Tasavallan presidentti Alexander Stubb piti ensimmäisen uudenvuodenpuheensa, johon julkisuudessa kohdistui mielenkiintoa sen suhteen, millä tavalla Stubb käsittelee tätä traditiota. Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe on 30-luvulla alkanut perinne, joka on osa presidentti-instituutiota ja keskittyy tyypillisesti kansakunnan sisäiseen tilanteeseen osana maailmantilannetta.
Sisällöllisesti Stubbin puhe on hyvin suomalainen ja hyvin stubbilainen. Uusi kansakunnan isä piirtää kuvan myrskyisästä ja vaarallisesta maailmasta oikeuttaakseen taantumuksen militarisoitumista, mutta joukkojen mielialojen ja vaatimusten rauhoittelemiseksi yrittää valaa joukkoihin valheellista luottamusta vanhaan järjestykseen ja sisäänpäinkäpertymistä:
”Viestini tänään on yksiselitteinen. Meillä ei ole hätää. Me pärjäämme. Me teemme tulevaisuudesta hyvän. Yhdessä.”
Tärkein teema puheessa on kansakunnan sisäinen yhtenäisyys. Luokkaristiriitojen vähättely kansakunnan yhtenäisyyden nimissä on nationalismin perussisältöä. Suomessa tämä on historiallisesti saanut erityisen sotaisan sisällön ulkoista vihollista (Venäjää) ja sisäistä vihollista (kommunismia) vastaan, ja kansallinen yksituumaisuus, konsensus, on suorastaan kliseeksi kohonnut mantra. Toisaalta tähän yhdistyy perinteisesti fasistinen elementti, sillä porvarillis-demokraattiset keinot eivät ole tyydyttäneet porvaristoa vihollisen vastustamisessa ja yksituumaisuuden tuottamisessa. Stubb käsittelee vakaalla otteella näitä suomalaisen imperialismin politiikan perusteita.
Hän selittää perustarpeen kansalliselle yhtenäisyydelle:
”Suomalainen yhteiskunta on vahva. Turvallisuutemme peruspilarit – yhtenäisyys, keskinäinen luottamus ja tahto puolustaa isänmaatamme – eivät horju.”
”Me pärjäämme, koska vaikeissa paikoissa me olemme aina puhaltaneet yhteen hiileen. Historian vaikeista käännekohdista olemme selvinneet yhdessä. Niin nytkin.”
Hän etenee vahvistamaan, miksi se on Suomelle eksistentiaalinen kysymys taistelussa kansakunnan vihollisia vastaan, leimaten yhteiskunnan jakautumisen vakavimmaksi kansalliseksi uhaksi:
”Monessa liberaalissa demokratiassa on viime vuosikymmenen aikana näkynyt vahva polarisaation nousu. Pienenä kansakuntana meillä ei ole siihen varaa. Jakautunut kansa ei kykene puolustautumaan.”
”Meille suomalaisille ulko- ja turvallisuuspolitiikka on aina ollut olemassaolon kysymys. Siksi meillä on ollut kyky reagoida historian saranakohdissa yhtenäisesti. Vaalikaamme sitä.”
Tämän yhteydessä hän viittaa parlamentarismin kriisiin ja ilmaisee, että parlamentarismi tulee ylittää kansallisten etujen nimissä:
”En ole niinkään huolissani ulkoisesta turvallisuudestamme kuin taloustilanteestamme ja kansakuntamme sisäisestä kahtiajakautumisesta. Huoli henkilökohtaisesta työ- ja taloustilanteesta painaa nyt monia.
Suomen talouden vahvistamiseen ei ole yhtä poppaskonstia. Eivät pelkät leikkaukset taloutta tasapainota. Ei julkisten menojen kasvattaminen autuaaksi tee. Rakenteelliset uudistukset ovat aina vaikeita.
Toivoisin, että maamme eduskuntapuolueet löytäisivät yhteisen sävelen kasvun luomiseksi. Jatkumon, jolla saisimme koko Suomen taas kestävän kasvun tielle. Olkaa rohkeita. Hakekaa kompromisseja.”
”Jatkumon” ja ”yhteisen sävelen” peräänkuuluttaminen tässä vastaa aika tarkasti mm. presidentti Niinistön fasistisia ehdotuksia.
Näiden ohella Stubb mielettömänä toistelee mantroja ”kansainvälisestä sääntöpohjaisesta järjestyksestä”:
”Suomena teemme töitä vahvistaaksemme kansainvälisiä instituutioita ja sääntöjä, koska sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä on rauhan ja yhteistyön perusta.”
”Jos maailma antaa huonoja esimerkkejä, me voimme olla hyvä esimerkki. Olemme monelle mallimaa.”
Nämä korulauseet voi kuitata yhdellä sanalla: käännytyslaki, jonka puolesta Stubbkin otti painokkaasti kantaa.
Keisarin liberaalit vaatteet
Kiinnostavaksi puhe menee kuitenkin siinä, miten tasavallan presidentti Stubb käsittelee ”henkistä taistelutoimintaa”, joka on militarismin olennaisia elementtejä ja jonka perusteet muovattiin toisessa maailmansodassa, varsinkin ns. jatkosodan aikana natsi-Saksasta saatujen oppien pohjalle. Hän aloittaa:
”Lopulta kaikki riippuu meistä itsestämme. Sinusta ja minusta. Meidän korviemme välistä. Siitä, miten me kykenemme kohtaamaan toisemme ja käsittelemään vaikeita tilanteita.”
Korporativismin hengessä hän sitten sepittääkin:
”Kaikki lähtee arvoista. Menestyksemme perustuu yksilönvapauteen ja yhteisöllisyyteen. Pyrimme antamaan tasavertaisen mahdollisuuden jokaiselle suomalaiselle, taustasta riippumatta. Jos joku ei pärjää, niin autamme.”
Yksilönvapaus on tietenkin porvaristolle suurin hyve, erityisesti yksilön vapaus harjoittaa riistoa. Mutta muuten tämä näyttäytyy kovasti pilkallisena nykyisessä tilanteessa, jossa työttömyysluvut ovat olleet voimakkaassa kasvussa, reaalipalkkoja on heikennetty noin kymmenen prosenttia parissa vuodessa ja ns. hyvinvointiyhteiskuntaa leikataan hallituksen toimesta.
Ilmeisesti auttaminen tarkoittaakin pelkkää lämmintä kättä, kun ”Suomen toivoa” edustanut kansakunnan isä tarjoilee kovasti porvarillisen toivon viestinsä:
”Nuorille haluan lähettää toivon viestin. Onnellisuus ei synny yhteiskunnallisen aseman tai vaurauden kautta. Ei myöskään sosiaalisesta mediasta.”
Latteudet sikseen – kiinnostavaksi puhe menee, kun hän kehittelee ”rasisminvastaista” sanomaansa:
”Jokainen ihminen on arvokas. Sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, uskonto, etninen tausta tai ikä ei määritä ihmisen arvoa. Suomalaisuutta on toisesta välittäminen taustasta riippumatta. Rasismi ei ole suomalaisuutta.
Kunnioittakaamme toinen toisiamme. Yhteiskuntamme tärkein liima on luottamus. Sitä meillä ei ole varaa menettää. Puolustakaamme ihmisoikeuksia ja ihmisyyttä.
…
Tänä päivänä Suomi on monimuotoisempi kuin koskaan aiemmin. Meidän tulee rakentaa Suomea, johon jokainen voi tuntea kuuluvansa. Meidän yhteistä Suomea. Kaikkien Suomea.”
Vieläpä hän antaa suoranaisen kuitin Perussuomalaisten puheenjohtajalle, valtiovarainministeri Riikka Purralle, joka sanoi, että ”empatia ei kuulu politiikkaan”:
”Elämässä empatia on usein hyvä ohjenuora. Siis se, että kykenemme asettumaan toisen asemaan. Välittämään. Lohduttamaankin.”
Vuonna 2014 silloinen Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri Stubb lohkaisi olevansa ”konservatiivi liberaalin vaatteissa”. Poleemisesti voisi todeta, että tässä puheessaan Stubb sanoo, että presidenttinä hän on fasisti liberaalin vaatteissa.
Täsmällisemmin sanoen Stubb katsoo, että suomalaiskansallista yhtenäisyyttä, joka on kansakunnan olemassaolon kysymys, jonka edestä koko porvariston laillinen järjestys ja sen demokraattiset instituutiot voidaan raivata pois tieltä, palvellaan parhaiten ”inkluusiolla”, ”suvaitsevaisuudella” – sellaisella politiikalla, mitä avoimet shovinistit kutsuvat ”wokeksi”. On huomattava, miten painokkaasti Stubb ottaa kantaa tässä asiassa. Tämä on tärkeä osa sitä, miten Stubb haluaa kehittää porvarillisen Suomen linjaa.
Vallankumouksellisille, jotka eivät voi antaa mitään tukea vanhan järjestyksen vallanpitäjille, Stubbin uudenvuodenpuhe korostaa jälleen tarvetta voimistaa valppautta ”liberalismia” vastaan, sillä ”liberaalin”, ”suvaitsevaisen”, ”inklusiivisen” järjestyksen puolustaminen avoimia shovinisteja vastaan johtaa perässälaahustamaan porvariston liberaalia laitaa. Mutta tämä porvariston ”liberalismi” on läpimätää, taantumuksellistuvaa liberalismia. Yhteisrintama tuon porvariston osan kanssa ei palvele edistyksen, vaan taantumuksen asiaa. Sen sijaan yhteisrintama tarvitaan vallankumousta varten, taisteluun suomalaista imperialismia vastaan.
Yhteiskunnan sisäisten ristiriitojen vähättely Stubbin puheessa on kärkevässä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Suomessa syntyneen, rasismia päivittäin kohdanneen nuoren mielestä Stubbin lausahdus, että ”rasismi ei ole osa suomalaisuutta”, tuntuu lähinnä julmalta ivalta ja peitellyltä shovinismilta. Ei yhtenäisyyttä stubbien kanssa, vaan stubbeja vastaan.
