Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
“Kutsusta rauhaan ja demokraattiseen yhteiskuntaan” PKK:n 12. edustajakokoukseen: loppuunviety likvidaatioprosessi, strateginen hajoaminen ja ideologinen kapitulaatio
PKK:n 12. edustajakokousta ja Abdullah Öcalanin “Kutsua rauhaan ja demokraattiseen yhteiskuntaan” ei tulisi ymmärtää vain taktisina siirtoina tai järjestöllisenä uudelleenkonfigurointina, vaan konkreettisena ilmaisuna laadullisesta katkoksesta ideologisessa suuntautumisessa. Tämä suuntautuminen merkitsee tahallista irtautumista kurdien kansallisen vapautusliikkeen historiallisesta vallankumouksellisesta luonteesta ja itsemääräämisoikeuteen (IMO) perustavasta poliittisen itsenäisyyden strategiasta; tämän sijaan se yrittää ideologista uudelleenperustamista tähdäten vallitsevaan järjestelmään integroitumiseen. Termit kuten “demokraattinen kansakunta”, “moraalispoliittinen yhteiskunta”, “demokraattinen konfederalismi”, ja “valtioton ratkaisu” näyttävät ensi silmäyksellä vaihtoehtoisilta malleilta olemassaoleville vallan muodoille – mutta niiden juuret ovat postmodernissa lähestymistavassa, joka hylkää vallankumouksellisen strategian, luokkataistelun, sorrettujen oikeuden aseelliseen taisteluun, sekä taistelun kansallisen itsenäisyyden puolesta, muodostaen näin ollen ideologisen maaperän sorrettujen kansojen vapautustaistelua vastaan suunnatulle likvidaatiostrategialle.
12. edustajakokous ja sen julistukset luonnehtivat kurdikansan siirtomaavallanvastaisen taistelun legitimiteettiä 1900-luvulta lähtien “väkivallan kierteeksi”, leimaavat aseellisen taistelun “vanhan paradigman taakaksi”, ja väittävät, että uuden aikakauden on tultava muokatuksi “demokraattisen, moraalisen ja rauhanomaisen ratkaisun” kautta. Kuitenkin, tämä kanta kurdikansakunnan kollektiivisen historiallisen vastarinnan, joka jokaisessa neljässä osassaan kohtaa kansallisvaltioiden siirtomaavaltais-fasistisen miehityksen. Kansallisvaltion käsittely luokkaherruuden termien sijaan yksinomaan “institutionalisoituna miesvaltaisena ajatteluna” johtaa idealistiseen linjaan, joka selittää historian ei luokkataistelun vaan abstraktien eettisten kriisien kautta.
Vuodesta 1999 Abdullah Öcalanin kehittämä ideologinen linja on asteittain siirtynyt pois 1980-1990-luvuilla harjoitetusta aseellisesta yhteenotosta, antikolonialismista ja sosialistisista vaikutteista; se on siirtynyt asemaan, jossa se ei enää ole konfliktissa imperialistisen järjestelmän kanssa vaan pikemminkin asettuu linjaan imperialistisen uudelleenjärjestelyn kanssa. 12. edustajakokous edustaa tämän ideologisen uudelleenrakennuksen lopullista institutionalisointia ja poliittista julistusta. Erityisesti retoriikka “demokraattisesta ratkaisusta” palvelee Turkin porvarillisen valtion siirtomaavaltaisen rakenteen kieltämistä ja delegitimisoi kurdikansan itsepuolustusoikeutta; valtion vuosisatainen kurdien tuhon, assimilaation, syrjäyttämisen, ja sorto pelkistetään tässä retoriikasta pelkästään “autoritaarisuudeksi” tai “nationalistiseksi poikkeamaksi”, kun taas saman valtion luokkaluonne on täysin vaiettu. Öcalanin ideologinen järjestelmä ei näin ollen tarjoa mitään luokka-analyysiä tästä rakenteesta. Turkin valtiota ei esitetä koloniaalisena sortokoneistona vaan “neuvoteltavana toimijana” – ristiriidassa sekä marxismi-leninismi-maoismin pääasiallisten analyyttisten periaatteiden että kurdikansan historiallisen kokemuksen kanssa.
Neuvottelut valtion kanssa eivät tuo oleellisia muutoksia Turkin porvarillisen valtion perustavanlaatuiseen politiikkaan; kuitenkin tämä ideologinen suuntautuminen käytännössä vetää pois vallankumouksellisen legitimiteetin taistelulta, korottaa rauhan taktisesta strategiseksi kannaksi ja paljastaen että Öcalanin linja systemaattisesti vastustaa luokkataistelua ja vallankumouksellista väkivaltaa. Lisäksi, PKK:n hajallelasku ja julistettu aseellisen taistelun keskeyttäminen merkitsevät Turkin valtion määräämien ehtojen sisäistämistä ja yksipuolista toimeenpanoa. Edustajakokouksen lopullinen kommunikea vetoaa Turkin suuren kansalliskokoukseen (TBMM) ja poliittisiin puolueisiin, ilmaisten toivetta, että valtio voisi ottaa “historiallisen roolin” – mikä tarkoittaa olemassaolevan siirtomaavaltaisen rakenteen legitimiteetin tunnustamista. Öcalanin vastakkaisuus sosialismille ei ole pelkkä teoreettinen ero; se merkitsee vallankumouksellisen taistelun ideologisen perustan likdivointia. Hän leimaa marxilaisen luokkateorian “vanhan maailman dogmatismiksi” ja korvaa sen käsitteilllä kuten “moraalinen yhteiskunta”, “vapaa yksilö”, “myyttinen järki” – näin hyläten sosialismin historiallismaterialistisen perustan ja asettaen keskiöön idealistiset, individualistiset ja kulturalistiset ajatukset. Tämä ideologinen siirtymä ei ole vain irtiotto sosialistisesta perinteestä, vaan imperialististen ideologioiden (eritoten postmodernismin) vaikutusten muokkaama uudelleensuuntautuminen.
Näin ollen 12. edustajakokous ja “Kutsu rauhaan ja demokraattiseen yhteiskuntaan” eivät ole yksinkertainen kompromissidokumentti, vaan viestivät vallankumouksellisen linjan likvidointia suhteessa luokkataisteluun, sosialismiin ja kansallisen vapautuksen näköalaan. Tämä linja ei vain legitimisoi Turkin valtion nykyistä politiikkaa vaan myöskin halventaa kurdien kansallisen antikoloniaalisen ja pakkoliitoksen vastaisen itsepuolustustaistelun, tuomitsee sosialismin “menneisyyden tukahduttavana reliikkinä”, sekä, valtiollisten ratkaisujen hylkäämisen varjolla, itse asiassa kieltää proletaarisen valtion tarpeen sorrettujen vallankumouksellisena siirtymävaltana. Tämän prosessin pelkistäminen kurdien sisäiseksi väittelyksi aliarvioi sen objektiivista merkitystä: että liike kuten PKK, joka on vuosia johtanut vallankumouksellista taistelua imperialismia, pakkoliitosta ja fasismia vastaan, on omaksunut sellaisen suuntautumisen, sillä on kauskantoista merkitystä ei vain kurdikansalle vaan koko alueen liikkeille.
Marxilais-leniniläis-maolaisesta näkökulmasta: likvidaatioprosessin merkityksestä
PKK:n 12. edustajakokouksessa ilmoitettu ohjelma ja Öcalanin “Kutsu rauhaan ja demokraattiseen yhteiskuntaan” edustavat enemmän kuin kansallisen liikkeen järjestöllistä muuntumista: se vastaa laadullista likvidaatiota. Tämä likvidaatio on tähdätty suoraan vallankumouksellisen aseellisen taistelun periaatetta, itsenäisyyteen perustuvaan kansalliseen vapautukseen pyrkimistä, sekä sorrettujen hallitseville luokille tekemää legitiimiä vastarintaa vastaan. Öcalanin linja ei tee irtiottoa ainoastaan kurdiliikkeen menneisyydestä, vaan edustaa postmodernistista, reformistista ja pasifistista päällekarkausta vallankumouksellisen teorian kimppuun – osana porvariston maailmanlaajuista ideologista offensiivia.
Marxismi-leninismi-maoismi määrittelee vallankumouksellisen strategian selvästi: proletariaatin diktatuuri, vallankumouksellinen väkivalta, kansansota, ja sorrettujen kansakuntien itsemääräämisoikeus. Mao Tse-tungin kansansodan teoria korostaa, että sorrettujen kansakuntien taistelu imperialismia ja feodalismia vastaan ei ole pelkästään puolustuksellista vaan tähtää vallankumouksellisen vallan rakentamiseen, erityisesti koloniaalisissa ja puolikoloniaalisissa konteksteissa. Tämä sota ei ole vain sotilaallinen vaihe, vaan sorretun kansan ideologista, poliittista ja sotilaallista mobilisointia. Öcalanin paradigmassa ja 12. edustajakokouksessa muotoillut kannat ovat ristiriidassa kaikkien näiden universaalien vallankumouksellisten periaatteiden kanssa: ajatukset kuten “aseellisen taistelun ylittäminen”, “rauhanomaiset ratkaisut strategisena perustana”, “valtioton demokratia” ja “vapaa yksilö” vastustavat suoraan marxismi-leninismi-maoismin luokkataisteluperustaista vallankumouksellista strategiaa.
Tässä näkökannassa valtio ymmärretään pelkästään dominaation muotona luokkavälineen sijaan, ja “demokraattista konsensusta” propagoidaan kansan järjestäytyneen väkivallan sijaan. Tämän seurauksena valtion luokkaluonne tulee hämärretyksi ja taistelu rajatuksi reformistisiin rajoihin. Marxismi-leninismi-maoismin historiallinen käytäntö korostaa likvidaattoruuden vastavallankumouksellista luonnetta: Lenin, taistelussaan menshevikkejä vastaan, korosti aseellisen kapinan ja vallankumouksellisen järjestön välttämättömyyttä, tuomiten pasifismin porvarillisena ideologisena työkaluna; Mao Tse-tung kritisoi liberaalien porvarillisten voimien “rauhanomaista evoluutiota” Kiinassa ja muotoili kansansodan ideologisen perustan juurikin vastakohtana heille. Tässä kontekstissa PKK:n kehystäminen aseellisesta taistelusta “vanhana taakkana” ja sissisodankäynti “negatiivisena historiallisena kokemuksena” ei heijastele pelkästään taktista siirtoa – se on ideologinen rynnäkkö sosialistisen ihanteen päälle.
Toinen puoli tässä välirikossa nousee esiin suhteessa imperialismiin. Marxismi-leninismi-maoismin näkökulmasta imperialismi on sorrettujen kansojen päävihollinen maailmanlaajuisesti, ja sorrettujen kansakuntien vapautustaistelu suuntautuu pääasiassa sitä vastaan. Öcalanin linja kääntää tämän oletuksen päinvastaiseksi kehittämällä poliitisen asemoitumisen, joka integroituu imperialismin alueellisiin uudelleenjärjestelyprojekteihin. Kuten nähdään Rojavassa, suhteet USA-johtoiseen imperialistiseen koalitioon eivät ole vain taktisia vaan muodostavat strategisen riippuvuuden. Tämän seurauksena kurdiliike on tullut muutetuksi vallankumouksellisesta subjektista toimijaksi imperialistisessa valtadynamiikassa.
Tämä suuntautuminen – kehitetty vuoden 1999 jälkeen Öcalanin paradigmassa – edistää filosofisia perusteita jotka haastavat suoraan marxismi-leninismi-maoismin ytimessä olevat opinkappaleet: käsitteet kuten “myyttinen ajattelu”, “moraalinen yhteiskunta”, “vapaa yksilö” ja “valtioton ratkaisu” voivat aluksi näyttäytyä radikaaleina innovaatioina, mutta todellisuudessa ne korvaavat luokkataistelun kulttuurireformilla, kollektiiviset joukkoliikkeet yksilöllisellä omatunnolla, ja vallankumouksellisen läpimurron järjestelmään mukautuvalla sopeutumisella.
Marxismi-leninismi-maoismin kannalta vallankumouksellisten liikkeiden aitoon uudistamiseen täytyy liittyä taktista sopeutumista uusiin olosuhteisiin ylläpitäen samalla ideologisia ydinperiaatteita – ja laajentaen taistelua hylkäämättä sen strategista päämäärää. Öcalanin linja kuitenkin luopuu täysin vallankumouksen strategisesta päämäärästä, asettuen ideologisesti linjaan imperialistisen järjestelmän niin sanottujen “sivilisoivien” reformiprojektien kanssa. Se operoi oletuksella että “vallankumous on mahdoton”, priorisoiden muutosta järjestelmälle tottelevaisen muutoksen kautta kansan voiman sijaan. Termit kuten “valtioton yhteiskunta”, “väkivallaton ratkaisu”, “moniarvoinen identiteettipolitiikka” havainnollistavat tätä sovittelevaa, reformistista suuntautumista.
Likvidaatioprosessi ei näy vain teoriassa vaan myös institutionaalisesti. PKK:n päätöksen lopettaa aseellinen taistelu kanssa tuli järjestön täydellinen uudelleenrakentaminen järjestelmän kanssa yhteensopiviksi rakenteiksi. Tämän lipun alla ehdotettu “demokraattinen politiikka” vihjaa perääntymistä valtion tunnustamiin legaaleihin kanaviin, opposition rajoittamista parlamentaarisiin rakenteisiin, sekä itsepuolustuksen hylkäämistä.
Marxismi-leninismi-maoismi määrittelee vallankumouksen keskeiseksi subjektiksi kansan – ei kulttuurin tai identiteetin merkityksessä, vaan luokkamääräytyneenä, järjestäytyneenä, aseistettuna ja tietoisena. Öcalanin linja sitä vastoin määrittelee kansan kulttuurillisesti ja ehdottaa sen vapautumista “eettisen muodonmuutoksen” kautta. Tämä lähestymistapa depolitisoi kansan ja vie siltä vallankumouksellisen subjektiivisuuden. Käsitteet kuten “omatunto”, “moraalisuus”, “itsehallinto” korvaavat luokkasodankäynnin idealistisella ja individualistisella maailmankatsomuksella. Marxismi-leninismi-maoismi on aina pitänyt ideologista taistelua likvidaattoruutta vastaan luokkataistelun kiinteänä puolena: Leninin taistelu menshevikkilikvidaattoreita vastaan, Maon taistelu oikeisto-opportunistisia linjoja vastaan, Ibrahimin taistelu revisionismia vastaan ovat historiallisia esimerkkejä. Öcalanin linja täytyy ymmärtää samankaltaisena likvidationistisena prosessina, ja marxismi-leninismi-maoismin kanta siihen täytyy olla vallankumouksellinen restauraatio ja ideologinen vastarinta.
Kurdikansakunnan itsemääräämisoikeuden hylkääminen
Kurdikansakunnan itsemääräämisoikeus (KIMO) on sekä historiallisesti että nykyään kurdikansan taistelun perustava periaate. Marxilais-leniniläiseltä kannalta IMO legitiimi ja vallankumouksellinen perusta sorrettujen kansakuntien vastarinnalle kansallisuussortoa vastaan. Tämä oikeus ei rajoitu kulttuurilliseen tunnustamiseen tai paikalliseen itsehallintoon – se sisältää eroamisoikeuden ja itsenäisen valtiollisuuden jos tarpeen. Mutta Öcalanin linja ja 12. edustajakokouksessa omaksuttu suuntautuminen hylkää suoranaisesti tämän perusoikeuden. Sen sijaan he ehdottavat integraatiota termeillä, kuten “valtioton ratkaisu”, “yhteinen kotimaa” ja “demokraattinen kansakunta” – ei vain ideologisena siirtymänä, vaan historiallisen kapitulaation yksiselitteisenä julistuksena.
Lenin määritteli IMO:n sorrettujen kansakuntien oikeutena määrätä omasta kohtalostaan ja korosti, että tämän oikeuden kieltäminen ajaa sortavan kansakunnan sovinismia ja heikentää vallankumouksellista solidaarisuutta. Proletaarinen internationalismi vaatii eroamisoikeuden tunnustamista sekä sorrettujen että sortavien kansakuntien vallankumouksellisilta. Vapaus on mahdollista vain, jos kaikki kansakunnat ovat vapaita – tämä oikeus ei ole vain teoreettinen vaan käytännöllinen taisteluväline. Kurdikansakunta on alistettu siirtomaavaltaisten, denialististen, ja assimilationististen hallintojen järjestelmälliselle sorrolle. Turkissa tämä sorto ilmenee kurdien kieleen, identiteettiin, maa-alueeseen, ja yhteiskunnalliseen järjestäytymiseen kohdistuvana monipuolisena tuhoamispolitiikkana. Turkin tasavallan perustamisesta lähtien – Lausannen sopimuksen ja vuoden 1924 perustuslain kautta – kurdikansakunta on kielletty laissa, sorrettu fyysisesti sekä demonisoitu ideologisesti.
Perustamisestaan v. 1978 lähtien PKK on käynyt vallankumoukselliseen taisteluun näitä rakenteita vastaan – pyrkien toteuttamaan IMO:n sekä vision itsenäisestä, yhtenäisestä, demokraattisesta, sosialistisesta Kurdistanista. Mutta v. 1999 jälkeen Öcalanin ideologinen linja erkaantui tästä elintärkeästä näköalasta: valtiollisuuden päämäärää pilkattiin “valtio-fiksaationa”, kurdien toiveet vapaudesta esitettiin “nationalististen tendenssien ansana”, ja vapautus uudelleensijoitettiin valtiottomaan demokraattiseen yhteiskuntaan. Vaikkakin nämä ehdotukset voivat näyttää radikaaleilta, ne ovat tosiasiassa ideologisella kehityskaarella, joka purkaa itsenäisyyskäsityksen ja suosii sopeutumista siirtomaajärjestelmään. Valtioton ratkaisu korvaa siirtomaavaltioiden kumoamisen niiden olemassaolevien rakenteiden muodonmuutoksella. Kurdikansakunnan taistelu pelkistetään paikalliseksi identiteettireformiksi.
Tässä kontekstissa “yhteisen kotimaan” narratiivi on kaikuna Turkin valtiollisen jakamattomuuden ideologisesta teesistä. Öcalanin väite, että kurdit eivät ole tuomittuja valtiottomuuteen vaan saavuttavat vapauden juurikin valtiottomuuden kanssa, asettuu linjaan Turkin virallisen ideologian kanssa, joka määrittelee eroamisoikeuden “oikeutukseksi sodalle”. Tämä ei edusta ainoastaan vallankumouksellisen oikeuden hylkäämistä, vaan implisiittistä tunnustusta pakkoliittävän ja miehittävän valtion ideologiselle legitimiteetille. Kurdien vapautustaistelu depolitisoidaan näin “reformitaisteluksi identiteetistä”, hiljaisesti hyväksyen mainitsemattoman valtion suvereniteetin.
Öcalanin linja hylkää kurdiväestön vallankumouksellisen eroamisoikeuden ja etsii sen sijaan ratkaisua perustuen kumppanuuteen turkkilaisen ylivallan kanssa. Hänen päämääränään ei ole ainoastaan sovittelu Turkin valtion kanssa, vaan hyväksyntä imperialistivalloilta ja asemoituminen varteenotettavaksi toimijaksi globaalissa järjestelmässä. Termit kuten “valtioton demokratia”, “moniarvoisuus” ja “ekologinen yhteiskunta” resonoivat nykyisen imperialistisen järjestelmän vallitsevien ideologisten paradigmojen kanssa. Ne eivät tarjoa mitään perustavanlaatuista kritiikkiä nykyisestä kapitalismista, vaan ehdottavat “vaihtoehtoista hallintomallia” sen logiikan sisällä.
Todellisuudessa tämä tarkoittaa kansanjoukkojen vallankumoukselliseen väkivaltaan perustuvien taistelumuotojen hylkäämistä sellaisen liikkeen hyväksi, joka asettuu linjaan kansainvälisten kansalaisjärjestöjen, reformistisen identiteettipolitiikan sekä paikallisdemokratian kanssa. IMO:n vallankumouksellinen periaate liukenee näin postmoderniin “paikallisuuteen”. Öcalanin teoria korvaa sen “vapaan yksilön” moraalisella muodonmuutoksella. Tämä vie kansalta sen kollektiivisen, vallankumouksellisen subjektiivisuuden ja siirtää taistelun historiallisesta, luokkaperustaisesta poliittisesta alueesta eettismoraaliselle tasolle. Marxilais-leniniläis-maolaisesta näkökulmasta kansa on kollektiivinen subjekti, joka määrää kohtalostaan luokkataistelussa – ja eroaminen on tämän subjektin valtiollinen ilmaisu. Lenin sanoi: “Kaikkein vallankumouksellisinta taistelua kansallisuussortoa vastaan on puolustaa avoimesti sorretun kansakunnan eroamisoikeutta”. Tämä täytyy sekä sorrettujen että sortavien kansakuntien vallankumouksellisten tunnustaa.
PKK:n 12. edustajakokouksen päätökset julistavat avoimesti, että tätä oikeutta ei enää organisoida ja puolusteta. Aseellisen taistelun purkaminen ja keskeyttäminen osoittaa, että tästä linjasta on tullut ideologinen kapitulaatio. Edustajakokouksen lausuntojen vetoomukset Turkin parlamentille ilmaisevat valtion legitimiteetin tunnustamista; kansansodan lopettaminen merkitsee itsepuolustuksen hylkäämistä. Teoreettisena ja poliittisena seurauksena on kurdien kansallisen taistelun integroiminen siirtomaavaltioiden puitteisiin – tarjoten ei vallankumouksellista murtumaa vaan reformistisen kompromissin. Tämä lähestymistapa asettuu linjaan imperialistisen järjestelmän alueella edistämien “konfliktinratkaisustrategioiden” kanssa: mallien, jotka saattavat alueelliset toimijat kontrollin alle, irrottavat identiteettivaatimukset luokkaluonteesta, ja tukevat sisäisiä järjestelmäuudistuksia. Tämä juurikin on Öcalanin ajama poliittinen ohjelma.
Turkkilaisvaltion pakkoliittävän ja miehittävän rakenteen legitimisointia
Turkin tasavalta perustettiin monikansalliselle alueelle turkkilaisen porvariston etujen mukaisesti – ei vain kapitalistisena talousjärjestelmänä vaan sortokoneistona pakottamaan turkkilaista kansallista dominaatiota erityisesti kurdien ja muiden kansakuntien yli. Pakkoliitosluonne ei ole ulkoinen puoli, vaan syvälle valtion sisäiseen rakenteeseen upotettu perustavanlaatuinen piirre: sen lakijärjestelmä, koulutus, hallinto, ideologia ja kollektiivinen muisti. Täten Turkin valtio ei ole vain pääeste kurdikansakunnan IMO:n vaan myöskin historiallinen luokkaherruusjärjestelmä, joka on systemaattisesti suunnattu tämän oikeuden tukahduttamiseen.
Marxilais-leniniläis-maolaisen teorian mukaan kansallisvaltiot ovat rakennelmia, joissa porvaristo institutionalisoi markkinansa ja luokkaherruutensa. Turkin tasavallan perustamisprosessi ei ollut porvarillinen vallankumous, vaan ottomaanivaltakunnalta perityn keskitetyn, sotilaallis-sulttaanillisen rakenteen muuntaminen vastaamaan porvarillisia etuja. Tämä muodonmuutos alkoi Anatolian ei-islamilaisten kansojen (armenialaiset, kreikkalaiset, assyyrialaiset) hävityksellä, jatkuen systemaattisella politiikalla kurdeja vastaan. Alkaen Sheikh Saidin kapinasta 1925, Dersimin verilöylystä 1937-38, vuoden 1980 vallankaappaukseen ja kylien tuhoamiseen 1990-luvulla – Turkin valtio käytti joka vaiheessa aseellista väkivaltaa kurdivastarinnan murskaamiseksi.
Huolimatta tästä todellisuudesta, Öcalanin linja ja PKK:n 12. edustajakokous kieltävät tai hämärtävät Turkin valtion siirtomaavaltaisen luonteen. Termit kuten “yhteinen kotimaa”, “demokraattinen konsensus”, vetoomukset parlamentille, tai valtion “muunnettavuus” palvelevat ideologisina välineinä pakkoliittävän, miehittävän valtion legitimisoimiseksi. Järjestelmällinen repressio kehystetään erillisiksi virheiksi tai nationalistisiksi poikkeamiksi, ja valtio esitetään uudistettavissa olevana. Öcalanin väite, että “valtio on muunnettavissa” osoittaa tahalllista luokka-analyysin välttelyä. Kuitenkin erityisesti Turkissa valtio on koneisto, jonka kautta hallitseva luokka – comprador-porvaristo, suurtilalliset, sotaväki, byrokratia, tiedustelupalvelu, ja poliisi – ylläpitää valtaansa.
Kurdikansakunta on tämän koneiston suorana kohteena, joka käyttää kaikki legaalit ja illegaalit keinot sen IMO:n tukahduttamiseksi. Tätä rakennelmaa ei voida muuttaa reformeilla tai perustuslaillisilla parannuksilla; se voidaan kumota vain vallankumouksellisen välirikon kautta. Öcalan, kuitenkin, pitäytyy uskossa mahdollisuuteen valtion muuntamiseksi. Kutsuilla “uuteen perustuslakiin”, “demokraattiseen itsehallintoon”, tai “parlamentaariseen edustukseen”, hän etsii ratkaisuja järjestelmän sisällä. Hänen lausuntonsa “parlamentin historiallisesta roolista” heijastavat tätä linjaa. Tämä lähestymistapa siirtyy pois vallankumouksellisesta sisällöstä ja lopulta uusintaa vallitsevia luokkasuhteita.
Öcalanin linja ruumiillistaa ideologista teeskentelyä, joka pyrkii siirtämään Turkin valtion kieltämisen, tuhon ja assimilaation politiikan “historian pölyttyneiksi luvuiksi”
Kaikkein selvimmin tämä legitimisointi näkyy hänen tulkinnoissaan Lausannen sopimuksesta sekä vuoden 1924 perustuslaista. Nimeten nämä kurdien kieltämisen perustaksi, hän siirtää ratkaisun aikaan ennen näiden muotoilemista – kohti väitettyä “turkkilais-kurdilaista kumppanuutta” – viitaten nostalgisesti tasavallan perustamisperiaatteisiin. Marxilais-leniniläis-maolaiselta näkökannalta, kansakunnan vapautus ei perustu sortajavaltion historiaan vaan sen omaan taisteluhistoriaan. Lausanne ja 1924 perustuslaki edustavat kolonisaation ja totaalisen dominaation aikakausia kaikille Turkin kansoille, mukaanlukien kurdeille. Näihin ajanjaksoihin viittaaminen “yhteisen kotimaan” puolesta vetoamiseksi tarkoittaa välimatkan ottamista kurdien kansallisen vastarinnan narratiiviin.
Yksi Öcalanin keskeisistä argumenteista valtiota kohtaan on tarve ylittää “autoritaarinen ajattelutapa”. Mutta tämä arvio piilottaa ongelman luokkaluonteen, nojaten ideologiassa individualistiseen liberalismiin. “Mentaalisen muodonmuutoksen” narratiivi on reduktionistinen – se yrittää selittää valtion rakenteellisen väkivallan psykologisilla, kulttuurisilla tai yksilöllisillä tekijöillä. Mutta Turkin valtio ei ole pahantahtoisten yksilöiden tai kulttuurisen mielenhäiriön tuotea – se on luokkaetujen ja imperialistiseen järjestelmään integroitumisen suora tuote.
Tämän muotoinen legitimisointi palvelee samanaikaisesti imperialistisia etuja. Öcalanin suhteet Turkin valtioon “rauhanprosessin” ja “dialogin” alaisena eivät heijasta vastusta NATO-suuntautuneelle valtiorakenteelle, vaan siihen sopeutumisen poliittista ohjelmaa. Turkin valtio yksi NATO:n sotilaallisista avainvälikappaleista ja imperialistisen järjestelmän etuvartioista Lähi-idässä. “Demokraattisen muodonmuutoksen” odottaminen tältä valtiolta on yhtä kuin sovittelun tarjoaminen imperialismille – ja luonnollisestikin integroi kansalllisen vapautustaistelun siihen.
Rojavassa tämän linjan käytännölliset tulokset ovat näkyvillä: suoran vastakkainasettelun välttäminen Turkin valtion kanssa itsehallinnossa, strategiset liittolaisuudet Yhdysvaltojen kanssa, ja “pehmeiden siirtymämallien” puolustus heijastaen Öcalanin taipumusta välttää rakenteellista konfliktia. Keskittyminen Turkin valtion uudistamiseen johtaa lopputuloksena imperialistisen saarron hiljaiseen hyväksyntään ja porvarillisen valtion jatkumiseen. Tämä ei vahingoita ainoastaan kurdikansaa vaan kaikkia sorrettuja ryhmiä Turkin vapaustaistelussa. Jokainen vetoomus “demokraattisen politiikan” puolesta, joka pettää paljastamasta valtion siirtomaavaltaista rakennetta, on tuomittu ja pitäytyy porvarillisten rajojen puitteissa.
Sopeutuminen turkkilaiseen hallitsevaan luokkaan ja imperialisteihin
Kansallisen vapautustaistelun ei tule käydä ainoastaan välitöntä sortajavaltiota vastaan, vaan tehdä välirikko koko imperialistiseen globaaliin järjestelmään. Siksi vallankumouksellisten vapautusliikkeiden täytyy olla ideologisesti selvillä kaikkea sovittelevaa tai reformistista strategiaa vastaan, joka pyrkii ratkaisemaan konfliktin sortajavaltion puitteissa. Mutta PKK:n 12. edustajakokous ja Öcalanin poliittinen linja hylkäävät tämän periaatteellisen kannan. Ne rakentelevat tahallisesti poliittista asemoitumista, joka olisi yhteensovitettavissa turkkilaiseen hallitsevaan luokkaan ja imperialistisiin keskuksiin.
Tämä rakenne määrää rakenteellisen väkivallan ei vain kurdeille, vaan myöskin työväenluokalle, talonpoikaistolle, ja muille sorretuille kerrostumille Turkissa. Samalla se integroituu NATO:on ja imperialistisiin EU-piireihin, tullen käytännössä näiden alueellisten strategioiden toimeenpanijaksi. Öcalanin uudeelleenmäärittely järjestelmästä “demokraattisena tasavaltana” on ytimeltään ideologinen kanta, joka legitimisoi porvarillista valtaa. Se ei nostata vallankumouksellista taistelua Turkin valtion väkivaltakoneistoa vastaan; se hakee sen hyväksyntää osallistuakseen “ratkaisuprosessiin”.
Suhteet imperialistisiin keskuksiin on toinen merkki tästä sopeutumisstrategiasta. Tänään, USA:n, EU:n ja NATO:n etsiessä uutta alueellista rakentelua, Öcalanin linja ei vastusta imperialistista järjestelmää vaan asettuu sen kanssa linjaan. Rojavassa Yhdysvaltojen sotilaallispoliittisella tuella kehitetty itsehallintomalli korostaa tämän suuntautumisen ei-vastakkainasettelevaa luonnetta. 12. edustajakokous julisti strategisen uudelleenjärjestelyn, joka ulottaisi tämän imperialismiinsopeutumisen Turkkiin. Aseellisen taistelun hajallelasku ja loppu ovat sotilaallinen ilmaus; lausunnot kuten että “Turkin suurella kansalliskokouksella on historiallinen velvollisuus” tai että “kutsumme poliittisia puolueita, kansalaisjärjestöjä ja mielipidevaikuttajia tukemaan prosessia” ovat sen ideologisia muotoja.
Sellaiset kutsut estävät Turkin valtion rakenteellisen luonteen ja porvarisluokan vallankumouksellista paljastamista; esittäen ne jälleen “muunnettavina”, “neuvoteltavina” ja “kumppaneina”. Marxilais-leniniläis-maolaisesta näkökulmasta, tällaiset reformistiset linjat osoittavat, että kollaboratöörisillä yrityksillä porvariston kanssa on potentiaalia halvaannuttaa vallankumouksellista taistelua. Öcalanin linja on realisoinut tätä potentiaalia: aseellisen taistelun keskeyttäminen ei ole vain sotilaallinen vetäytyminen – se merkitsee luokkasodan ideologista hylkäämistä. Öcalanin kieltäytyminen analysoimasta porvarillista valtiota historiallisesti – suosien termejä kuten “autoritaarinen ajattelutapa”, “miesvaltainen järki” tai “systeemikriisi” – edustavat lisää legitimisointia. Tämä näköala pyyhkii pois luokat, tuotantosuhteet ja omistusmuodot, depolitisoiden taistelua muuntaen sitä vastakkainasettelusta porvariston kanssa yksilölliseen moraaliin ja kulttuurietiikkaan.
Tämä sopeutuminen ei ole suunnattu ainoastaan kurdien taistelun neutralisoimiseksi, vaan myöskin heikentämään vallankumouksellista potentiaalia kautta Turkin ja Lähi-idän. Öcalanin ehdottama ratkaisu on projekti, joka varmistaa turkkilaisten hallitsevien luokkien ja niiden kansainvälisten tukijoiden herruuttta. Kehystettynä käsitteisiin kuten “valtioton demokratia”, “identiteettiperustainen itsehallinto” ja “demokraattinen konfederalismi”, se ei edusta anti-imperialistista välirikkoa vaan integroituu imperialistiseen valtaan.
Kurdien kansallisen vastarinnan legitimiteetin vääristäminen
Yli vuosisadan ajan kurdikansa on tehnyt vastarintaa turkkilaisten, arabien, persialaisten ja muiden kansallisvaltiohallintojen siirtomaasorrolle. Tämä vastarinta ei ollut koskaan pelkästään sarja kulttuurisia tai etnisiä vaatimuksia – se on ollut vallankumouksellista itsepuolustusta ja taistelua olemassaolosta kansanmurhaa, assimilaatiota, verilöylyjä ja kansallista kieltämistä vastaan. Turkissa tämä taistelu symbolisoi historiallista taistelua Turkin valtion tekemää systemaattista hävittämistä ja imperialismin määräämää alueellista järjestystä vastaan. Sen legitimiteetti on sen vastauksessa siirtomaaväkivaltaan ja sorrettujen vapautusoikeuden universaalissa toteuttamisessa.
Öcalanin nykyinen ideologinen kanta ja PKK:n 12. edustajakokouksessa muotoiltu suuntautuminen vääristelevät järjestelmällisesti tätä legitimiteettiä. Ne tuomitsevat taistelun historiallisesti termeillä kuten “väkivallan kierre”, “konfliktikeskeinen paradigma”, tai “reaalisosialismin kielteiset vaikutukset”. Kurdikansan legitiimi puolustustaistelu kehystetään uudelleen “kummankin osapuolen virheenä”, todistaen liberaalia ideologiaa joka rinnastaa kolonialismin ja vastarinnan. Marxilais-leniniläis-maolainen teoria tekee selväksi, että sellainen neutraalius itsessään on porvarillinen ideologinen kaapu.
Öcalanin historialliset kuvaukset kurdivastarinnasta riisuvat sen luokkasisällöstä ja vallankumouksellisesta merkityksestä, pelkistäen sen moraaliseksi kieleksi ja eettiseksi kriisiksi. Vastarintaa tehneestä kansasta tulee “väkivaltaista”; valtiosta tulee “muunnettavissa oleva toimija”. Tämä pelkistävä kehystäminen depolitisoi kansaa, delegitimisoi aseellista itsepuolustusta, ja omaksuu taistelun liberaalina muotokielenä.
1980-luvulla PKK:n sissiliike merkitsi kurdikansakunnan nousua subjektiksi. 1990-luvun “Serhildan”-vaihe näki maaseudun kurdien ja köyhien poliittisen nousun ja heräämisen kansalliseen tietoisuuteen. Kuitenkin Öcalan – vuoden 1999 jälkeisessä retoriikassaan – ei esitä tätä aikakautta kansanjoukkojen vapautumisen liikkeenä, vaan ulkoisesti aiheutettuna “väkivallan kierteenä”. Tämä asettuu linjaan Turkin virallisen retoriikan kanssa, joka on pitkään esittänyt tulkinnan kurdien mobilisaatiosta “terrorin eskalaationa” tai “provokaationa”.
Marxilais-leniniläis-maolaisesta näkökulmasta kansan aseellinen vastarinta ei ole valinnaista vaan välttämätöntä siitomaa- tai puolisiirtomaavallan alistuksessa. Leninin ja Maon perinnöt määrittelevät vallankumouksellisen väkivallan perustavana eikä täydentävänä. Maon sanonta “poliittinen valta kasvaa kiväärinpiipusta” pätee universaalisti, missä kansat eivät voi nojautua rauhanomaiseen siirtymään – vaan voivat pystyttää valtansa vain aseellisella taistelulla. Kurdien sissitaistelu ei ollut vain sotilaallista toimintaa, vaan ideologista, poliittista, ja yhteiskunnallista itsepuolustuksen harjoittamista.
Mutta Öcalanin nykyinen ideologia tuomitsee aseellisen taistelun. Sen sijaan hän ajaa “demokraattista politiikkaa”, “rauhanomaisia ratkaisuja”, “dialogia” ja “eettistä yhteiskuntaa”- jotka tuhoavat ajatuksen että kansa voi turvata vapautensa aseellisella taistelulla. Nämä eivät taktisia sopeutuksia, vaan kansan historiallisen vallankumouksellisen perinnön ideologista likvidointia. 12. edustajakokous institutionalisoi tämän suuntautumisen: sen julistus lopettaa aseellinen taistelu, hajottaa järjestö ja “kehittää uusia taistelumenetelmiä” tuomitsevat lopullisesti kansansodan linjan.
Se, mikä kerran oli sissivaltaa Rojavassa, on korvattu imperialistivaltojen kanssa liittoutuneilla ammattimaisilla rakenteilla. Kansanjoukkojen osallistumisen korvasivat turvallisuuskoneistot; vallankumouksellinen ydin jäi imperialististen keskusten kanssa linjaan asettuvan “vakauden” tavoittelun varjoon. Öcalanin kutsu “demokraattiseen ratkaisuun” on täten sissitaistelulle vihamielinen, porvarilliseen sovitteluun nojautuva ideologinen projekti. Se halventaa kurdikansan historiallisia saavutuksia – sen statusta vallankumouksellisena subjektina – ja leimaa ne “menneisyyden taakaksi”, yllyttäen jättämään menneisyys taakse. Tämä itse asiassa erottaa kansan vallastaan ja tahdostaan.
Tästä syystä Öcalanin linja ei ole vain aseellisen taistelun, sissisodan tai legitiimin itsepuolustuksen tuomitsemista – se on ideologinen rakennelma, joka väärentää kurdikansan historiallisen legitimiteetin. Marxilais-leniniläis-maolaisesta näkökulmasta, sellainen ideologia on järjestelmällistä hyökkäystä vallankumouksellista olemusta vastaan. Vastarinnan legitimiteetti nousee taistelusta kolonialismia vastaan; tämä legitimiteetti kestää vain vallankumouksellisin menetelmin.
Marxilais-leniniläis-maolainen näkökulma legitimiteettiin ja Öcalanin ideologiseen hyökkäykseen
Marxismi-leninismi-maoismin mukaan vastarinta ei ole vain oikeus vaan sorrettujen historiallinen velvollisuus. Se vaatii vallankumouksellista väkivaltaa hallitsevia luokkia sekä sortoon ja riistoon perustuvia kansakuntia ja imperialistisia järjestelmiä vastaan. Erityisesti siirtomaaolosuhteissa elävälle kansalle aseellinen taistelu ei ole valinnaista vaan olemassaolon ehto. Sorrettujen kansakuntien taistelu sovinismia ja riistoa vastaan ovat elimellisiä proletaariselle kansainväliselle vallankumoukselliselle strategialle.
Lenin korosti “Kansakuntien itsemääräämisoikeudesta” että vallankumouksellisten sortavissa kansakunnissa täytyy avoimesti puolustaa sorretun kansakunnan eroamisoikeutta ja aktiivisesti tuettava sen taistelua. Vuoden 1916 kirjoituksessaan “Vallankumouksellinen proletariaatti ja kansakuntien oikeudet” hän puolusti vastarinnan aseellisten muotojen legitimiteettiä, kutsuen sitä “vallankumoukselliseksi sodaksi”. Mao kehitti tätä edelleen kansansodan teorialla.
Täten vastarinta ei ole vain muotoa – se on vallankumouksen sisältöä. Luokkasorron, kansallisuussorron, ja imperialismiin vastaisen taistelun legitimiteetti on perustavanlaatuisesti yhdistynyt näihin ehtoihin. Tämä teoreettinen perintö tuki monia 1900-luvun vallankumouksellisia liikkeitä, jotka perustivat itsensä aseellisen vastarinnan historialliselle legitimiteetille – he ymmärsivät sen ei vain työkaluna, vaan perustavana, sillä marxismi-leninismi-maoismi asettaa että kansa voi rakentaa valtansa vain kansan asein.
Mutta Öcalanin linja tuomitsee tämän vallankumouksellisen perinteen ja suosittelee idealistista, liberaallia projektia ilmaistuna termein kuten “väkivallaton ratkaisu”, “eettinen yhteiskunta”, “demokraattinen kompromissi” ja “omatuntovallankumous”. Tämä lähestymistapa pelkistää kollektiivisen vastarintaoikeuden yksilölliseksi eettiseksi muuntautumiseksi, depolitisoi kansaa vallankumouksellisena subjektina ja kehystää vallankumouksellisen väkivallan “menneisyyden patologiaksi”. Öcalanin ideologia ei ole abstraktia teoriaa – se on tahallinen poliittinen päätös todellisilla seurauksilla.
Hänen lähestymistapansa “demokraattiseen ratkaisuun” pyrkii luomaan yhteisen maaperän valtion kanssa, kriminalisoiden itsepuolustuksen ja tuomiten vallankumouksellisen vastarinnan. 12. edustajakokouksen aseellisen taistelun lopettamisen institutionalisointi ei ole kuvaileva – se on määräävä. Öcalan kritisoi kansansotaa käyttäen termejä kuten “reaalisosialismin militaristiset vaikutukset”, “valtiofiksaatio” ja “turvallisuuskeskeinen politiikka” – suoria lainauksia länsimaisesta liberaalista ja postmodernista kielestä – uudelleenvalaen vastarinnan kulttuurisena poliittisen taistelun sijaan.
Tämä lähestysmistapa asettuu ideologisesti linjaan imperialistisista keskuksista nousevien konfliktinratkaisuprojektien kanssa. Se ei vain delegitimisoi vastarintaa, vaan uudelleenkehystää sen eettisenä kriisinä, hämärtäen sortajan luonteen. Marxilais-leniniläis-maolaiselta kannalta, tämä on suora rynnäkkö vallankumouksellista legitimiteettiä vastaan – se ei haasta vain vastarinnan muotoa vaan sen historiallisen oikeutuksen, asettuen linjaan siirtomaavaltion kanssa ja luoden ideologista vieraantumista kansalle. Öcalanin uskosta olemassaolevan valtion muuntautumiskykyisyyteen on tullut projekti kansan taistelun kaappaamiseksi porvarilliseen koneistoon – sopien täysin yhteen imperialististen “rauhanomaisen ratkaisun” strategioiden kanssa.
Hänen ideologinen hyökkäyksensä on sekä teoreettinen että käytännössä tuhoisa. Julistaminen että “sissisodan aika on ohi” ei ole vain havainto – se on strategiaa. Järjestöllinen hajottaminen, aseidenlasku, itsepuolustuksen eliminointi – kaikki tuhoavat vastarinnan peruskoodistoa, pyrkien pelkistämään kansaa “eettisten yksilöiden” yhteisöksi. Kuitenkin, marxismi-leninismi-maoismi määrittelee kansan ei vain moraalisubjektina, vaan poliittisena, sotilaallisena, ideologisena – siten vastarintataistelu on elimellistä.
Öcalanin ideologinen kanta ei vastusta vain mennyttä vallankumouksellista taistelua, vaan tulevaisuuden potentiaalia: hän kieltäytyy luottamasta kansan omaan voimaan, nojautuen sen sijaan valtion demokratisoitumisen mahdollisuuteen. Marxilais-leniniläis-maolaiselta näkökannalta tämä on ideologista antautumista ja hajotusta: kansalta riistetään subjektiviteetti ja siitä tehdään kulttuuriobjekteja. Siksi Öcalanin ideologinen hyökkäys ei ole vaarallinen vain PKK:n sisällä vaan myös alueellisille kansanliikkeille ja vallankumouksellisille strategioille.
Ideologinen hyökkäys sosialismia vastaan
Öcalan ja PKK:n nykyinen ideologinen suuntautuminen tekee enemmän, kuin purkaa kurdien taistelun vallankumouksellisia perustuksia – se tähtää myös sosialismin tieteellisiä ja historiallisia periaatteita. 12. edustajakokouksen institutionalisoima ja postmoderniin ideologiseen viitekehykseen upotettu – ilmaistuna termeillä kuten “demokraattinen konfederalismi”, “moraalispoliittinen yhteiskunta” ja “demokraattinen moderniteetti” – se pyrkii heikentämään marxismi-leninismi-maoismin ydinkategorioita.
Öcalanin kritiikki sosialismista perustuu valtion ja luokkataistelun esittämiseen “vanhan paradigman” vanhentuneina aineksina, väittäen että valtiot ovat universaalisti sorron, herruuden ja sodan lähteitä, ja että sosialistiset hallinnot pelkästään jatkavat tätä perinnettä. Kuitenkin marxismi-leninismi-maoismin mukaan sosialistinen valtio ei ole sortava – vaan siirtymävaltio, vaihe jolla proletariaatti lopettaa porvarillisen vallan ja rakentaa valtaa joukkojen rinnalla. Lenin käsitteli valtion “kuoleutumista” luokkien lakkauttamisen myötä; Mao todisti kulttuurivallankumouksessa luokkataistelun jatkuvan sosialismissa kulttuurivallankumouksen kautta, osoittaen luokkataistelun jatkuvan sosialismissakin.
Öcalanin valtion hylkääminen nojaa enemmän liberaali-individualistisiin ja postmodernianarkistisiin lähteisiin – abstrahoiden valtion irti luokkasuhteista ja tulkiten sen kulttuurisina tai patriarkaalisina tuotteina (“miesvaltainen järki”, “autoritaarinen ajattelutapa”). Tämä idealismi epäonnistuu valtion aineellisen luokkaperustan tunnistamisessa. Marxismi-leninismi-maoismille, sosialistinen valtio on välttämätön niin kauan kuin luokat säilyvät; vain luokattomassa yhteiskunnassa valtio voi todella hävitä. Öcalanin “valtioton demokratia” ruumiillistaa illuusiota asteittaisesta siirtymisestä sosialismiin – ja, marxismi-leninismi-maoismille, edustaa kapitulaatiota.
Hänen ideologinen viitekehyksensä heikentää sosialismia hylkäämällä luokan, kieltäen aineelliset suhteet ja neutralisoimalla vallankumouksellista taistelua – muuntamalla sen kapitalismiin sopivaksi moraalipreferenssiksi. Öcalanin “demokraattisen konfederalismin” käsite hylkää kollektiivisen suunnitelmatalouden suosien osuuskuntataloutta markkinarakenteissa, hyläten marxilaiset avainasemassa olevat talouskategoriat kuten arvoteorian ja lisäarvon, hyläten luokkataistelun ja proletariaatin diktatuurin.
Tämä ideologia hylkää luokka-analyysin ja depolitisoi vallankumouksellista taistelua, pelkistäen sen eettisiin asioihin – lähemmäksi antikommunistisia liberaaleja narratiiveja keskittyen byrokratiaan, valtioeliitteihin tai sortavaan sosialisaatioon. Näiden narratiivien omaksuminen Öcalanilta ilmaisee ideologista konvergenssia imperialististen antikommunististen diskurssien kanssa. Seuraukset ilmenevät konkreetisti – esimerkiksi Rojavassa, huolimatta sosialismin vakuutteluista, yksityiset rakenteet pysyivät ja taloudellista yhteistoimintaa imperialistivaltojen kuten USA:n kanssa vaalittiin, jopa “humanitaarisen intervention” ja naisten oikeuksien lipun alla.
Nämä kehitykset näyttävät, että Öcalanin ideologinen sota sosialismia vastaan ei ole abstraktia vaan asettaa hänet strategisesti linjaan imperialistisen sopeutumisen kanssa. Marxilais-leniniläis-maolaiselta näkökannalta, tämä suuntautuminen on vallankumouksellisen dynamiikan likvidointia: sosialismia ei enää ymmärretä projektina kohti luokatonta yhteiskuntaa, vaan ilman hallitsevien luokkien kumoamista saavutettavissa olevana järjestelmänä. Valtio säilyy tarpeellisena niin kauan kuin luokat säilyvät – ja valtiottoman ihanteen asettaminen ilman todellista vallankumouksellista siirtymää on petos. Öcalanin “demokraattinen moderniteetti” pelkistää sosialismin kulttuurireformiksi – kaiken kaikkiaan heikentäen proletaarista näköalaa.
Tätä ideologista siirtymistä on pidettävä alistumisena – ei vain heikentäen kurdien vapautusliikettä, vaan vaarantaen kaikkien sorrettujen kansojen sosialistista näköalaa. Näin ollen, Öcalanin ideologian vastustaminen vaatii ei vain poliittista argumentaatiota, vaan sosialismin tieteellisen perustan, historiallisen legitimiteetin, ja vallankumouksellisen vaateen vankkaa puolustusta.
Johtopäätös: ideologinen jonglööraus ja likvidaatioprosessin yleisarvio
Vallankumouksellisen taistelun historiallisesta kontekstista katsottuna PKK:n 12. edustajakokousta ja Abdullah Öcalanin “Kutsua rauhaan ja demokraattiseen yhteiskuntaan” ei voida ohittaa pelkkinä taktisina siirtoina tai rakenteellisena uudelleenorganisointina; ne muodostavat kattavan ideologisen likvidaatioprosessin julistuksen, institutionalisoinnin ja kansainvälisen linjauksen – tähdäten sekä kurdien vapautusliikettä että laajempaa vallankumouksellista liikettä Turkissa. Marxilais-leniniläis-maolaiselta kannalta tämä ei ole pelkästään järjestöllinen päätös – se on vallankumouksellisen linjan ja kansansodan suora negaatio, sekä ideologinen rynnäkkö sosialistista teoriaa vastaan.
Öcalanin linja tähtää samanaikaiseen kolmoislikvidaatioon: kansallisen vapautuksen kieltäminen, vallankumouksellisen väkivallan delegitimisointi, ja hyökkäys tieteellistä sosialismia vastaan. Se leimaa kurdikansakunnan itsemääräämisoikeuden “nationalistiseksi fiksaatioksi” ja “valtiopakkomielteeksi”, käytännössä kriminalisoiden kansallisen vapautustaistelun – elimellisen osan marxilais-leniniläis-maolaista teoriaa – ja ehdottaa ei siirtomaavaltioiden kumoamista vaan kumppanuutta olemassaolevan valtion kanssa. Tämä retoriikka toimii teoreettisena oikeutuksena Turkin porvarillisen siirtomaavaltion kieltämis- ja tuhoamispolitiikalle.
Vastaavasti, 12. edustajakokous päätti lopettaa aseellisen taistelun ja hajottaa järjestö – ilmaus vallankumouksellisen kansan vastarinnan ja sissilinjan hylkäämisestä. Termejä kuten “väkivallan kierre” “konfliktikeskeinen paradigma” tai “eettinen vallankumous” käytetään vastarinnan delegitimisoimiseen. Niiden sijaan nousee pasifismi ja ehdoton antautuminen. Kansan itsepuolustuksen legitimiteetti esitetään menneisyyden “patologiana”, kun taas vallankumouksellinen sota tuomitaan virheenä. Tämä kaksinkertainen likvidaatio tulee täydennetyksi ideologisella rynnäköllä sosialismia vastaan: Öcalan tuomitsee marxilais-leniniläisen teorian ja sosialistisen valtion totalitaarisina, militaristisina ja epämoraalisina – ja asettaa niitä vastaan abstrakteja, liberaaleja fraaseja: “demokraattinen moderniteetti”, “valtioton demokratia”, “moraalispoliittinen yhteiskunta”. Nämä konseptit riisuvat sosialismin sen luokkakantaisesta, kollektivistisesta ja vallankumouksellisesta sisällöstä korvaten sen kapitalistisen järjestyksen kanssa linjassa olevalla kulttuuripreferenssillä. Tämä kolminainen ideologinen muodonmuutos ei ole sattumanvarainen – se on tulosta tahallisesta ja suunnitellusta suuntautumisesta.
Öcalanin linja ei ole vain PKK:n sisäinen muodonmuutos, vaan strateginen poliittinen uudelleenasemoituminen, joka on linjassa alueen imperialistisen uudelleenrakentelustrategioiden kanssa. Termit kuten “demokraattinen kansakunta”, “demokraattinen konfederalismi” ja “yhteisötalous” ovat tulleet tunnuksiksi, jotka ovat yhteensopivia läntisten pehmeän vallan strategioiden, kansalaisyhteiskunnan liberaalivasemmistolaisuuden ja imperialististen agendojen kanssa – osoittaen että Öcalanin linja ei toimi vaihtoehtona, vaan näiden strategioiden elimellisenä välikappaleena.
Tämä linja kääntyy myöskin Turkin valtion sortokoneiston legitimointiin ideologisella tasolla. 12. edustajakokouksen kieli rakentelee ideologisen viitekehyksen, joka esittää kurdikansan taistelun ja Turkin valtion systemaattisen väkivallan symmetrisenä konfliktina – näin hämärtäen kansanmurhaa, miehitystä, assimilaatiota, ja taloussaartoa. Tämä retoriikka neutralisoi kansan oikeutta itsepuolustukseen. Sellainen negaatio ei ole vain PKK:n sisäisetä uudelleensuuntautumista – vaan symbolisoi sorrettujen kansojen legitiimien taisteluiden universaalia liberaalia alistamista.
Öcalanin ideologinen ympäristö liuottaa historialliset kansan taistelut liberaaliin sovittelun utopiaan, lakkauttaa vallankumouksellisen välirikon, ja korvaa luokkakonfliktin kulttuurikirjolla. Tämä suuntautuminen ei edusta vedenjakajaa vallankumoukselliselle liikkeelle vain Turkissa ja Kurdistanissa vaan maailmanlaajuisesti: se toimii marginalisoidakseen kaikkia vallankumouksellista välirikkoa kannattavia liikkeitä leimaten niitä “väkivaltaisiksi”, “totalitaarisiksi” ja “epämoraalisiksi”. PKK:n 12. edustajakokous oli, valtiotasolla, poliittinen ele Turkin valtion ja NATO:ssa olevien imperialistivaltioiden mielistelemiseksi; ideologisella tasolla se oli sosialistisen perinnön postmoderni erittely. PKK:n itsehajotus ei ole vain järjestön loppu – se avaa kurdien vallankumoustaistelun 50-vuotisen historian liberaalille integraatiolle.
Marxilais-leniniläis-maolaisille voimille tämä skenaario on sekä historiallinen varoitus että strateginen toimintakutsu. PKK:n likvidaation jättämä tyhjiö ei saa tulla imperialistisen tai valtiovetoisen reformismin täyttämiseksi – siitä täytyy taistella uudistuneella vallankumouksellisella selkeydellä. Likvidaation paljastama ideologinen tyhjiö näyttää strategisia mahdollisuuksia luokkakantaisen vallankumouksellisen ja kansansotaan suuntautuneen marxilais-leniniläis-maolaisen linjan jälleennousulle.
Siten tehtävä on selvä: päättäväisesti puolustaa sosialismin tieteellisiä periaatteita, kansanjoukkojen vallankumouksellisen vastarinnan legitimiteettiä, kansansodan pätevyyttä, sekä sorrettujen kansakuntien oikeutta vallankumoukselliseen vapautukseen. Öcalanin linja pyrkii kelaamaan historiaa taaksepäin ja kahlitsemaan vallankumouksellisen pyrkimyksen liberaaleihin neuvottelupöytiin. Vastauksemme täytyy olla vastarinnan puolustus – ei kapitulaation; vallankumouksen – ei reformismin; marxismi-leninismi-maoismin selkeyden – ei ideologisen vääristelyn.
Kansainvälinen Kommunistien Liitto
Lokakuu 2025
