Vaalivoittaja Antti Lindtman (sd) julisti voitonpuheessaan: ”Te äänestitte sen vuoksi, että Suomen suunta saadaan kääntymään, että hoitoon pääsee, kun hoitoa tarvitsee, että kouluissa saadaan meidän oppimistulokset kasvuun ja että Suomen suunta saadaan muutettua.”
Samassa äänilajissa puhui Minja Koskela (vas), joka huusi kiteytyksensä: ”Suomi on kääntynyt vasemmalle!” Puheessaan hän viittasi valtaan ”perua hallituksen kurjistukset ja aloittaa suunnanmuutos vasemmalle”.
Vastapuolella kirvelevän tappion kärsinyt Riikka Purra (ps) tukee tätä samaa narratiivia: ”Suomi sai nyt ennennäkemättömän punaisen siirtymän. Maassa tulee nyt sitten voimakasta vasemmistopolitiikkaa monissa kunnissa ja alueilla.”
Näistä puheista voisi kuvitella, että vaaleilla oli suurikin vaikutus ja jokin olisi muuttunut.
Näennäistä demokratiaa
Vaikka uskottaisiin puolueiden omiin väitteisiin, että niiden välillä olisi suuriakin eroja, ja vaikka rajattaisiin toiveet vain vallitsevan järjestyksen puitteisiin – tämä on siltikin valetta. Aluevaalit ovat täysin näennäistä demokratiaa, kuten marxilaiset näyttivät jo ensimmäisissä aluevaaleissa 2022. Näiden vaalien alla toistimme tämän uutisoidessamme, että porvarillisten tutkimusten mukaan joukotkaan eivät usko näiden vaalien demokraattisuuteen. Nyt vaalien jälkeen mm. HS:n analyysissa huomautettiin samoin perustein, että vasemmistopuolueiden voitonriemu on katteetonta.
Kunnilla on sentään enemmän itsehallintoa, ja niiden rahoituksesta noin 20 % tulee valtionosuuksista, kun taas 80 % tulee niiden keräämistä veroista. Mutta mistä kunnissa päätetään? Siellä päätetään enimmäkseen, mitä rakennus- ja infrastruktuurihankkeita voidaan tehdä suurpääoman palvelemiseksi, ja miten nuo urakat jaetaan suurten rakennusyhtiöiden kesken.
Tämän jälkeen seuraavana kysymyksenä on alue- ja kunnallishallinnossa sovellettu ns. ”allianssimalli”, jossa ei ole hallitus–oppositio-eroa. Aluevaltuustoissa ja kunnanvaltuustoissa tehdään lähtökohtaisesti sopimukset, joissa kaikki ryhmät pääsevät mukaan hallitukseen oman paikkamääränsä mukaisesti.
Kuntavaaleissa Keskusta sai enemmän paikkoja kuin SDP ja Vasemmistoliitto yhteensä, ja Kokoomus on aivan SDP:n kannoilla. Käytännössä näiden kolmen puolueen kesken suurimmassa osassa kunnista tehdään päätökset. Tärkein poikkeus on Helsinki, jossa Kokoomuksen ja SDP:n aseveliakseli ei riitä yksinkertaiseen enemmistöön.
Sama pätee aluevaltuustoissa, jossa kolmen suurimman väliset erot paikkamäärissä ovat pienempiä. Kolme suurinta ovat kuitenkin omassa sarjassaan myös alueilla, ja niiden yhteenlaskettu kannatus on lähes kaksinkertainen kaikkien muiden yhteenlaskettuun kannatukseen nähden.
Sellainen suunnanmuutos vasemmalle.
Tämän kaiken lisäksi on tunnettua, että puolueiden väliset erot ovat joka tapauksessa pieniä. Mikään vaalitulos missään vaaleissa ei ole muuttanut politiikan suuntaa, vaan olojen kurjistuminen on ollut pysyvä tendenssi vaaleista riippumatta. Mikään puolue ei myöskään ole edes lupaillut sosialistista vallankumousta (jota ei voida tehdä vaalien kautta) tai puhunut mitään yhteiskunnan perinpohjaisesta muuttamisesta.
Järjestelmän legitimiteetti pysyy alhaalla
Yksinkertaisin tulkinta SDP:n voiton syistä on, että Perussuomalaisten kannattajat palasivat SDP:n ja osin Keskustan kannattajiksi (osa siirtymistä lienee tapahtunut PS –> Kok ja Kok –> SDP/Kesk). Porvarillisen demokratian mekanismi näyttää tältä osin toimivan hyvin, kun se tarjoaa näennäisiä vaihtoehtoja, joihin pieni osa kansasta uskoo. Aiemmin osa ihmisistä pettyi SDP:hen ja Keskustaan ja nostivat PS:n kannatusta, nyt toisin päin. Seuraavissa tai sitä seuraavissa vaaleissa taas toisin päin.
Tärkeänä selittävänä tekijänä SDP:n menestykselle on Lindtmanin oikeistolainen linja. HS:n Marko Junkkari kiteyttää tämän: ”Moni kansalainen on närkästynyt hallituksen tekemistä leikkauksista – ja nämä samat äänestäjät ovat huolissaan myös julkisen talouden velkaantumisesta.”
Tämä on tärkeää, sillä vaalituloksesta ei voida vetää tulkintaa, että opportunismi olisi onnistunut mobilisoimaan syvimpiä ja laajimpia joukkoja. Aluevaaleissa äänesti 51,7 % (2022: 47,5 %) ja kuntavaaleissa 54,2 % (2021: 55,1 %). Mutta tämä peittää sen, että hylättyjä ääniä annettiin runsaasti – aluevaaleissa jopa yli 10 kertaa enemmän kuin vuonna 2022.
Hylättyjen äänien kysymystä tutkittaessa on lähdettävä sen huomioimisesta, että kummankin vaalin äänestyprosentit lähenivät toisiaan: aluevaalien nousi, kuntavaalien laski. Tämä vihjaa, että (1) äänestysinto yleensä oli pienempää, mutta (2) kuntavaaleissa äänestäneet jättivät samaan syssyyn mitättömän lapun aluevaaleissa.
Viime kuntavaaleissa äänioikeutetuista 54,8 % antoi hyväksytyn äänen, nyt 53,2 %. Viime aluevaaleissa vastaava luku oli 47,3 %, nyt 45,3 %. Tässä mielessä molempien vaalien äänestysprosentti jopa laski.
Yksittäisiä ja tärkeitäkin poikkeuksia tähän yleiseen sääntöön kuitenkin on. Esimerkiksi Vantaalla aluevaaleissa SDP onnistui mobilisoimaan aiemmin äänestämättä jättäneitä. Trendi on kuitenkin selvä.
Äänestysprosenteista oleellista on ymmärtää, että ensiksi vallitsevan järjestelmän legitimiteetti joukkojen silmissä ei ole kasvanut, vaan pysyy oleellisesti kriisirajoilla ”50 % haamurajan” tietämissä. Kuntavaaleissa tämä on matalin äänestysprosentti sitten vuoden 1945. Jos mitättömät äänet vähennettäisiin äänestysprosentista, käsillä olisi uusi ennätys koko sotienjälkeisenä aikana.
Toiseksi, äänestysprosentti osoittaa, että opportunismi ei kykene tuottamaan legitimiteettiä vallitsevalle järjestykselle. Tätä on pidettävä valtavana epäonnistumisena, sillä vieläkin puhutaan ”sinimustasta hallituksesta”, ”oikeistolaisimmasta hallituksesta sitten 30-luvun” jne.
Tämä on tärkeää, sillä Purra yrittää selittää vaalitulosta sillä, että opportunistit olisivat onnistuneet mobilisoimaan kansan tyytymättömyyden vaaliuurnille: ”Oppositio onnistui erinomaisesti tyytymättömyyden valjastamisessa ilman vaihtoehtoa ja sen esittämisessä, että hallitus on syypää talouden alakuloon.” Tämä ei, kuten äänestysprosenteista nähdään, pidä paikkansa.
SDP:n voiton merkitys
Tärkeimpänä tuloksena SDP:n kannalta on, että Lindtman sai vahvan mandaatin omalle oikeistolinjalleen. IS:n Erno Laisi kirjoittaa, että ”ruusujen sota on peruttu”.
Se tarkoittaa mandaattia sinipunayhteistyölle, ns. käännytyslain kannattamiselle ja ”vastuulliselle talouspolitiikalle” eli Orpon leikkauspolitiikan perusteiden hyväksymiselle – kysymyksille, jotka jakavat SDP:tä. Puolue jatkaa Lindtmanin johdolla tällä linjalla, joka on hyvin oikeistolainen ja närkästyttää monia sen kannattajia. Saman perspektiivin on pannut merkille myös KU:n Kai Hirvasnoro, joka huomauttaa, että seuraavissa eduskuntavaaleissa SDP kampanjoi ”kieli keskellä suuta ja varovaisemmin, koska sen tavoitteena on hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa”.
SDP:n voitosta seuraa myös, että se ryhtyy jo nyt ”kantamaan vastuuta”, kuten sanonta kuuluu. SDP menee useisiin aluehallituksiin johtamaan sote-leikkausten toimeenpanoa. Kunnanhallitusten johdossa se vastaa kasvavasta työttömyydestä, jonka hoito siirtyi vuoden alusta kunnille. Tämä on omiaan heikentämään sen kannatusta ja yleensä kansalaisten äänestysintoa tulevissa vaaleissa. Tällä hetkellä voitonriemuisena paistatteleva opportunismi, joka laskettelee lämpimässä myötätuulessa kohti vappua, tulee epäonnistumaan tehtävissään.
Itse vaalivoittaja Lindtman asetti vallitsevan järjestyksen puolustamisen keskeiseksi tehtäväksi voitonpuheessaan: ”Kutsumme kaikki suomalaiset mukaan tekemään yhteistyötä reilumman Suomen puolesta, parempien palveluiden mutta myös ennen kaikkea sen kipeästi kaivatun kasvun ja työllisyyden puolesta, jotta huomenna on paremmin kuin tänään ja jotta luottamus tähän upeaan, hienoon hyvinvointiyhteiskuntaan vahvistuu.”
Matalat äänestysprosentit, joukkojen vaatimaton mobilisoiminen vaaliuurnille, tuleva ”vastuunkanto” jne. – kaikki osoittaa vallankumouksellisille, että opportunismi on kyvytön puolustamaan vanhaa järjestystä ja joukkojen halu vallankumoukselliseen muutokseen tulee vahvistumaan.
