8.2. – päivälleen kuukausi ennen naistenpäivää – järjestettiin valtionmedia Ylen Uuden musiikin kilpailu (UMK), jossa valittiin Suomen euroviisuedustaja. Voittajaksi selviytyi 2020-luvun Kikka-pastissi Erika Vikman, joka edellisen kerran osallistui UMK:hon pornotähteä ihannoivalla laulullaan ”Cicciolina” vuonna 2020, jolloin hän jäi toiseksi.
Kuin aikamme karikatyyri Vikmanin tämänvuotinen ”Ich komme” -kappale kertoo syvästä seksuaalisesta yhteydestä ventovieraan henkilön kanssa. Kliseitä vilisevä kuvasto on pahimmillaan banaalia, kuten viittauksessa hämyisän europornon maana tunnettuun Saksaan. Esiintymisasuna on lateksisia asusteita (nimenomaan asusteita, ei vaatteita). Lavashow koostuu paljaiden pakaroiden heiluttelusta ja muusta erotiikasta. Vikmanin esitys muka edistää naisen vapautumista käsittelemällä seksuaalista nautintoa, joka sekin pelkistyy kappaleessa pornokliseisiin. Sen sijaan, että esityksessä olisi mitään uutta tai rohkeaa, se on kokonaisuudessaan tutun, naista esineellistävän ja halventavan kuvaston kierrättämistä ja tämän esittämistä ”vapautumisena”.
MTV Uutiset tituleeraa Vikmania ”seksin ylipapittareksi” kuvaillen:
”Feminiinienergia ja seksuaalinen vapautuminen ovat Vikmanille tärkeitä teemoja, mutta hänen mukaansa se ei ole edes sukupuolesta kiinni. Vikman kertookin, että esiintymisillään hän viestittää riettauden ja vapauden sanomaa. Hän myös omistaa ne queer- eli sateenkaariyhteisölle, jonka hän kokee itselleen läheiseksi.”
Popin vakiintunut konventio on korostaa artistin oletettua autenttisuutta. Nimittäin artistin samastuttavuutta ja yleisön tavoittelemaa eskapismia häiritsisi, jos artisti vaikuttaisi teennäiseltä, kaupalliselta. Tavoiteltu vaikutelma on tietenkin räikeässä ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, että listahitti-pop on äärikaupallista, ison rahan bisnestä.
MTV:n uutisessa Vikmanin autenttisuutta ja ajatusta siitä, että tällainen käsitys naisesta olisi ”vapaan valinnan” tulosta eikä ilmausta mädäntyneestä luokkayhteiskunnasta ja sen aina vain yhä enemmän taantumuksellistuvasta porvarillisesta naisihanteesta, rakennetaan seuraavalla anekdootilla hänen lapsuudestaan: ”Hänen mukaansa kyseessä ei ollut mikään ulkoa tullut tuotteistus, vaan hän on jo pikkutytöstä asti piirtänyt vihkoon seksikkäitä poptähtiä ja suunnitellut niille asuja.” Lapsi toistaa usein kritiikittä sitä, minkä näkee ympärillään haluttuna ja tavoiteltuna. Pikkutytön sisäsyntyisen seksuaalisuuden sijaan tämä on patriarkaalisen yhteiskunnan todellisuutta paljaimmillaan ja ilmaus siitä, kuinka tyttölasten, erityisesti työväenluokan tytärten, mieliä korruptoidaan Erika Vikmaneilla ja vastaavilla heidän pitämisekseen alistettuina.
Hyvin ymmärrettävästi moni työläisnainen, varsinkin työväenluokkainen äiti, pitää hävyttömänä Vikmania ja tämän esitystä. Sitä vastoin esimerkiksi jopa antifeministi Sanna Ukkola ylistää Vikmania ”huikean upeaksi naiseksi”, minkä tulisi säikäyttää hereille jokainen torkahtanut feministi.
Vikmanin politiikan ytimessä on yksilökeskeinen ”liberalismi” mitä selvimmin määriteltynä: ”Se on vastaisku semmoiselle, että jotkut toiset yrittävät määrittää, millainen toisen pitäisi olla”, hän sanoo MTV:n uutisessa. Tämä ”liberalismi” on täysin yhteensopivaa sen kanssa, että Vikman osallistuu euroviisuihin, jotka muun muassa legitimoivat Israelin sionistivaltiota ja sen toimeenpanemaa kansanmurhaa Palestiinassa. Osallistuminen kansanmurhaviisuihin kehystyy yksilölliseksi itsensä toteuttamiseksi.
Viime vuoden tapaan Yle, UMK ja euroviisut ovat kohdanneet oikeutettua arvostelua mm. Palestiina-aktivisteilta. Yle joutuikin reagoimaan kritiikkiin siten, että UMK-lähetyksen juontajat toistivat häiritsevän moneen kertaan, että UMK on ”epäpoliittinen (sic) laulukilpailu”.
Tampereella nähtiinkin mielenosoitus Palestiinan kansan tueksi UMK:n aikana:
Erika Vikman on suomalaisen imperialismin ”liberaalin” porvarillisen feminismin edustaja Suomen euroviisuissa. Hän edustaa taantumuksellista ”vapautunutta” naisihannetta, joka palvelee patriarkaattiin erottamattomasti sidottua suurpääomaa kaupallisuudellaan ja ennen kaikkea puolustamalla naisliikkeen kapitulaatiota vallankumouksesta porvarillisen yksilöllisen ”vapautumisen” hyväksi.
Proletaarinen feminismi sitä vastoin katsoo, että naisen todellinen vapautus, emansipaatio, on mahdollista vain sosialistisen vallankumouksen kautta siirtymällä kommunismiin. Sen naisihanne on taistelija, eikä pornotähti.
