“Uusi soihtu” -niminen verkkosivusto on päättänyt julkaista uudelleen vuonna 1974 Sosialistisen Opiskelijaliiton (SOL) “Soihtu”-lehdessä julkaistun kirjoituksen otsikolla “Maon filosofia”. SOL oli ns. taistolaisliikkeen keskeisiä järjestöjä, ja kirjoituksen laatijat – Vesa Oittinen ja Pertti Rovamo – olivat tuohon aikaan taistolaisia (sittemmin ovat luopuneet siitä eivätkä enää yritä esittää olevansa “marxisti-leninistejä”). Taistolaisuus, joka oli olennaiselta sisällöltään brežneviläistä revisionismia, oli Suomessa 60–70-lukujen kapinoivan pikkuporvarillisen nuorison muotiaate. Esiintymällä antirevisionistisella naamiolla enemmistöläistä eurokommunismia vastaan se leimattiin harhaanjohtavasti “stalinismiksi”, millä vakuutellaan, että he olisivat olleet proletariaatin diktatuurin kannalla. Samaan aikaan nousi huomattavasti pienemmän laajuuden saanut marxilais-leniniläinen liike, joka paljasti taistolaisuuden revisionismiksi ja seurasi puheenjohtaja Maoa. Ensimmäinen järjestö, Helsingin marxilais-leniniläinen seura, perustettiin Kiinan Suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen muokkaamassa maailmassa vuonna 1967. Pienestä koostaan huolimatta monet entiset taistolaiset ovat yhä 2020-luvullakin muistelleet, että vaikka 60–70-luvuilla maolaisia oli vain pieni määrä, he olivat niin aktiivisia ja kyvykkäitä, että heidät täytyi ottaa todella vakavasti pienestä koosta huolimatta. On dokumentoitu tapauksia, jolloin taistelu yltyi fyysiseksikin, mikä kertoo yhteenoton asteesta ja ristiriidan kärjistyneisyydestä. Tämä on arvokasta muistaa tänään, että pienikin voi olla hyvin voimakas. Tuollaisen revisionistisen roska-artikkelin, jonka historia oli jo unohtanut, julkaiseminen uudelleen on siitä hyvä muistutus.
Artikkelissa arvostellaan puheenjohtaja Maoa siitä, että – artikkelin sanoin – hänen mukaansa “pahat asiat voidaan muuttaa hyviksi”. Me tunnustaudumme ylpeästi vallankumouksellisiksi optimisteiksi, sillä siitä tuossa on kysymys. Me iloitsemme tuollaisen solvauksia ja roskaa täynnä olevan kynäelmän uudelleenjulkaisusta, sillä se ensinnäkin osoittaa, että jollakulla on epätoivoisen kova tarve yrittää väen väkisin kumota maoismia, ja toiseksi, että maoismi osoittaa kestävyytensä tuon “kritiikin” edessä paljastaen sen revisionistisen pohjan täydessä selvyydessään. Puheenjohtaja Maon sanoin: “Mitä meihin tulee, mielestäni on paha, jos joku henkilö, poliittinen puolue, armeija tai koulu ei ole vihollisen hyökkäilyjen kohteena, sillä siinä tapauksessa asia olisi epäilemättä niin, että olemme vajonneet vihollisen tasolle. On hyvä, jos me olemme vihollisen hyökkäilyjen kohteena, koska se todistaa, että olemme tehneet selvän rajan vihollisen ja itsemme välille. Vieläkin parempi on, jos vihollinen hyökkäilee meitä vastaan hillittömästi ja maalaa meidät täysin mustiksi ja sanoo meidän olevan vailla ainoatakaan hyvettä, koska se osoittaa, että emme ole ainoastaan tehneet selvää rajaa vihollisen ja itsemme välille, vaan myös saavuttaneet varsin paljon työssämme.” Me todellakin iloitsemme tuon kurjan artikkelin uudelleenjulkaisusta!
Artikkeli on mielivaltainen ja tarkoitushakuinen
Artikkelista löytyy väitteitä, jotka on haluttu ymmärtää tahallaan väärin, ja sen vuoksi nuo lukusaleissa viihtyneet älyniekat, joiden artikkelista löytyy kymmeniä lähdeviitteitä, ovat sivuuttaneet sellaiset selvät sitaatit, jotka eivät sovi heidän väitteisiinsä. Heidän artikkelinsa “todistusaineisto” koostuu isolta osin mielivaltaisesti ja tarkoitushakuisesti esitetyistä sitaateista, joiden merkitys käännetään nurin, ympäri ja vielä ylösalaisin, ja näillä sitten yritetään loata puheenjohtaja Maoa. Tämä on suorastaan ironista, sillä kirjoittajat itse syyttävät toistuvasti puheenjohtaja Maoa mielivaltaisuudesta ja tarkoitushakuisuudesta. Ottakaamme muutamia esimerkkejä.
Kirjoittajat siteeraavat “Ristiriidasta”-teoksesta kohdan, jossa puheenjohtaja Mao sanoo, että sota muuttuu rauhaksi ja rauha sodaksi, ja tämän jälkeen he itsevarmoina julistavat: “Pitää todella kiistatta paikkansa, että sodan ja rauhan välillä vallitsee tietty yhteys. On banaalin selvää, kun sota alkaa, rauha loppuu ja päinvastoin. Mutta Mao on jälleen unohtanut tutkia asiaa.” Koppavin elkein he luennoivat: “Sota ei synny sodan ja rauhan välisestä ristiriidasta, vaan sen perustaa on etsittävä luokkien välisistä ristiriidoista, imperialismin keskinäisistä ristiriidoista, ts. objektiivisten prosessien perusteella.” Ironista kyllä, se kuka on “jälleen unohtanut tutkia asiaa” ovat nuo älyniekat, jotka esimerkiksi ovat sivuuttaneet nämä puheenjohtaja Maon sanat: “Sota, jota on ollut aina yksityisomaisuuden ja luokkien syntymisestä lähtien, on ristiriitojen ratkaisemiseksi käytävän taistelun korkein muoto silloin kun ne ovat kehittyneet tiettyyn vaiheeseen luokkien, kansakuntien, valtioiden tai poliittisten ryhmien välillä.” Tai: “Kun ihmisyhteiskunta edistyy vaiheeseen, missä luokat ja valtiot eliminoituvat, silloin ei ole enää sotia”. On myös tunnettua, miten puheenjohtaja Mao tutki tätä hyvin konkreettisesti tarkastellessaan esimerkiksi japanilaisvastaisen sodan erikoisuuksia useissa pidemmissä ja lyhemmissä sotilaskirjoituksissaan, jotka sodan kulku osoitti syvällisellä tavalla tosiksi. Tästä revisionistiset älyniekat tietenkin vaikenevat syyttäessään puheenjohtaja Maon mukamas hylänneen konkreettisen tilanteen konkreettisen analyysin.
Älyniekkamme myös julistavat katteettomaksi osoittautuvalla itsevarmuudella: “Hän [puheenjohtaja Mao] ei missään viittaa välttämättömyyteen tutkia muita dialektiikan peruslakeja ja kategorioita (esim. välttämättömyyteen tuntea sellaisia kategorioita kuin olemus ja ilmiö, välttämättömyys ja sattuma jne).” He toistavat toistamasta päästyäänkin, ettei puheenjohtaja Maolle ollut olemassa esimerkiksi olemuksen ja ilmiön välistä ristiriitaa. Kuitenkin täysin toisin kuin he väittävät, puheenjohtaja Mao on opettanut seuraavan menetelmän: “Tarkastellessamme jotakin asiaa meidän on tutkittava sen sisintä olemusta ja käsiteltävä sen ulkonaista muotoa pelkästään kynnyksellä olevana opastajana, ja kynnyksen ylitettyämme meidän on tartuttava asian sisimpään olemukseen; tämä on ainoa luotettava ja tieteellinen erittelymenetelmä.” Hän myös sovelsi tätä sitkeästi ja systemaattisesti. Esimerkiksi teoksessaan “Pitkällisestä sodasta” hän erittelee noin 20 sivun verran Kiinan ja Japanin konkreettisia erikoisuuksia käynnissä olleessa sodassa ja vetää yhteen: “Japanin ja Kiinan välisessä voimasuhteessa näemme paitsi sitä, että Japani on voimakas maa ja Kiina heikko, toisenkin puolen, nimittäin sen, että laskusuuntaan kulkevaa kansainvälisessä eristyksessä olevaa pientä maata vastassa on suuri valtio, joka elää edistyskautta ja saa osakseen laajaa kansainvälistä tukea. Tämä seikka osoittaa, että Kiinaa ei orjuuteta missään tapauksessa.” Sodan kulku osoitti, että hän oli eritellyt syvällisesti ja oikein Kiinan ja Japanin välisen voimasuhteen ulkoasun ja olemuksen, mikä oli ratkaisevan tärkeää lujaksi tarttumiseksi sotaan ja siten voiton saamiseksi siinä. Tästä kaikesta tietenkin vaietaan, kun intetään epätoivoisesti, ettei puheenjohtaja Mao muka koskaan eritellyt olemusta ja ilmiötä tai pitänyt sitä edes oikeana tai tarpeellisena.
Suorastaan huvittavaksi kritiikki menee, kun he julistavat: “Yllä olevasta käy havainnollisesti ilmi, että kun dialektiikka on menettänyt yhteyden konkreettiseen tutkimukseen, kun ei lähdetä tutkimaan ristiriitaa asioiden olemuksessa, jossa ristiriidan laki ilmenee, se muuttuu väistämättä kaavaksi johon voidaan sijoittaa mitä tahansa. Objektiivinen ristiriita muuttuu mielivaltaisesti keksittäväksi, se subjektivoidaan.” Tuossa “yllä olevassa”, johon he viittaavat, he ovat juuri siteeranneet puheenjohtaja Maon teosta “Ristiriidasta”. Tuossa samassa teoksessa, jota he ovat siteeranneet, vain kaksi sivua heidän esittämänsä sitaatin jälkeen, puheenjohtaja Mao selittää: “Miksi muna voi muuttua kananpoikaseksi, mutta kivi ei voi muuttua kananpoikaseksi? Miksi sodan ja rauhan välillä on keskinäinen yhteys, mutta sodan ja kiven välillä ei sellaista keskinäistä yhteyttä ole? Miksi ihminen voi synnyttää ainoastaan ihmisen eikä mitään muuta? Tässä ei ole kysymys mistään muusta kuin siitä, että vastakohtien ykseys on mahdollinen vain tiettyjen välttämättömien ehtojen vallitessa. Ilman tiettyjä välttämättömiä ehtoja ei minkäänlaista ykseyttä voi olla.” Tässä on nimenomaan todettu, ettei vastakohtia voida valita subjektiivisesti ja mielivaltaisesti, vaan kysymys on nimenomaan objektiivisista, todellisista suhteista asioiden välillä, jotka ihmisen täytyy tunnistaa oikein.
Tuo revisionistien syytös, että puheenjohtaja Mao keksisi ristiriitoja mielivaltaisesti, on olennainen heidän yrittäessään perustella syytöstään puheenjohtaja Maon voluntarismista: “Edellä mainittuun mielivaltaisuuteen liittyy sisäisesti myös maolaiselle filosofialle ominainen pragmaattisuus. Kun ristiriidoilla ei ole enää mitään objektiivista pohjaa, niitä joko konstruoidaan tarpeen mukaan tai sitten dogmin omaisia yleisiä lainalaisuuksia käytetään perustelemaan näistä mielivaltaisesti asetetuista lähtökohdista loogisesti seuraavaa politiikkaa. Poliittinen linja vedetään ”yleisestä totuudesta”, jonka soveltuvuutta konkreettiseen tilanteeseen ei käydä tutkimaan.” Olemme jo yllä tuoneet esille faktoja, jotka kertovat aivan muuta, ja dokumentoikaamme varmuuden vuoksi vielä seuraava sitaatti “Pitkällisestä sodasta” -teoksesta: “Voittoon pyrkiessään ne, jotka johtavat sotaa, eivät voi ylittää objektiivisten olosuhteiden asettamia rajoituksia, mutta näiden rajoitusten puitteissa he voivat ja heidän täytyy esittää dynaamista osaa voittoon pyrkiessään. Päälliköiden toiminnan näyttämön on sodassa rakennuttava objektiivisille mahdollisuuksille, mutta tällä näyttämöllä he voivat ohjata monen soinnukkaan ja värikkään, voimakkaan ja suurenmoisen näytelmän esityksen.” Mainittu teos ja itse sota, jota käytiin, on osoitus, että puheenjohtaja Mao myös sovelsi ankarasti tätä periaatetta.
Nuo revisionistiset kynäilijät syyttävät artikkelissaan toistuvasti puheenjohtaja Maoa mielivaltaisuudesta ja tarkoitushakuisuudesta, mutta he itse tuntuvat lukeneen aika mielivaltaisesti ja tarkoitushakuisesti puheenjohtaja Maon kirjoituksia.
Maoismin puolustus filosofian alalla
Perun Kommunistinen Puolue on selittänyt, että marxilaisuuden “kaikkien kolmen perusosasen kehittäminen johtaa suureen laadulliseen harppaukseen marxilaisuudessa kokonaisuutena, ykseyteen korkeammalla tasolla tuoden mukanaan uuden vaiheen”. Tämän vuoksi puheenjohtaja Maon filosofisen työn puolustaminen on välttämätön osa maoismin puolustamista marxilaisuuden uutena, kolmantena ja korkeampana vaiheena. PKP on kiteyttänyt hänen olennaisimman filosofisen antinsa seuraavasti: “Marxilaisuuden filosofian saralla hän kehitti dialektiikan perusajatusta, ristiriidan lakia, asettaen sen ainoaksi peruslaiksi; ja hänellä oli syvällinen dialektinen ymmärrys tietoteoriasta, jonka keskus ovat sen lain muodostavat kaksi harppausta (tiedosta käytäntöön ja päinvastoin, tiedosta käytäntöön ollessa pääharppaus), minkä lisäksi on korostettava, että hän sovelsi mestarillisesti ristiriidan lakia politiikkaan; ja vieläpä toi filosofian joukoille täyttäen sen tehtävän, minkä Marx jätti jälkeensä.” Tällä tavoin nousee neljä kysymystä, joissa meidän on erityisesti puolustettava puheenjohtaja Maon filosofian kehitystä: 1) ristiriidan laki ainoana peruslakina, 2) tietoteorian laki, 3) ristiriidan soveltaminen politiikassa, 4) filosofian tuominen joukoille. Vastakritiikkimme kohteena olevat revisionistit vastustavat näitä kaikkia neljää.
Mitä tulee ensimmäiseen kysymykseen, ristiriitaan ainoana peruslakina, se on myös kysymys, jolla vastustajamme aloittaa. He siteeraavat täysin oikein puheenjohtaja Maoa: “Engels puhui kolmesta laista, mutta kahteen niistä en usko (peruslainomaisuutena on vastakohtien ykseys, määrän muuttuminen laaduksi on määrän ja laadun vastakohtien ykseyttä, kun taas kieltämisen kieltämistä ei ylipäänsä ole olemassa). Jos määrän muuttuminen laaduksi ja kieltämisen kieltäminen asetetaan samaan riviin vastakohtien ykseyttä koskevan lain kanssa, siitä ei tule monismia vaan ’treismiä’, joten tärkeintä on vastakohtien ykseys.” He väittävät vastaan, mutta eivät tee yritystäkään osoittaakseen, miksi ei ole olemassa määrän ja laadun vastakohtaisuutta, vaikka tämän osoittaminen ratkaisisi kysymyksen siitä, onko määrän muuttuminen laaduksi oma itsenäinen peruslakinsa vai eräs erikoistapaus ristiriidasta ainoana peruslakina. Kieltämisen kieltämisen sijaan puheenjohtaja Mao esittää, että kaikessa on samalla kertaa sekä kieltämistä että myöntämistä. Tätäkään he eivät yritäkään kumota.
He kommentoivat puheenjohtaja Maon siteeranneen oikein Leniniä: “lyhyesti voidaan dialektiikka määritellä opiksi vastakohtien ykseydestä. Näin osutaan dialektiikan ytimeen…” Tämän jälkeen he jatkavat inttämistä, että tästä ei seuraa, että ristiriita olisi ainoa peruslaki. On totta, että Leninille ristiriita ei ollut vielä ainoa peruslaki, mutta hän epäili, piti mahdollisena, että ristiriita olisi dialektiikan kaikkein “perustavin” piirre, siis ainoa peruslaki. Hänen katkelmansa “Dialektiikasta”, joka löytyy hänen filosofian vihkoistaan, alkaa sanoilla: “Yhtenäisen kahtiajakautuminen ja sen ristiriitaisten osien tiedostaminen on dialektiikan ydin (eräs sen “olemuksista”, sen perustavimpia erikoisuuksia eli piirteitä, ellei perustavin).”
Edelleen, mainitussa tekstissään Lenin myös selittää, että “Pääomassa” Marx lähtee liikkeelle kapitalistisen yhteiskunnan “yksinkertaisimmasta, tavallisimmasta, pääasiallisimmasta, yleisimmästä, jokapäivisimmästä, miljardeja kertoja esiintyvästä suhteesta: tavaranvaihdosta”, jossa esiintyvät jo kaikki kapitalistisen yhteiskunnan ristiriidat, ja tätä kautta Marx etenee esittämään kapitalistisen yhteiskunnan kaikkien ristiriitojen kehitysprosessi alusta loppuun. Ja tämän jälkeen Lenin esittää: “Samaa metodia on käytettävä myös esitettäessä … yleensä dialektiikkaa”. Sitten hän soveltaa sitä yleisen ja erityisen vastakohtaan, sattuman ja välttämättömyyden vastakohtaan, ilmiön ja olemuksen vastakohtaan jne. Dialektiikka on oppia yksinkertaisen muuttumisesta monimutkaiseksi. Ristiriidan pitäminen ainoana peruslakina sopii tähän.
Nyt, jos katsomme, minkä osan kirjoittajat jättivät Lenin-sitaatistaan pois – osan, jonka muuten puheenjohtaja Mao siteerasi – niin se kuului asiayhteydessään seuraavasti: “Näin osutaan dialektiikan ytimeen, mutta se vaatii selityksiä ja kehittelyä.” Dialektiikan pitäminen ainoana peruslakina ja muiden lakien näkeminen sen “selityksinä ja kehittelynä” sopii Leninin käsitykseen.
Näin ollen kirjoittajat eivät onnistu eivätkä edes yritä kumota ristiriidan lakia ainoana peruslakina. Sen sijaan on olemassa hyviä perusteita puoltaa sen pitämistä ainoana peruslakina, kuten olemme yllä selittäneet. Lisäksi olemme ylempänä osoittaneet, miksi syytös, että puheenjohtaja Mao käsittäisi ristiriidan subjektiivisesti, voluntaristisesti, mielivaltaisesti ja pragmaattisesti, on väärä ja tuntuu pikemmin luonnehtivan kirjoittajia itseään kuin puheenjohtaja Maoa.
Siirtykäämme toiseen kysymykseen, tietoteorian lakiin. Sivuutamme suosiolla nolot ja koulupoikamaiset yritykset saivarrella “aistimellisesta havainnosta” tai muusta. Ennen kaikkea he hyökkäävät puheenjohtaja Maon dialektista materialismia vastaan tietoteoriassa. He siteeraavat: “Tiedostaminen alkaa kokemuksesta — tämä on tietoteorian materialismia” , ja toteavat: “Asia ei ole näin. Tietoteorian materialismia on se, että tietojemme pohjana olevien aistimusten aiheuttaja on materia.” Puheenjohtaja Mao korostaa, että dialektisesti käsitettynä materialismia on kokemus, toisin sanoen se, että aineelliset esineet ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ja tämä on nimenomaan se, mitä käsite “kokemus” ilmaisee. Revisionistien mekanistinen määritelmä sen sijaan korostaa kuollutta esinettä, joka ei vuorovaikuta ympäröivän maailman kanssa. Jo arkijärki sanoo, että kuolleet eivät aisti, ja nykyaikainen aivotiede korostaa entistä enemmän sitä, miten aktiivista toimintaa aistiminen on, kaukana passiivisesta vastaanottamisesta.
Inttäessään, että “kaikki tieto ei kuitenkaan ole palautettavissa yksilöiden erillisiin välittömiin kokemuksiin”, kirjoittajat päätyvät itse asiassa kieltämään materialismin, jota he niin kovasti väittävät kannattavansa. He antavat väitteensä tueksi esimerkin: “On olemassa tiedon muotoja, jotka tekevät teoreettisessa muodossa yleistäviä johtopäätöksiä esim. edeltäneiden sukupolvien kokemuksesta.” Puheenjohtaja Mao esittää: “Kaikkien tietojen lähde on aistimuksissa, joita ihmisen aistielimet saavat objektiivisesti olevasta ulkomaailmasta. Ken kieltää aistimuksen, ken kieltää välittömän kokemuksen, ken kieltää henkilökohtaisen osallistumisen todellisuutta muuttavaan käytäntöön, hän ei ole materialisti.” Siispä, millaisia aistielimiä on “sukupolvella” erotuksena sen muodostavista yksilöistä? Jos kiistetään aistielinten tarve, kiistetään materialismi.
Eipä mikään ihme, että artikkelista löytyy tällainenkin helmi: “Kun lähdetään dogmaattisesti [sic!!] käsityksestä, että tietoa voi saada vain käytännöstä …” (huomatkaa, miten revisionistit sekoittavat dogmatismin vastakohtaansa!). Niinpä he sitten arvostelevat puheenjohtaja Maon käsityksiä, että “teoriat… jotka menestyvät ovat oikeita” ja “jos emme toteuta teoriaa käytännössä, silloin teorialla ei ole mitään arvoa”. Kun on kiistetty dialektiikka ja materialismi, kun on väitetty, että tietoa voi saada muustakin kuin käytännöstä, niin heille ei jäljelle mitään tarvetta koetella ja parannella teoriaa laittamalla se käytännön tulikokeeseen. Mukavaa ja helppoa. Puheenjohtaja Maon nasevin sanoin: “Idealismi ja metafysiikka ovat helpoimmat asiat maailmassa, koska ihmiset voivat puhua niin paljon pötyä kuin haluavat perustamatta sitä objektiiviseen todellisuuteen tai koettelematta sitä todellisuudessa.” Tällä tavoin nämä revisionistit tulevat kiistäneeksi vallankumouksellisen käytännön merkityksen ja paljastavat itsensä pelkiksi nojatuolifilosofeiksi ja nojatuolivallankumouksellisiksi. He kiistävät sen suuren totuuden, jonka jo Marx lausui: “Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen.”
Kirjoittajat eivät ole onnistuneet osoittamaan vääräksi puheenjohtaja Maon tietoteoriaa, jonka “keskus ovat sen lain muodostavat kaksi harppausta (tiedosta käytäntöön ja päinvastoin, tiedosta käytäntöön ollessa pääharppaus)”. Sen sijaan yrittäessään arvostella sitä he vain paljastuvat idealisteiksi ja metafyysikoiksi.
Kolmas kysymys on ristiriidan lain soveltaminen politiikkaan. Haluamme tässä yhteydessä erityisesti korostaa kahden linjan taistelua, sillä tämä on ilmiselvästi aiheen kannalta erityisen olennaista. Artikkelissa syytetään: “… maolaisten tapa käyttää ainutta ‘dialektiikkansa’ peruslakia osoittaa havainnollisesti, etteivät he ole ymmärtäneet dialektiikan metodologista merkitystä. Puhumalla siitä, että ‘yksi jakautuu kahdeksi’ maolaiset perustelivat mm. kansainvälisen kommunistisen liikkeen hajottamista: ‘kansainvälinen työväenliike, kuten kaikki oliot ja ilmiöt maailmassa, jakautuu myös kahtia.’ Tällaisessa ilman konkreettisen tilanteen konkreettista erittelyä tapahtuvassa vetoamisessa yleiseen lainalaisuuteen dialektiikka on muuttunut vakavan tutkimuksen metodologiasta ‘todistusperusteeksi’.”
Jos olemme tarkkoja, puheenjohtaja Mao on opettanut: “Erilaisten ajatusten vastakohtaisuutta ja taistelua tapahtuu jatkuvasti puolueen sisällä; tämä on puolueen sisällä heijastusta ristiriidoista luokkien välillä sekä uuden ja vanhan välillä yhteiskunnassa.” Vaikka puheenjohtaja Mao on kehittänyt tätä ymmärrystä, jo Engels piti välttämättömänä puolueen jatkuvaa kahtiajakoa: “Muuten jo Hegel-vanhus sanoi: puolue todistaa elinvoimaisuutensa sillä, että se ei pelkää kahtiajakautumista ja kestää tuon jakautumisen. Proletariaatin liike käy väistämättä erilaisten kehitysasteiden läpi; jokaisella asteella osa ihmisistä juuttuu eikä mene etemmäksi. Juuri tämä vain selittääkin sen, miksi ‘proletariaatin solidaarisuus’ toteutuu käytännössä kaikkialla erilaisina puolueryhmittyminä, jotka taistelevat keskenään elämästä ja kuolemasta samalla tavalla kuin kristilliset lahkot julmien vainojen aikana Rooman valtakunnassa.”
Revisionismin vakiintuneisiin piirteisiin kuuluu ristiriitojen vähättely. On heiltä kiitettävän johdonmukaista, että filosofian alalla he sitten kiistävät sen ainoana peruslakina. Poliittisesti he vähättelevät luokkaristiriitoja, esittävät sovittamattomat ristiriidat soviteltavissa olevina tai vaikenevat niistä täysin ruokkiakseen kapitulaatiota vallankumouksesta ja vastaavasti taistelusta revisionismia vastaan. Tuon ajan kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä he selittivät kahtiajaon johtuvan puheenjohtaja Maon hajotustoiminnasta eikä todellisista luokkaristiriidoista, jotka heijastuivat kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä. Sosialismin vallitessa kapitalismia synnytetään jatkuvasti uudestaan, kuten jo Lenin on osoittanut, ja tämän vuoksi sosialismia leimaa kova luokkataistelu, ja tämä luokkataistelu väistämättä heijastuu puolueen sisällä. Toisinaan tässä luokkataistelussa porvaristo pääsee voitolle ja saa kaapattua puolueen ja valtion hallintaansa, kuten kävi Neuvostoliitossa vuonna 1956 Hruštšovin kaapattua vallan porvaristolle ja alettua kehittää sosiali-imperialismia, mikä jatkui Brežnevin aikana kiihtyneellä tahdilla. Sen sijaan tuohon aikaan (vuoteen 1976 asti) Kiina oli sosialistinen ja KKP säilyi proletariaatin puolueena. Oli välttämätöntä, että kansainvälinen kommunistinen liike jakautui kahtia sosiali-imperialismin ja sosialismin kannattajien välillä. Tämä ei ole tulos hajotustoiminnasta, vaan luokkaristiriidoista. Käytettiinköhän siis marxilaista teesiä “yksi jakaantuu kahdeksi” aiheuttamaan tuo kahtiajako? Ei, vaan sillä kuvattiin sen syytä.
Sivuuttamalla todelliset aineelliset luokkaristiriidat ja korvaamalla niiden vakavan marxilaisen käsittelyn tekaistuilla syytöksillä “hajotustoiminnasta” pyritään välttämään revisionisteille kiusallinen aihe ja suuntaamaan huomio johonkin aivan keksimällä keksittyyn valemaaliin. Se ei ole mitään muuta kuin proletariaatin luokkataistelun vastustamista, pyrkimystä laskea luokan valppautta porvariston ja revisionismin edessä. Perun Kommunistinen Puolue on kiteyttänyt syvällisen marxilaisen ohjeen: “Taistelemme sovittelua vastaan, sillä se imettää oikeistoa.”
Neljäs kysymys on filosofian vieminen joukoille, jota kirjoittajat vastustavat. He sanovat, että “ns. ”pienen punaisen kirjan” -kampanja vei tämän dialektiikan väärinkäytön huippuunsa. Tämä kulttuurivallankumouksen aikana armeijan poliittisen osaston toimesta julkaistu teos — koostuu muutaman rivin mittaisista, yhteydestään irti temmatuista katkelmista, jotka välittävät vaikutelman yleispätevistä oppilauselmista. Ne eivät johda mihinkään metodiin.” Sen sijaan, että kirjoittajat olisivat tutkineet, miten Otekirjaa on todella käytetty laajojen joukkojen toimesta mm. filosofian opiskeluun, joka on tapahtunut kiinteässä yhteydessä käytäntöön, he vain laukovat alhaisia herjojaan. Asenne on hyvin ymmärrettävä. He nimittäin kauhistelevat, että käsitys “tietoa voi saada vain käytännöstä” johtaa “koulutuksen ja teoreettisen työn kytkemiseen välittömästi aineelliseen tuotantoon, henkisen ja ruumiillisen työn suhteen vulgarisoimiseen jne.” Toisin sanoen he kauhistelevat, että puheenjohtaja Maon filosofia tekee nojatuolissa istuvat filosofit tarpeettomiksi! Tällä tavalla he puolustavat älymystön eliittiasemaa työväenluokan joukkojen yläpuolella. Älymystön etujen mukaista on myös pitää työväenluokkaa tyhmyydessä ja pimityksessä, mihin sopii täysin vähätellä ja kieltää sen kykyä tietoisuuteen – tästä nimittäin on kyse siitä, mitä he nimittävät “maolaiselle talouspolitiikalle tunnusomaiseksi moralistiseksi aineellisten houkuttimien vastustamiseksi eli vulgaariksi tasajakokommunismiksi”.
Laajemmassa kuvassa tämä viha joukkoja kohtaan sopii hyvin. Täynnä imperialistista shovinismia he yrittävät selittää puheenjohtaja Maon ajattelun heijastelevan “talonpoikaiston anarkistisia tai narodnikkilaisia katsomuksia” johtuen “vielä pitkälti ‘aasialaisen tuotantotavan’ piirteitä säilyttäneen maan alhaisesta teollistumisasteesta, josta johtuen työväenluokan osuus väestöstä” (vanha syytös, jota vastaan leninismiäkin piti puolustaa). Siksi ei olekaan ihme, kun he nimittävät “mielivaltaiseksi” ristiriitaa “maailman kaupungit vastaan maailman maaseutu”, joka on kuvaannollinen ilmaus ristiriidasta imperialistiset supervallat ja vallat vastaan sorretut kansakunnat. Edelleen, he soveltavat revisionistista väitettä “rauhanomaisesta siirtymästä” väittäessään aseellisen vallankumoustaistelun aiheuttavan vääristymää: “Myös luokkataistelun tietyt erityispiirteet ovat vääristäneet puolueen proletaarista kuvaa. Yli kaksikymmentä vuotta kestänyt vapaustaistelu lujitti armeijan asemaa puolueessa huomattavalla tavalla.” Tämä on niin ikään täydellisintä shovinismia ja myös kiistaton todiste kirjoittajien täydellisestä revisionismista.
Näin ollen puheenjohtaja Maon kehitykset filosofian alalla säilyvät puolustettuina, ja sen sijaan niiden kritiikki pohjaa idealismiin ja metafysiikkaan, avoimeen revisionismiin ja peittelemättömään shovinismiin. Puheenjohtaja Mao on vienyt marxilaisuuden uuteen, kolmanteen ja korkeampaan vaiheeseen, ja tämän osana hän on kehittänyt eteenpäin marxilaista filosofiaa yhtenä marxilaisuuden kolmesta perusosasta. Tämä hyökkäys – vanhan ja ala-arvoisen artikkelin uudelleenjulkaisu – on vielä lievä ja se on helppo torjua, mutta marxilaisuus opettaa, että edessä on vielä vaikeampia ja kavalampia vihollisia, jotka meidän on myös murskattava, ja siksi ei ole aihetta laiskotteluun omahyväisessä tyytyväisyydessä.
