18. toukokuuta Israel kiihdytti kansanmurhaansa Palestiinassa toimeenpanemalla niin sanotun ”Operaatio Gideonin sotavaunut”. Operaation ydintarkoitus on Gazan väestön pakkosiirtäminen, mitä varten on mobilisoitu 10 000 sotilasta, johon kuuluu sekä reserviläisiä että ammattisotilaita. Tämän lisäksi Israel on pitänyt yllä saartoa yli 70 päivän ajan ja estänyt humanitaarisen avun pääsyn Palestiinaan. Nämä ovat kansainvälisen lain vastaisia sotarikoksia: tämän tosiasian ovat todenneet YK ja Kansainvälinen rikostuomioistuin (International Criminal Court, ICC).
Hamasin johdolla Palestiinassa on kuitenkin pidetty sinnikkäästi kiinni aseellisesta vastarinnasta. Hamasin johtamat Al-Qassam-prikaatit ovat hiljattain raportoineet menestyksekkäistä operaatioista miehittäjää vastaan muun muassa väijytyksin ja ansoin, joissa Israel on menettänyt sotilaita ja tankkeja. Israelilaisen Walla-lehden mukaan Israelin asevoimat arvioi Gazassa olevan 40 000 vastarinnan sotilasta, satoja raketteja sekä kattava tunneliverkosto. Vaikka tähän lähteeseen on suhtauduttava skeptisesti ja tiedostaen, että luku palvelee Israelin omia tarkoitusperiä, se joka tapauksessa kertoo, että vastarinta jatkuu voimakkaana.
Israelin kurjan sodan pitkittyessä suomalainen porvaristo on alkanut hiljalleen huomata, että on kasvojen pesun aika. Puoli vuotta sotarikoksia, ja kuin taikaiskusta valtavirtamedia on ryhtynyt kiireestä kantapäähän tuomitsemaan kansanmurhan, jota Israel toteuttaa. Jopa ulkoministeri Elina Valtonen on joutunut hampaat irvessä myöntämään, että kyseessä todellakin on kansanmurha. Tästä huolimatta Alexander Stubb on tyytynyt toteamaan, että mitä tulee Palestiinan tunnustamiseen, Suomi aikoo seurata vasta suurempien maiden perässä. Näin Stubb välttää itsenäisen päätöksenteon raskaan taakan, toisaalta osoittaen arvopohjaisen realismin käytännön: puhutaan yhtä, mutta realismin nimissä ei tehdä mitään. Toisaalta tämä on jatkumoa Suomen aikaisemmalle Lähi-idän politiikalle, joka on niin ikään ollut vailla vahvoja, profiloivia kantoja.
Stubbin puheet pohjautuvat erityisesti Ranskaan ja Iso-Britanniaan, joissa parhaillaan käydään keskustelua Palestiinan tunnustamisesta mahdollisesti kesällä. Israel on puolestaan todennut kiihdyttävänsä kansanmurhaansa Gazassa, jos sen toimiin puututaan. Imperialistien myöntämä tunnustus itsessään ei kuitenkaan tarkoita yhtikäs mitään. Hamas, aseellisen vastarinnan suurin voima typistetään pelkäksi ”terroristijärjestöksi”, minkä suuresta suosiosta huolimatta tunnustus antaisi legitimeettiä palestiinalaishallinnolle; hallinnolle, joka on itsekin avittanut ja ottanut aktiivisen roolin Israelin toteuttamassa kansanmurhassa. Olemme uutisoineet muun muassa hallinnon viime joulukuun julmasta sotilasoperaatiosta jeniniläistä pakolaisleiriä vastaan.
Palestiinalaishallinnon tunnustaminen tarkoittaisi vain ohjasten antamista jenkki-imperialismin käsiin. Suomessa hiljattain käydessään Norjan pääministeri Jonas Støre muotoili synkän logiikan Palestiinan tunnustamisen takana:
”Jos emme tunnusta Palestiinaa, jätämme mikrofonin terroristeille ja heitä kuullaan palestiinalaisten äänenä. … Olemme kristallinkirkkaasti tuominneet palestiinalaiset terroristijärjestöt, ja olemme yhä sillä kannalla, mutta emme voi pitää kaikkia palestiinalaisia heidän tekojensa panttivankeina.”
Støre siis sanoo, että Palestiinan tunnustamisella pyritään kansallisen vapautustaistelun, sen aseellisen vastarinnan murskaamiseen ja sen korvaamiseen Yhdysvalloille alisteisella palestiinalaishallinnolla.
YK:n peruskirja velvoittaa turvallisuusneuvostoa toimiin kansanmurhan lopettamiseksi. Yhdysvalloilla, kuten muillakin turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenillä, on kuitenkin veto-oikeus. Siispä tästä systeemistä tulee täysin rampa, koska Yhdysvalloilla ei ole mitään kiinnostusta ottaa kantaa sen lakeijaa vastaan. Toisin sanoen YK:n turvallisuusneuvosto ja ennen kaikkea Yhdysvallat rikkoo YK:n peruskirjaa vastaan. Mikä on YK:n merkitys, jos sen velvoitteista voidaan luistaa tahdon mukaan, kun sen silmien alla tapahtuu kansanmurha? Sama kysymys nousi myös esimerkiksi Ruandan kansanmurhaan (1994) liittyen. Imperialistit rikkovat kyynisesti allekirjoittamiaan lakeja ja kansainvälisiä velvoitteitaan.
Imperialistit eivät ole muutenkaan osoittaneet oma-aloitteisuutta tai halua mennä halvaantuneen instituution ohi toimeenpannakseen kansainvälisen yhteisön sääntöjä. Mikään Euroopan maa ei ole asettanut pakotteita Israelille tai tarjonnut tukea Palestiinan vastarinnalle. Sen sijaan lukuisilla mailla on asehankkeet Israelin kanssa yhä käynnissä. Kansanmurhan estämiseen ei ole siis tehty vähäisintäkään elettä.
Myös Suomen valtionjohto kakistelee tuomitsevia sanoja, mutta ei tee lainkaan mitään konkreettista asian suhteen. Tässä esiintyy räikeä kaksinaismoraali verrattuna Ukrainaan: Venäjän hyökkäyssodassa ymmärretään, että Venäjän sotarikokset estetään vain Ukrainan aseellisella vastarinnalla, mutta samaa logiikkaa ei haluta soveltaa Palestiinaan.
Ei tule kuitenkaan hairahtua ajattelemaan, että oppositio tekisi tähän lainkaan pesäeroa: Vasemmistoliitto ei ole edes tuominnut Israelin ”puolustusoikeutta”. Antti Lindtman on toki pyrkinyt profiloitumaan kysymyksessä ehdottamalla, että hallitus voisi antaa asiasta selonteon eduskunnalle. Tällöin eduskunta voisi päättää tunnustamisesta hallituksen sijaan. Lindtmanin ehdotuksesta huolimatta hän ei kuitenkaan itsekään kehota mihinkään oikeisiin tekoihin kansanmurhan lopettamiseksi. Puolueiden kannat lähtevät pohjalta, jossa tuomitaan Israelin kansanmurha – mutta ennen kaikkea tuomitaan Hamas ja kansallinen vapautustaistelu. Vasemmistolla on tarjottavanaan vain suunsoittoa ja kansallisen vapautustaistelun vastustamista Palestiinan symbolisen tunnustamisen kautta.
Tarkennus 1.6.: Punalippu kannattaa johdonmukaisesti kansakuntien itsemääräämisoikeutta ja sen mukaisesti yhtä, vapaata Palestiinaa joelta merelle ja sen mukaisesti myös Palestiinan tunnustamista, mutta katsoo tarpeelliseksi paljastaa imperialistien synkät juonet “tunnustamisen” takana.
