Marxilais-leniniläisten ryhmien (MLR) ”Punakaarti”-lehdessä julkaistiin vuonna 1970 artikkeli otsikolla ”Kommunistit ja porvarillinen parlamentaarinen demokratia”. Artikkeli on hiljattain uudelleenjulkaistu netissä, ja haluamme ottaa siihen lyhyesti kantaa selventääksemme kysymystä vaaliboikotista ja maoismista marxilaisuuden uutena, kolmantena ja korkeampana vaiheena.
Mielestämme artikkeli on oiva osoitus siitä, miksi MLR:ää on oikein nimittää ”marxilais-leniniläiseksi”. Vaikka heitä pidetään maolaisina, he eivät ikinä omaksuneet maoismia marxilaisuuden uutena, kolmantena ja korkeampana vaiheena, ja he olivat maailman maolaisessa liikkeessä oikeaa laitaa. Heti puheenjohtaja Maon kuoleman jälkeen MLR yhtyi Dengin masinoimaan kampanjaan puheenjohtaja Maon seuraajia eli ns. ”neljän koplaa” vastaan, ja hädin tuskin vuosikymmen ehti vaihtua, kun se jo julisti koko marxismin vanhentuneeksi ja muuttui ”Vaihtoehtoliike Iduksi”.
Artikkelissa esitellään aluksi enimmäkseen oikein Marxin, Engelsin ja Leninin katsomuksia parlamentarismista, mutta jo itse otsikko sisältää teoreettisen virheen: se antaa ymmärtää, että olisi muuta porvarillista demokratiaa kuin parlamentarismia, tai että olisi muuta parlamentaarista demokratiaa kuin porvarillista. Tämä on väärin. Porvarillisen demokratian tyypillinen instituutio on parlamentti. Jos on porvarillinen demokratia, se on parlamentaarista. Jos ei ole porvarillista demokratiaa, ei ole parlamentarismia.
Mutta pääongelma artikkelissa on – ennalta-arvattavasti – väliotsikossa ”Penikkatauti”. Se selittää:
””Vasemmisto”-opportunistit kiistävät taistelun legaalisen puolen merkittävyyden väittäen parlamentarismin aikakautta ”ohitetuksi”. Mutta Lenin osoitti selvästi, että joskin parlamentarismi on historiallisesti ohitettu sikäli, että proletaarisen vallankumouksen ja kapitalismista kommunismiin siirtymisen aikakausi on alkanut maailmassa, ei niin ole silti vielä jokaisessa maassa, jokaisessa erityistilanteessa. Parlamentarismia ei voida pitää ohitettuna niin kauan kuin osa kansanjoukoista osoittaa yhä luottamusta sitä kohtaan. Kommunistien velvollisuus on taistella siellä missä joukot ovat, kaikkialla, missä ne yhä ovat porvariston vaikutuksen alaisia. Vaaliagitaatio pakottaa porvarilliset puolueet puolustamaan asemiaan kansan edessä, vastaamaan vallankumouksellisen puolueen hyökkäyksiin, jolle vaaliagitaatio on tehokas keino päästä yhteyteen kansanjoukkojen kanssa, tehdä intensiivistä valistustyötä niiden keskuudessa parlamentaaristen illuusioiden hälventämiseksi, porvarillisen demokratian ja parlamentarismin valheellisuuden paljastamiseksi. Länsi-Euroopassa, jossa ”sellaiset ennakkoluulot kuin legaalisuus, perustuslaillisuus ja porvarillinen demokratia ovat erikoisen piintyneitä ja erittäin syvälle juurtuneita” (V. I. Lenin, mainittu teos, s. 215.), tämä on vaikea, mutta sitä tärkeämpi tehtävä.”
Tämä on täynnä virheitä. Ensin se samaistaa vaaliboikottikannan legaalisen taistelun kiistämiseen. Ilmiselvästi legaalinen taistelu ei voi olla pääasia, sillä vallankumous ei ole porvariston silmissä legaalinen teko, mutta vaaliboikotin kannattaminen ei merkitse legaalisen taistelun tuomitsemista. Vaaliboikottikannasta riippumatta osa taistelusta porvaristoa vastaan on legaalisuuden puolustaminen, kun porvaristo itse polkee omaa legaalisuuttaan, ja erityisesti vallankumouksellisten legaalisten oikeuksien puolustaminen repressiota vastaan, ja vallankumouksellisten on myös käytettävä hyväkseen kaikki legaaliset mahdollisuudet, kuten puheenjohtaja Mao on opettanut käsitellessään maanalaista työtä sodan oloissa.
Toiseksi, artikkeli esittää todella katalan väitteen, kun se esittää, että parlamentarismi olisi ohitettu ja vaaliboikotti oikeutettu vasta, kun ei ole yhtään osaa kansanjoukoista, joka luottaisi parlamentarismiin. Tämä voi tapahtua vasta vallankumouksen jälkeen. Lokakuun vallankumous ei ole poikkeus tästä säännöstä. Tämä ei ilmene vain viimeisten Duuman vaalien äänestysaktiivisuudessa, vaan myös parlamentarismin nimiin vannoneiden opportunistien kannatuksesta neuvostoissa (opportunistien, joille neuvostot eivät olleet uuden vallan muoto). Vasta vallan ottamisen jälkeen, vasta vuosia kestäneen kansalaissodan ja interventionisteja vastaan käydyn sodan jälkeen ei ollut jäljellä enää osaakaan joukoista, joka olisi uskonut parlamentarismiin. Tämä on tärkeää, sillä tämä on yhteydessä kysymykseen kansansodasta, johon palaamme alempana.
Kolmanneksi, vaaliagitaatio ja vaalien käyttäminen puhujalavana ei edellytä osallistumista vaaleihin. Tämän on opettanut meille itse Lenin: ”Vastakohtana passiiviselle syrjässäololle aktiivinen boikotti on merkitsevä agitaation kymmenkertaistamista, kokousten järjestämistä kaikkialla ja joka paikassa, vaalikokousten käyttämistä vaikkapa tunkeutumalla väkivaltaisesti niihin, mielenosoitusten ja poliittisten lakkojen järjestämistä jne., yms.”
Käytännön kokemus on myös osoittanut nykyisissä oloissa Suomessa, että parhaan kontaktin joukkoihin takaa nimenomaan vaaliboikotti. Syvimmät ja laajimmat joukot boikotoivat jo valmiiksi parlamenttivaaleja, koska ne ymmärtävät niiden valheellisuuden. Tämä boikotti ei edellytä edes vallankumouksellista tietoisuutta, mutta kommunistinen vaaliboikotti mahdollistaa tietoisuuden tuomisen heidän boikottiinsa.
Mutta vieläkin enemmän: kaikkein aktiivisimmat, kaikkein vallankumouksellisimmat joukot ovat yleensä jo boikotin kannalla. Suomessa kommunisteilla on vielä paljon työtä joukkojen kannatuksen voittamiseksi. Jos asiaan halutaan muutosta, niin tulisiko aloittaa syvimmistä ja laajimmista joukoista, jotka ovat vallankumouksellisimpia ja suhtautuvat penseimmin valheiden koristamaan vaalisirkukseen? Vai tulisiko alkaa niistä joukoista, joilla on suotuisampi asema ja eniten illuusioita vanhaan järjestykseen? Tämä valinta on pakko tehdä, sillä kaikkia joukkoja ei voiteta puolelle yhdellä kertaa.
Torjuessamme MLR:n revisionistisen analyysin vaaleista me tahdomme ottaa lähtökohdaksi Kiinan Kommunistisen Puolueen analyysin vaaleista: ”Porvaristo lahjoo kommunistisen puolueen parlamenttivaalien kautta ja muuttaa sen revisionistiseksi puolueeksi, porvariston puolueeksi – ovatko sellaiset tapaukset harvinaisia historiassa?”
Vaaliboikotti on osa kansansodan tietä. Puheenjohtaja Mao on opettanut, että käymällä enemmän kansansotaa saavutetaan lopulta vallankumouksen lakipiste. Pitäytymällä kansansodassa vedetään yhä uusia joukkoja mukaan vallankumoukseen, järjestetään uutta valtaa tukialueilla ja vanhan järjestelmän kriisi syvenee. Maolainen tunnus ”Vaalit, ei! Kansansota, kyllä!” merkitsee juuri tätä.
Historiallisesti MLR syntyi taistelusta revisionismia vastaan, ja puutteistaan huolimatta se sisälsi aikanaan myös paljon myönteistä ja edistyksellistä. Mutta tänään he, jotka haluavat tänään pitää kiinni MLR:n kannoista, ovat vanhoillisia ja päätyvät kiistämään maoismin marxilaisuuden uutena, kolmantena ja korkeampana vaiheena.
Tänään MLR:n työn jatkaminen voi olla vain sen ylittämistä. Tänään marxismi-leninismi voi olla vain maoismia.
