Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
Marx ja Lenin vai Paasikivi ja Kekkonen?
Kannanotto KTP:n 26. edustajakokouksen julkilausumiin
Kommunistinen Työväenpuolue on julkaissut toukokuussa pitämästään 26. edustajakokouksestaan kaksi julkilausumaa: ”Julkilausuma rauhan puolesta – olemme kansojen oikeuksien ja etujen puolella” sekä ”Suomen sisä- ja ulkopolitiikan tilanteesta – oikeisto hyökkää työväenluokkaa vastaan, lännen sotablokki päättää ulkopolitiikasta”. Haluamme tällä kannanotollamme kutsua puoluetta avoimeen ja rehelliseen väittelyyn Suomen vallankumouksen kysymyksistä oikean linjan määrittämiseksi taistelussa erilaisten katsomusten välillä. Tiedämme, että osa KTP:n jäsenistöstä pitää kritiikkiämme tervetulleena, ja haluamme myös tukea heitä tämän kannanoton julkaisulla. Olemme lähettäneet tämän kritiikin KTP:n johdolle 28.6. pyytäen vastinetta, jonka lupasimme julkaista, mutta emme ole saaneet minkäänlaista vastausta. Olemme yhä valmiita julkaisemaan heidän vastineensa.
Meidän mielestämme näissä asiakirjoissa ei ole mitään merkkejä vallankumouksellisesta poliittisesta linjasta, jota kommunisteilta tulisi edellyttää, tai marxilais-leniniläisestä ideologiasta, jota puolue väittää ideologiseksi pohjakseen. Näissä asiakirjoissa marxilainen taloustiede on korvattu keynesiläisellä porvarillisella talousopilla, imperialismi-teoria ”geopolitiikalla” ja vallankumous pasifismilla. Jos näissä asiakirjoissa esiintyvä ideologia pitäisi jotenkin nimetä, se olisi ”Paasikiven-Kekkosen linja”. Se näkyy venäläisen imperialismin myötäilyssä, joka ei ole kysymys vain suhtautumisesta Ukrainan sotaan tai yleensä ulkopolitiikkaan, vaan ulottuu myös esimerkiksi talouden ja sisäpolitiikan kysymyksiin; se on kysymys suomalaisen imperialismin synninpäästöstä.
”Paasikiven-Kekkosen linjaksi” on kutsuttu ns. ”kylmän sodan” aikaista suomalaisen imperialismin ulkopoliittista linjaa, jonka lähtökohtana oli supervalta Neuvostoliiton myötäily; tämä linja romahti yhdessä sosiali-imperialistiseksi muuttuneen Neuvostoliiton kanssa, ja sen sisältö on tänään puhtaasti nostalginen. Jos jotain kiinnittymistä nykypäivään on, se on eduskunnan opportunistipuolueiden perässälaahustamista.
Venäläisen imperialismin asianajajat
Toveri Stalinin johdolla Neuvostoliitto nousi toisen maailmansodan voittajavaltiona sosialistiseksi supervallaksi ja teki kaikkensa tukeakseen vallankumouksen voittoa muualla. Vuonna 1956 NKP:n XX edustajakokouksessa Hruštšov kaappasi vallan, muutti puolueen revisionistiseksi ja aloitti kapitalismin restauroimisen. Neuvostoliitto muutti väriään. Se lakkasi olemasta sosialistinen ja alkoi kehittyä sosiali-imperialistisena supervaltana. Sosialistisen Neuvosto-Venäjän veljelliset suhteet muihin neuvostotasavaltoihin sekä muihin sosialistisen leirin maihin vaihtuivat sosiali-imperialismin vihamielisiksi suhteiksi. 90-luvulle tultaessa venäläinen sosiali-imperialismi romahti, ja Neuvostoliiton seuraajavaltioksi tuli olennaisesti heikentynyt imperialistinen Venäjä. Nykyiselle imperialistiselle Venäjälle on olennaista, että se on Neuvostoliiton seuraajavaltio, sillä sen kansainvälinen asema ja erityisesti asema Euroopan voimakkaimpana imperialistina perustuu siihen, että se on toisen maailmansodan voittajavaltio Neuvostoliiton seuraajavaltio. Siksi sille on ideologisesti tärkeää toistaa tätä argumenttia, ja se näkyy myös esimerkiksi ”antifasistisena” retoriikkana Ukrainan sodassa. Neuvostorevisionismin retoriikan toistamista on myös, kun venäläinen imperialismi julistaa olevansa ”sodassa USA:n johtamaa länttä vastaan” esittäen, että sota Ukrainassa on yksi näyttämö tässä sodassa.
KTP:n asiakirjoissa toistetaan hyvin johdomukaisesti venäläisen imperialismin itsestään kertomaa tarinaa. Se väittää, että Neuvostoliitto ”antoi kansoille myös olemassaolonsa vuosikymmeninä takeet rauhan jatkumisesta”. Tämä on valetta. Ensiksi, se sotkee toisiinsa sosialismin ja sosiali-imperialismin – kaksi antagonistista yhteiskuntajärjestelmää. Toiseksi, katsokaamme faktoja: Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968, rajakonflikti Kiinan kanssa vuonna 1969 ja huomattavimpana Afganistanin sota vuosina 1979–1989. Nämä kaikki johtuivat yksiselitteisesti venäläisestä sosiali-imperialismista. Puhumattakaan ydinasepelottelusta, jolla Neuvostoliitto ja USA, jonka kanssa se kilpaili hegemoniasta maailmassa, kiristivät maailmaa ja varsinkin sorrettuja kansakuntia, sekä niistä lukuisista kansalaissodista, joita kaksi supervaltaa yllyttivät ja kaikin tavoin tukivat kilpailussaan hegemoniasta. Väite, että Neuvostoliitto ”antoi kansoille myös olemassaolonsa vuosikymmeninä takeet rauhan jatkumisesta”, ei ole mitään muuta kuin valheellinen väite, että sosiali-imperialismi tarkoittaa rauhaa, mikä on täysin vastoin marxilaisuutta.
KTP:n selitys Ukrainan sodan syistä on täsmälleen sama kuin venäläisellä imperialismilla: ”Tuomitsemme Yhdysvaltojen, EU:n ja sotilasliitto Naton, eli yhdistyneen lännen ja Venäjän välisen imperialistisen sodan Ukrainassa. Se on johtanut kahden kansan mittaamattomiin kärsimyksiin, kansojen, jotka elivät vuosikymmeniä veljinä ja rauhan olosuhteissa.” Tämä häpeällinen kappale lähtee väitteestä, että venäläisen sosiali-imperialismin ja myöhemmin venäläisen imperialismin suhde Ukrainan sorrettuun kansakuntaan olisi rauhan ja veljeyden suhde, eikä imperialismin suhde sorrettuun kansakuntaan. Kappale implikoi, että ongelmat alkoivat ns. ”EuroMaidanista” vuonna 2013, kun saksalainen imperialismi kiihotti kansannousun vallanvaihtoa varten – tapahtuma, josta USA ei ollut mielissään, sillä tämä haittasi kääntymistä Aasiaan (”Pivot to Asia”), mutta tapahtumat johtivat jenkkilakeija Porošenkon nousuun Ukrainan presidentiksi. Tämä on kuin suoraan Putinin ja Zaharovan kynästä: syyllinen Ukrainan kärsimykseen ei ole Venäjä, vaan ”yhdistynyt länsi”, jota vastaan Venäjä on sodassa. KTP:n asiakirjassa maailmankuva on kuin Putinilla: Ukrainaa, sorrettua kansakuntaa, ei ole edes olemassa, se ei ole Venäjän imperialistisen hyökkäyssodan kohde, vaan pelkkä maa-alue, jossa Venäjä ja ”yhdistynyt länsi” ottavat yhteen. Sitä paitsi väite ”yhdistyneestä lännestä” on vakavasti virheellinen. Se ei pidä paikkansa Ukrainan suhteen, sillä ”länsi” ei todellakaan ole yhtenäinen, ja se on myös marxilaisen imperialismi-teorian korvaamista kautskylaisella ”ultraimperialismilla” ja venäläisellä ”geopolitiikalla”.
Sama Venäjä-mielinen virsi toistuu ”analysoitaessa” pakotepolitiikan vaikutuksia: ”Yhdysvaltojen ja EU:n sanelema Venäjän vastainen pakotepolitiikka, missä Suomi on mallioppilaana innokkaasti mukana, on vahingoittanut vakavasti maamme taloutta, aiheuttanut suurtyöttömyyden ja vaikeuttanut välttämätöntä edullisten raaka-aineiden saantia.” Taantuma, suurtyöttömyys ja inflaatio ovat faktoja. Mutta selitys, että ne johtuvat Suomen ”siirtymisestä imperialistisen lännen leiriin”, ei ole mitään muuta kuin paljainta Venäjän propagandaa vailla mitään totuuspohjaa. Tällaisilla väitteillä ei ole mitään tekemistä marxilaisuuden kanssa, joka selittää taantumat liikatuotannon kriiseinä ja työttömyyden suhteellisella liikaväestöllä, jota kapitalistit käyttävät voimistaakseen riistoa, jne. Sitä paitsi jos pakotepolitiikka olisi todella ”vahingoittanut vakavasti maamme taloutta”, niin eiköhän Suomen porvaristosta kuultaisi huomattavaa vaikerrusta.
”Demokratian laajentamisen” strategia
Edustajakokouksen julkilausumissa poiketaan marxilaisesta taloustieteestä ja valtioteoriasta reformismin oikeuttamiseksi osana ”demokratian laajentamisen” strategiaa. Poliittisesti tämä vie perässälaahustamaan eduskunnan opportunistipuolueita, ja kuten olemme edellä nähneet, yhtyy myös venäläisen imperialismin kannattamiseen. Aikanaan tuo strategia johti vallankumouksesta luopumiseen parlamentaarisen näpertelyn ja suomalaisen imperialismin hyväksi.
KTP väittää, että 2000-luvulla tapahtunut politiikan oikeistolaistuminen merkitsee ”tiheämmin toistuvia kapitalistisen talouden taantumia ja lamoja”. Marxilainen taloustiede selittää taantumat ja lamat liikatuotannon kriiseinä, kun taas porvaristo yrittää väittää niiden johtuvan esimerkiksi tietystä politiikasta. Konkreettisemmin KTP:n esittämä väite on niin sanottujen ”keynesiläisten” väitteiden toistamista, joiden mukaan kapitalistisen valtion tulonsiirroilla ja muilla voitaisiin torjua tai ainakin lievittää kriisejä. Marxilaisuus sen sijaan opettaa, että imperialismin kehitys kulkee käsi kädessä kriisien pahenevan tendenssin kanssa, eikä valtion ohjaava rooli kapitalistisesta taloudesta poista tuotannon anarkiaa, vaan kärjistää äärimmilleen sen ytimessä olevan ristiriidan yhteiskunnallisen tuotannon ja yksityisen omistuksen välillä.
Talouspolitiikassa asiakirja merkitsee liittymistä eduskunnan opportunistipuolueiden kanssa yhteiseen rintamaan hallitusta vastaan, mikä ei ole mitään muuta kuin opportunistipuolueiden vaaliopportunismin perässälaahustamista ja tukemista. Vielä selvemmin tämä näkyy, kun puhutaan ”Orpon–Purran hallituksesta”, joka on SDP:n suosima ja levittämä sanavalinta, joka palvelee SDP:n taistelua Perussuomalaisten äänistä. Se ei ole nokkela näpäytys pääministeri Orpolle, vaan yksiselitteisesti SDP:läinen tunnus. Samaa eduskunnan oppositiopuolueiden vaaliopportunistisen retoriikan toistelua on puhe ”lähivuosikymmenien oikeistolaisimmasta hallituksesta”. Minkään marxilaisen, minkään vallankumouksellisen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Totta on sentään sen verran, että yleensä jokainen porvariston diktatuurin hallitus on edellistä taantumuksellisempi, mutta tämäkään ei riipu hallituksen kokoonpanosta – toisin väittäminen vain tukee SDP:n vaalikampanjaa.
KTP sanoo, että nykyisen hallituksen ”tekemät esitykset eduskunnalle ovat kaikilta osin työväenluokan vastaisia”. Tämä on tietenkin totta, kuten se on totta joka ikisen porvariston diktatuurin hallituksen kohdalla. On täysi välirikko marxilaisen valtioteorian kanssa, kun implikoidaan, että porvariston diktatuurissa voisi ylipäänsä olla toisin. Marxilaisuus opettaa, että hallitusten vaihdoksista huolimatta valtio säilyy porvariston diktatuurina, joka on kapitalistien ase taistelussa proletariaattia vastaan. Vaikka tulisi hallitus, joka lupaisi kaiken paitsi valtaa, se ei siltikään olisi mitään muuta kuin porvariston diktatuurin hallitus, joka porvariston vallan säilyttämiseksi olisi valmis lupaamaan kaiken paitsi valtaa. Sen väittäminen, että yksi porvariston diktatuurin hallitus olisi toista parempi tarkoittaa ovien avaamista apposen auki reformismille.
Nostalginen pyrkimys sen esittämiseksi, että Suomessa olisi joskus ollut mukava porvariston diktatuurin hallitus, tuntuu suorastaan pakonomaiselta. ”Suomen hallitusvallalle asiat eivät enää ratkaise vaan se, kuinka Yhdysvaltojen ja EU:n johtama imperialistinen länsi niihin suhtautuu”. Jopa ”kaksoisstandardit” (joka olisi paremmin ilmaistu sanomalla: porvarillisten poliitikkojen harjoittama häpeämätön valehtelu) ovat tulleet vasta, kun Suomi on ”siirtynyt imperialistisen lännen leiriin”. Tämä ei ole mitään muuta kuin pakonomaista poikkeamista marxilaisen valtioteorian perusteista reformismin oikeuttamiseksi.
Se on myös täysi synninpäästö suomalaiselle imperialismille, joka esitetään epäitsenäisenä ja suorastaan uhrina, vaikka fakta on, että suomalainen imperialismi on ”mallioppilaana innokaasti” itse se, joka on päättänyt hurjasta militarisoitumisestaan. Itse asiassa KTP:n asiakirjoissa jopa väitetään, että ”EU:n jäsenenä Suomi on sitoutunut siirtomaavallan ajan ja imperialististen valtioiden tavoitteisiin” – aivan kuin Suomen luonne imperialistisena ja siten myös kolonialistisena valtiona johtuisi EU-jäsenyydestä eikä siitä, että Suomen porvaristo on imperialistista porvaristoa.
Koko argumentaatio politiikan ”oikeistolaistumisesta” irrottaen politiikan taloudellisesta perustasta ja vaieten visusti porvariston diktatuurista on vanhaa valheellista ”demokratian laajentamista”, joka tarkoittaa vaalien kautta tehtäviä vähittäisiä demokraattisia uudistuksia, jotka avaisivat tien sosialismiin. Se on muunnelma Hruštšovin saarnaamasta ”rauhanomaisesta eli parlamentaarisesta siirtymästä”. Tämän strategian olennaisena osana on suomalaisen imperialismin synninpäästö ja sen väittäminen, että imperialismin taloudellisella perustalla voisi olla ei-imperialistista politiikkaa. Se merkitsee suomalaisen imperialismin perässälaahustamista ja hyvin konkreettisesti myös eduskunnan opportunistipuolueiden perässälaahustamista.
Avointa pasifismia
”Sodat, etenkin maailmansodat, ovat aiheuttaneet kansoille määrättömän suuret tuhot ja kärsimykset.” Tällaisella lauseella KTP:n edustajakokous tekee yhteenvedon sodista. Tämä ei ole mitään muuta kuin porvarillista pasifismia. Ensimmäisen maailmansodan raunioista nousi voitokkaana Lokakuun suuri sosialistinen vallankumous, toisesta maailmansodasta nousi jättimäisen Kiinan kansanvallankumous ja valtava sosialistinen leiri Euroopassa ja Aasiassa – tuho ja kärsimykset ovat vain yksi puoli, eikä edes tärkein. Kummassakaan asiakirjassa ei viitatakaan siihen, että olisi olemassa muuta kuin imperialistisia, taantumuksellisia sotia – että olisi myös vallankumouksellisia, edistyksellisiä sotia. Ja juuri vallankumoukselinen sota on ollut se, minkä ansiosta imperialistisesta maailmansodasta on noussut sosialismi aina vain voitokkaampana.
Marxilaisuus opettaa, että sodissa päähuomio on keskitettävä vallankumoukselliseen sotaan, ei imperialistiseen sotaan, sillä vallankumouksellisesta sodasta syntyy proletariaatin valta ja imperialistinen verenvuodatus saadaan lopetettua. Yksipuolinen keskittyminen imperialistiseen sotaan merkitsee vallankumouksen unohtamista, mikä on suureksi mieliksi kaikille taantumuksellisille, joille ainoa vakava pelote olla ryhtymättä sotaan on juuri vallankumouksen pelko.
Julkilausumassa vannotaan taistelua sellaisen rauhan puolesta, jossa ”maan vauraus ja valta on työläisten käsissä”, mikä kuulostaa melkein sosialistiselta. Mutta vain melkein, sillä tämän rauhan sisältöä kuvataankin sitten porvarillisella iskulauseella ”vapaus, tasa-arvo, veljeys” ja jokaisen poroporvarillisen maailmanparantajan lempi-iskulauseella ”oikeudenmukaisuus”, joka ei tarkoita kerrassaan yhtään mitään. Julkilausumassa vannottu rauha on porvarillista rauhaa, joka on pistinten rauhaa – juuri sellaista ”rauhaa”, jota venäläinen sosiali-imperialismi aikanaan tuotti.
Vallankumouksellisesta sodasta vaikeneminen sopii täydellisesti ”demokratian laajentamisen” strategiaan. Itse asiassa käsitellyt asiakirjat vaikenevat jopa itse vallankumouksesta – lähimmäksi osuva ilmaus on ”vallan rakenteiden kyseenalaistaminen”. Muinaisen suomalaisen kansanuskon mukaan karhua ei saanut mainita nimeltä, ettei se herää ja tule – piti siis puhua kiertoilmauksin. On vaikea välttyä ajatukselta, että KTP:n edustajakokous vaikenee vallankumouksesta samasta syystä – ettei se herää ja tule.
Todellakin, vallankumouksen tai marxismi-leninismin kanssa näillä asiakirjoilla ei ole mitään tekemistä; sen sijaan ne tarjoavat vain reformismia, suomalaisten opportunistipuolueiden, suomalaisen imperialismin ja venäläisen imperialismin perässälaahustamista. Todellakin, tänään marxismi-leninismi elää vain marxismi-leninismi-maoismissa.
Me haluamme tällä kannanotolla peräänkuuluttaa avointa ja pelotonta väittelyä vallankumouksen peruskysymyksistä muistaen suuren Leninin opetuksen:
”Ainoana marxilaisena linjana maailman työväenliikkeessä on se, että selitetään joukoille, miten kiertämätöntä ja tarpeellista on erota opportunisteista, kasvatetaan joukkoja vallankumoukseen käymällä armotonta taistelua opportunismia vastaan, otetaan opiksi sodan antamat kokemukset kansallisliberaalisen työväenpolitiikan kaikkien iljettävyyksien paljastamiseksi eikä niiden peittelemiseksi.”
Punalipun toimituskunta
kesäkuussa 2025
