä, mitä imperialististen maiden porvaristo ryöstää sorretuilta kansakunnilta, mutta samaan aikaan porvaristolla on tarve lisätä riistoa myös kotimaassa. Ongelma on se, että markkinat ovat täynnä tuotteita, joihin joukoilla ei ole varaa. Tämä ilmiö ilmenee kaikkialla maailmassa, ja se vaikuttaa pienempiin ja vähemmän voimakkaampiin imperialisteihin vielä voimakkaampiin kuin suuriin, kuten jenkki-imperialismi. Se, että imperialistinen, porvarillinen valtio sekaantuu talouteen yhä enemmän, ei tarkoita ristiriidan yksityisen omistuksen ja yhteiskunnallisen tuotannon välillä ratkaisemista, ei myöskään maissa, joita johtavat sosiaalidemokraatit, päin vastoin, tämä ristiriita kärjistyy entisestään.
