Trumpin hallinnon ilmaistua aikomuksensa aloittaa neuvottelut Venäjän kanssa Ukrainasta, useat eurooppalaiset imperialistivallat kiirehtivät kilvan parahtamaan: ”Euroopan tulee olla mukana neuvotteluissa! Erityisesti meidän – tai siis Ukrainan, tarkoitimme sanoa!” On selvää, että neuvottelut Ukrainasta tullaan käymään täysin sen itsemääräämisoikeudesta ja sen kansan kalliista uhrauksista välittämättä. Lisäksi jenkki-imperialismi on selvästi osoittanut asemansa ainoana hegemonisena supervaltana ja tehnyt selväksi eurooppalaisille imperialisteille, jotka myös ovat vehkeilyssä ja taistelussa keskenään, että niille on luvassa korkeintaan murusia, kun se ja ydinasesupervalta Venäjä jakavat Ukrainan keskenään. Tilanne osoittaa ristiriitojen voimakasta kärjistymistä ”lännen” sisällä, ja myös eurooppalaisten imperialistien keskinäinen taistelu ja vehkeily kiihtyy. Samoin se merkitsee voimakasta militarisaation kasvua eri Euroopan maissa.

Samalla on torjuttava ajatus, että Yhdysvallat on antamassa Ukrainan Venäjälle. Tämä voidaan huomata siitä, että varapresidentti J.D. Vance uhkasi Venäjää jopa sotilaallisella voimankäytöllä WSJ:n haastattelussa Trumpin ilmaistua suunnitelmansa neuvotteluista. Mutta jenkki-imperialismi käytti vieläkin kovempaa kieltä kuin Vance, kun se lennätti Münchenin konferenssin alla Ramsteinin tukikohtaan B-52H Stratofortress -pommikoneita; ne ovat strategisia pommikoneita, jotka pystyvät kantamaan ydinaseita. IL kertoo, että ”operaatiopäällikön, kenraalimajuri Joseph Campon mukaan B-52-pommikoneiden saapuminen Eurooppaan korostaa Yhdysvaltojen sitoutumista alueelliseen turvallisuuteen ja Naton yhteiseen puolustukseen”. Lisäksi osana tätä kuviota täytyy huomioida Yhdysvaltojen vaatimukset eurooppalaisia ”liittolaisiaan” kohtaan liittyen mm. aseelliseen tukeen Ukrainalle ja ”rauhanturvaajiin” (joiden vahvuudeksi arvioidaan jopa 25 000 – 40 000), mikä on näiden painostamista toimimaan voimakkaammin jenkki-imperialismin intressien puolesta. Rubio on myös todennut Saudi-Arabian Riadissa, että EU:ta ei aiota sivuuttaa, mutta jenkki-imperialismi on tehnyt selväksi, että se määrää ehdot, joilla eurooppalaiset imperialistit voivat päästä osaksi saaliinjaosta. Lisäksi sotatoimet eivät suinkaan vielä ole päättymässä. Venäjällä on intressinsä vahvistaa asemaansa neuvottelupöydässä hyödyntämällä sille edullista momenttia taistelukentällä.

Haluamme vahvistaa puheenjohtaja Gonzalon meille lausuman totuuden: ”Mitä enemmän imperialistit puhuvat rauhasta, sitä enemmän ne valmistelevat sotaa.”

Pitäen tämän totuuden mielessä, lukijoidemme ymmärryksen syventämiseksi julkaisemme epävirallisen käännöksemme Peking Review’n artikkelista vuodelta 1975, joka käsittelee Helsingissä pidettyä Etyk-kokousta, joka suomalaisille on tuttu myyttisestä ”Helsingin hengestä”. On huomattava, että nykytilanteessa imperialistien väliset voimasuhteet ovat erilaisia – vuonna 1975 jenkki-imperialismi ja sosiali-imperialistinen Neuvostoliitto kilpailivat hegemoniasta maailmassa, nykytilanteessa jenkki-imperialismi on noussut maailman ainoaksi hegemoniseksi supervallaksi, ja tässä asetelmassa venäläinen imperialismi on huomattavasti heikommilla kuin sosiali-imperialistinen Neuvostoliitto aikoinaan eikä pysty haastamaan jenkki-imperialismia yhtä vakavasti. Vaikka tilanne taistelukentällä Ukrainassa on sille edullinen tällä hetkellä, tulee pitää mielessä, että Venäjä ei kokonaisuudessaan lähde neuvotteluihin lainkaan tasaväkisestä asemasta maailman ainoaa hegemonista supervaltaa vastaan.

Lisäksi Etyk edusti huomattavasti korkemman tason vehkeilyä, kuin mitä nyt nähdään, vaikka tilanteessa onkin samankaltaisuuksia: jenkki-imperialismi ja ydinasesupervalta Venäjä pyrkivät sopimaan keskenään Euroopan ”turvallisuusjärjestyksestä”, sivuuttaen eurooppalaiset imperialistivallat ja tietenkin sorretut kansakunnat. Suomalaisen imperialismin kannalta erona on, että Etyk oli sille ja sen päälle presidentti Kekkoselle suuri kerskailun aihe, kun taas nykyinen keskustelu on sille kauhistus, koska sen asema on heikkenemässä.

”Euroopan turvallisuuskonferenssi”: analyysi sen ”Päätösasiakirjasta”

Kolmen päivän mittainen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin kolmas vaihe päättyi 1. elokuuta Helsingissä. Jokainen 35 osallistujamaan valtionpäistä tai hallituksen johtajista tai niiden edustajista piti puheen ja allekirjoitti konferenssin 120-sivuisen (jopa 30 000 sanaan yltävän) Päätösasiakirjan. Mutta niin näissä puheissa kuin allekirjoitetuissa asiakirjoissakaan ei ole nähtävissä mitään viitettä Euroopan ongelman ratkaisusta. Päin vastoin niissä ovat siemenet yhä suuremmalle kilpataistelulle kahden supervallan välillä tässä maanosassa, ennustaen yhä suurempaa myllerrystä Euroopan näyttämöllä.

Neuvostorevisionistien päälliköt täydellä teholla käyvine propagandakoneineen hokevat paraikaa kuumeisesti ylistystä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk) Päätösasiakirjalle. Leonid Brežnev on kutsunut sitä ”alustaksi”, joka ohjaa eurooppalaisten valtioiden toimia ”seuraavina vuosina ja ehkä jopa vuosikymmeninä.” Neuvostolehdistö esittää sen kerskaillen ”rauhanomaisen rinnakkainelon peruskirjaksi” Euroopassa!

Mutta asiakirjojen silmäily osoittaa tämän neuvostorevisionistisen potaskan valheeksi. Tämä näytös on kehitetty heidän aggressionsa ja laajentumisensa peittelemiseksi Euroopassa ja kaikkien maiden kansojen tuudittamiseksi valheelliseen turvallisuudentunteeseen.

Päätösasiakirja sisältää asiakirjan nimeltä ”Julkilausuma osallistujamaiden välisiä suhteita ohjaavista periaatteista”, joka listaa näennäisesti kymmenen ”periaatetta”, nimittäin suvereeni tasa-arvoisuus, suvereeniteetin kannalta olennaisten oikeuksien kunnioittaminen; voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käyttämisestä pidättäytyminen; rajojen loukkaamattomuus; kiistojen rauhanomainen selvittäminen; sisäisiin asioihin sotkeutumattomuus; ihmisoikeuksien ja perustavanlaatuisten vapauksien kunnioittaminen; valtioiden välinen yhteistyö; ja näiden täyttäminen hyvän tahdon alla kansainvälisen lain velvoittamana. Nämä ovat ”yhteisen rauhanomaisen elämän kymmenen käskyä koko Euroopassa”, kuten neuvostolehti Izvestija höpötti.

Todellisuudessa, kuten brittiläinen sanomalehti Daily Telegraph on huomauttanut, nämä periaatteet, ”lukuunottamatta retorisia rönsyjä” ”ovat vain niukasti samojen valojen, joihin kaikki ovat sitoutuneet Yhdistyneiden Kansakuntien jäseninä, toistamista”. Kuten on hyvin tiedossa, Euroopan rauhattomuuden juurisyy ovat kahden supervallan, erityisesti Neuvostoliiton, asevarustelu ja sotavalmistelut kiihtyneen kilpataistelun vuoksi Euroopassa ja muualla. Konferenssi, joka pidettiin näennäisesti Euroopan turvallisuudesta keskustelemiseksi, ei edes käsitellyt tätä tärkeää kysymystä eikä asettanut minkäänlaista rajoitusta näille kahden supervallan toimille. Niin aikaavievä kuin se olikin, konferenssi ei juuri tehnyt muuta kuin päätyi Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan periaatteiden toistamiseen. Kansainliiton asiakirjat ja päätöslauselmat ennen toista maailmansotaa määrittivät samankaltaisia periaatteita, mutta ne eivät voineet estää uuden maailmansodan puhkeamista. YK:n peruskirja on nyt 30 vuotta vanha, mutta milloin maailmassa on vallinnut rauha? Ottakaamme esimerkiksi Tšekkoslovakian valtaaminen ja miehitys neuvostoliittolaisten sosiali-imperialistien toimesta. Onko tämä liike edellämainittujen kymmenen periaatteen puitteissa? Mutta jopa Etyk-neuvotteluiden aikana Neuvostoliiton delegaatio ilmaisi julkisesti, että neuvostojoukkojen lähettäminen miehittämään Tšekkoslovakiaa ei ollut voimankäyttöä ja Moskova tekisi niin uudelleen, kun samanlainen tilanne tulisi vastaan tulevaisuudessa. On päivänselvää, että ”kansainväliset sopimukset” kuten ”osallistujamaiden välisiä suhteita ohjaavat periaatteet” ovat pelkkiä paperinpaloja eivätkä voi millään tavalla taata Euroopan maiden turvallisuutta.

Kaikista näistä periaatteista neuvostorevisionistit ovat kiinnostuneimpia ”rajojen koskemattomuuden” niinsanotusta periaatteesta. Tämä siksi, että ne ovat koko ajan toivoneet voivansa pakottaa lännen hyväksymään Neuvostoliiton vaikutuspiirin ja hegemonian Itä-Euroopassa. Leonid Brežnev teki tämän selväksi, kun hän sanoi huippukokouksessa 31. heinäkuuta, että ”Neuvostoliitto näkee tämän konferenssin lopputuleman… toisen maailmansodan poliittisten seurausten yhteenvetona”. Mutta Yhdysvallat kieltäytyy tunnustamasta tätä, koska sillä on oma kana kynittävänään. Vastaten neuvostorevisionistien aikomuksiin, Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford huomautti lausunnossaan 25. heinäkuuta, helsinkiinlähtönsä aattona, että ETYK:in asiakirjat eivät olisi ”laillisesti sitovia yhtäkään osallistujamaata kohtaan”, ja tästä syystä Yhdysvallat ei antaisi vedenpitävää tunnustusta Neuvostoliiton vallalle Itä-Euroopan maissa. Hän jopa lisäsi, että Yhdysvallat ei ole koskaan tunnustanut eikä tunnusta nytkään ”Liettuan, Latvian ja Viron liittämistä Neuvostoliittoon”.

Kun ”rajojen loukkaamattomuuden” periaate muotoiltiin läntisten maiden vaatimuksesta, quid pro quona [vastalahjana] lause ”rajoja voidaan muuttaa kansainvälisen lain mukaisesti, rauhanomaisesti ja sopimuksesta” kirjattiin ”Julkilausumaan”. Tästä käy selväksi, että viitatessaan rajojen muuttamiseen asiakirjat eivät vain todista kahden supervallan kilvoittelua Euroopassa, vaan antavat niille myös oikeutuksen tunkeutua syvemmälle toistensa vaikutuspiiriin, tekstiä omaksi edukseen tulkiten.

Toinen asiakirja ”Luottamusta rakentavista toimista ja eräistä turvallisuuden ja aseistariisumisen tekijöistä” määrittää, että allekirjoittaneita tulee tiedottaa ainakin 21 päivää etukäteen sotilaallisista liikkeistä, joihin osallistuu vähintään 25 000 miestä 250 kilometrin päässä yhteisestä rajasta. Neuvostoliitto suostui tähän määräykseen vasta kovan väännön jälkeen. Mutta kukaan ei usko, että että etukäteisilmoitus sotilaallisista liikkeistä estäisi hyökkäyssodan. Sveitsiläinen lehti sanoi: ”Kuinka sotilasharjoituksen ilmoittaminen voi estää hyökkäävät aikeet tai harjoituksen muuttamisen sotaoperaatioksi? Tästä oli kyse Tšekkoslovakian miehityksessä [neuvosto]joukkojen, joiden tiedettiin virallisesti osallistuvan sotilasharjoitukseen, toimesta.” Vieläkin merkittävämpää on, että Neuvostoliiton vaatimuksesta asiakirja lisää, että ennakkoilmoitus tulee olemaan vapaaehtoinen, eli ei siis pakollinen. Näin lisäys tuhoaa yhdellä liikkeellä asiakirjan luomat illuusiot turvallisuudesta.

Asiakirja ”Yhteistyöstä humanitaarisella alalla ja muilla” lupaa ihmisten ja ajatusten vapaan liikkuvuuden, mukaanlukien perheenyhdistämiset, matkustamisen, tiedonkulun parantamisen ja tiedonsaannin sekä -vaihdon, sekä yhteistyön ja vaihdannan kulttuurin ja taiteen saralla. Yhdysvallat ja muut läntiset maat olivat kiinnostuneimpia näistä ns. ”kolmannessa korissa” olevista aiheista. Laskien Neuvostoliitossa kasvavan tyytymättömyyden, itäeurooppalaisen Neuvostoliitosta etääntymisen trendin ja Itä-Euroopan maiden kansojen neuvostoherruutta, -väliintuloa ja -ryöstöä kohtaan kantaman kaunan varaan Washington pyrkii tunkeutumaan Neuvostoliiton vaikutuspiiriin rauhanomaisin keinoin ja kaivamaan maata neuvostorevisionistien alta levittämällä omia ajatuksiaan ja vaikutustaan. Haluten tehdä konferenssista menestyksen sen globaalin strategian kannalta Neuvostoliitto suostui, vaikkakin suurella vastenmielisyydellä, neuvottelemaan ”kolmannen korin” läntisen muotoilun pohjalta. Kiivaan väännön jälkeen asiakirja on täynnä fraaseja kuten ”molemminpuolin hyväksyttävissä olosuhteissa” ja ”jokaisen maan erityisiä olosuhteita vastaten” – kaikkea voidaan näppärästi käyttää säännösten kiertämiseksi tai tyhjäksi tekemiseksi. Tästä syystä jotkin läntiset sanomalehdet olivat jopa ennen viime silauksia sitä mieltä, että säännöksiä ”kunnioitetaan todennäköisimmin niitä rikkomalla”. Saksan liittotasavallan parlamentin jäsen Herbert Hupka kuvaili sitä ”koriksi täynnä tyhjiä lupauksia”.

Eräs toinen asiakirja on nimeltään ”Yhteistyö talouden, tieteen ja teknologian sekä ympäristön alalla”. Tällä saralla Neuvostoliitto ja Yhdysvallat sekä muut läntiset maat neuvottelivat ristiriitaisissa tarkoitusperissä, jokaisella ollen omat taka-ajatuksensa. Neuvostoliitto arvelee, että tällaisen ”yhteistyön” lännen kanssa kautta se voi saavuttaa taloudellista hyötyä ja ylittää taloudelliset ongelmansa ja teknologisen takapajuisuutensa. Sen lisäksi, käyttäen ”taloudellisia suhteita poliittisten suhteiden edistämiseksi” se voi saavuttaa tavoitteensa läntisten maiden jakamisesta ja eripuran kylvämisestä niiden joukkoon. Toisaalta Yhdysvallat ja jotkut läntiset maat pyrkivät vaikuttamaan taloudelliseen ja poliittiseen tunkeutumiseen Neuvostoliittoon ja Itä-Eurooppaan taloudellisin ja teknologisin keinoin. Oikeastaan asiakirja avaa mahdollisuuksia kahdelle supervallalle tehdä liikkeitä toisiaan vastaan ja hämätä toisiaan niiden keskinäisessä kilpataistelussa ja tunkeutua toistensa vaikutuspiireihin.

Jotkin pienet ja keskikokoiset Euroopan maat ovat aistineet uhan, joka nousee kahden supervallan kiihtyvästä kilpataistelusta maanosassa, erityisesti Neuvostoliiton tasaisesta sotilaallisesta voimien keräämisestä ja laajentamisesta. Ne esittivät konferenssissa liudan esityksiä, jotka tähtäsivät valtioiden suvereniteetin turvaamiseen ja turvallisuuteen ja Neuvostoliiton laajentumisen pitämiseen aisoissa. Romania esitti, että minkään vieraan vallan ei tulisi sallia sijoittaa joukkoja muihin maihin ilman näiden maiden suostumusta. Kuitenkaan tätä järkeenkäypää esitystä ei otettu mukaan asiakirjoihin johtuen neuvostorevisionistien voimakkaasta vastustuksesta.

Huomauttaen, että Euroopan turvallisuutta ei voida erottaa Välimeren turvallisuudesta, Malta, joka on Välimeren maa, pyysi alusta alkaen, että konferenssi käsittelisi Välimeren turvallisuuskysymyksiä. Tämä pyyntö heijastaa monien Välimeren maiden huolia ja vaatimuksia. Kuitenkin Maltan esitys, joka vaati neuvosto- ja yhdysvaltalaisten asevoimien vetämistä alueelta, hylättiin ylimielisesti kahden supervallan toimesta. Se ei vain sopinut niiden intresseihin ja jätettiin siis pois asiakirjasta. Nämä esimerkit todistavat elävästi, miten kahden supervallan armoilla olevassa ”Euroopan turvallisuuskonferenssissa” pienet ja keskikokoiset maat eivät voi millään ilmaista itseään, olivatpa niiden pyrkimykset kuinka legitiimejä tahansa tai pyrkivätpä ne todistamaan asiansa kuinka kovasti tahansa.

Ylläolevasta analyysistä nähdään, että 120-sivuinen Päätösasiakirja on todellisuudessa tyhjä asiakirja, joka on avoin eri maiden eri tulkinnoille niiden tarpeisiin perustuen. Mutta ennen kaikkea se sopii Neuvostoliitolle ja Yhdysvalloille, se vahvistaa niiden kilvoittelua hegemoniasta Euroopassa ja maailmassa ja palvelee niiden kasvavaa kilpataistelua. Sillä ei ole mitään tekemistä Euroopan turvallisuuden takaamisen kanssa.

(Hsinhuan kirjeenvaihtajan kommentti, 3. elokuuta)

Peking Review nro 32, 1975