Tiistaina 25.11. EU:n komissio päätti Suomen joutumisesta ”liiallisen alijäämän menettelyyn” eli ”talouden tarkkailuluokalle”, kuten sitä porvarilliset poliitikot ja journalistit nimittävät ponnekkuutta tavoitellen. Ylen analyysi kiteyttää väliotsikossaan, että ”hallituksen kaikki tavoitteet uhkaavat karata käsistä”, ja listaa muistutuksena hallitusohjelman kolme keskeisestä tavoitetta: ”Velkasuhde piti saada vakautettua tämän hallituskauden aikana, alijäämä saisi olla korkeintaan prosentin luokkaa ja Suomeen pitäisi saada 100 000 uutta työllistä, mikä parantaisi julkista taloutta kahdella miljardilla eurolla.” Ylen toimittaja kirjaa näistä tavoitteista yksi toisensa jälkeen: jää tavoittamatta.
Erityisen paljastavaa on, että viimeisen noin vuoden ajan hallitus on perustellut kasvavia leikkauksiaan juuri ”liiallisen alijäämän menettelyn” välttämisellä. Orpon ja Purran pensselit maalasivat ”liiallisen alijäämän menettelyn” kauheimmaksi asiaksi, jonka kuvitella saattaa. Kovasti viljelty ja julkisuudessa vakiintunut nimitys, ”talouden tarkkailuluokka”, on osa tuota viestintää.
Nyt hallituksen puheenparsi on muuttunut. ”En usko, että se (alijäämämenettely) tarkoittaa dramatiikkaa”, kommentoi Orpo MTV:lle. Myös Purra on kiistänyt dramatiikan, joskin hänen HS:lle antamassaan lausunnossa hän yltyy vastahyökkäykseen: ”Hallitus olisi voinut tehdä vielä enemmän säästöjä. Tämä tilanne osoittaa, ettemme ole tehneet suuria säästöjä kiusallamme.”
”Oppositio” muotoilee viestinsä toisessa sävyssä. Usea porvarillinen oppositiopoliitikko risti päivän ”mustaksi tiistaiksi”. Esimerkiksi erään keskustapoliitikon tiedotteessa julistetaan, että ”eilinen musta tiistai luhistutti pääministerin todellisuuden lopullisesti”, ja vaaditaan pääministerin eroa. Tyhjänpuhujien kuoron kapellimestari, Suomen mitäänsanomattomin mies Antti Lindtman, joka ymmärtää vitsin ja nauraa sille, kun muut ovat jo vaihtaneet aihetta, päätti kierrättää ”musta tiistai” -sanan vielä viikkoa myöhemmin uudessa yhteydessä.
On tunnettua, että oppositiopuolueet eivät tule muuttamaan tilannetta, ei nyt eikä vuoden 2027 vaaleissa. Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta kaikki eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet korporativistiseen ”velkajarruun”. ”Velkajarru” pohjaa Niinistön presidenttikaudellaan hanakasti ajamaan talouspolitiikan konsensukseen, jota Punalippu on analysoinut tammikuussa 2024 Niinistön viimeisen uuden vuoden puheen pohjalta:
Käytännössä ”velkajarru” tarkoittaa sitä, että seuraavista vaaleista nouseva hallitus tulee sitoutumaan ”sopeutuksiin” (lue: leikkauksiin), joiden suuruudesta sovitaan parlamentaarisesti mukana olevien puolueiden kesken. Koska Orpon hallitus jättää ennätyksellisen velkataakan, seuraavan hallituksen agendalla on ennätykselliset vyönkiristykset.
Vuoden 2027 vaalien ennakkosuosikki Lindtman on ehdottomasti sitoutunut siihen. Hänellä on piinkova tarve esiintyä ”vakavasti otettavana talouspoliitikkona” eikä huithapelina ”rahaa on” -poliitikkona, jonka maineen demarit ovat viime vuosina saaneet osakseen. Niinpä hän on toistuvasti viitannut Paavo Lipposen esimerkkiin. Vuosina 1995–2003 Lipponen oli pääministerinä kahdessa SDP:n ja Kokoomuksen ympärille rakentuneessa hallituksessa, jotka toteuttivat valtiosihteeri Raimo Sailaksen ankaria leikkauslistoja. Vaikka Lipposen hallitukset eivät saksikuvia ottaneet, tunnelmassa oli jotain samaa kuin Orpon hallituksessa. Tämän Lindtman haluaa toistaa.
Vanha sanonta on, että ”kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää”. Tämä näkyy Ylen tuoreen gallupin tausta-aineistossa. Sen mukaan SDP:n kannatus on vain niukasti PS:ää edellä työntekijöiden keskuudessa – vain niukasti! – kun nykyinen ”sinimusta porvarihallitus” (opportunistipuolueiden lempisanontaa käyttääksemme) on jo ohittanut puolivälin krouvinsa. Itse asiassa, kertoo Yle, SDP on jopa menettänyt kannatustaan Vasemmistoliitolle. Syitä ei ole vaikea arvailla.
Siksipä onkin tärkeä vahvistaa, että Vasemmistoliiton jättäytyminen ”velkajarruksi” kutsutun parlamentaarisen konsensuksen ulkopuolelle ei muuta sitä faktaa, että seuraava hallitus tulee olemaan suurleikkaajien hallitus. Tekohurskas Vasemmistoliittokin tulee de facto alistumaan sille, jos se mielii mukaan tuohon hallitukseen tai johonkin tulevaan hallitukseen. Äänestämällä ei yksinkertaisesti voi vaikuttaa.
Taloustieteen psykologinen koulukunta
Orpo on epätoivoisesti yrittänyt esiintyä toivon lähettiläänä. Jotta hänen oma ahkeruutensa ei vain jäisi huomaamatta, hän on jopa ”vetänyt käteen toivon hanskat”. Budjetin lähetekeskustelussa syyskuun lopulla hän vastasi oppositiolle luettelemalla hyviä uutisia, jotka koskettavat niin kotitalouksia kuin teollisuuden tilauksia ja investointejakin, ja huudahti puheenvuoronsa lopuksi: ”Kyllä toivoa on. Älkää menettäkö toivoanne.”
Ylen Ykkösaamussa 6.9. Lindtman kiteytti oman viestinsä kahdella tunnuksella. Ensimmäinen, päätunnus, kuuluu: ”Meidän tavoite on viedä Suomi takaisin kasvun ja työllisyyden tielle.” Toinen, sitä tukeva puolestaan sanoo: ”Jos ei ole luottamusta, ihmiset eivät uskalla kuluttaa.” Tätä hän soveltaa niin ikään laajasti, ei vain kotitalouksiin, vaan myös investointeihin ja laajasti talouteen.
Kumpikin ajattelee pohjimmiltaan samoin – psykologisesti. Mistä tässä on kysymys?
Psykologinen eli subjektiivinen teoria muotoutui porvarillisen taloustieteen valtavirraksi 1800-luvun loppupuolella vastauksena marxilaisuuteen. Se otti aimo harppauksen taaksepäin Adam Smithistä ja David Ricardosta. Tämän taantumuksellisen talousteorian keskeinen käsite on ”rajahyöty”, jonka mukaan tavaran arvo ei ole objektiivinen, vaan subjektiivinen ominaisuus – tavaran arvo ei siis synny työstä, vaan yksilön päässä tämän omien arvostusten perusteella.
”Rajahyödyllä” tarkoitetaan sitä lisähyötyä, jonka kuluttaja saa yhdestä lisäyksiköstä tuotetta, ja tätä pidetään laskevana. Ensimmäisen perunan ”rajahyöty” on suuri, toisen perunan hieman pienempi, ja lopulta tulee vastaan piste, jossa ihminen on kylläinen ja silloin seuraavan perunan ”rajahyöty” on nolla. Kuulostaa kovasti järkevältä. Itse asiassa tämä ilmiö heijastuu myös työväenluokan tietoisuuteen esimerkiksi silloin, kun sanotaan, että 50 euroa palkkapäivänä on pikkuraha, mutta 50 euroa palkkapäivän aattona on iso raha. Ongelma on, että tämä ei selitä mitään muuta kuin kysynnän ja tarjonnan välistä kilpailua, joka ei määrää tavaroiden arvoa, vaan niiden vaihtelevan hinnan. Lenin on sangen oikeutetusti pilkannut ”rajahyötyteoriaa” rajoittumisesta kilpailun pintailmiöihin.
Marx on kumonnut porvarillisen teorian nasevasti. Hän kysyy, mikä määrää kysynnän ja tarjonnan suhteen, ja vastaa: ”Kääntykäämme ensimmäisen vastaan sattuvan porvarin puoleen. … Jos myymäni tavaran valmistaminen on maksanut minulle 100 markkaa, sanoo hän meille, ja myydessäni saan tästä tavarasta 110 markkaa — tietysti vuoden mittaan —, niin on se tavallinen, säädyllinen, kohtuullinen voitto. … Mikä siis on porvarilla voiton mittana? Hänen tavaransa tuotantokustannukset.” Hän etenee osoittamaan, että tavaran arvon määrää siihen sisältyvä yhteiskunnallisesti välttämättömän työn määrä, kun taas kysyntä ja tarjonta aiheuttavat hinnan heilahtelut tämän ylä- ja alapuolelle.
”Rajahyötyteorian” keskiössä on työnarvoteorian kiistäminen ja sen mukana riiston olemassaolon kiistäminen. Jos kerta lisäarvo syntyykin ”rajahyödyn” perusteella markkinoilla eikä työläisen työstä, ei työläistä itse asiassa riistetä. Porvarin on vaikea peitellä hymyään kuullessaan tästä jymylöydöstä, ja siksi hän rakastaakin tätä teoriaa.
Itse aiheemme kannalta ”rajahyötyteoria” selittää, että talouden epävarmuuden kasvaessa säästämisen ”rajahyöty” kasvaa, kun taas kulutuksen ”rajahyöty” laskee. Tämä on täysin irrallaan joukkojen todellisuudesta. Tavan kansassa, jopa keskikerroksissa, moni elää kädestä suuhun, eikä heillä kirjaimellisesti ole mitään, mitä voisi laittaa sukanvarteen. Eivät joukot voi laskelmoida säästämisen vs. kuluttamisen ”rajahyötyä”, vaan he kuluttavat, minkä voivat. Taantuman todellisuus on tämä: ”Samalla, kun joukkojen kurjuus kasvaa, pääoman keskittyminen siis kiihtyy ja osa finanssioligarkian jäsenistä rikastuu, tehden tästä joukosta aina vain harvalukuisemman.”
Porvarillinen teoria, joka esittää taantuman syyksi sen, että joukot eivät uskalla kuluttaa, on vastakkainen marxilaiselle teorialle, jonka mukaan taantuma on olemukseltaan liikatuotannon kriisi, se on kriisi, joka syntyy siitä, että kapitalistit eivät voi saada kaikkea tuottamaansa myydyksi, koska joukkojen kulutuskyky on rajattu. Tämän kriisin kestäessä porvarit joutuvat tuhoamaan ylimääräistä vaurautta, kovalla työllä luotuja arvoja, palauttaakseen talouden tasapainoon. Kysymys ei suinkaan ole siitä, että ”luova tuho” olisi saavuttanut korkean ”rajahyödyn”.
Orpon ja Lindtmanin käsitykset, jotka kiistävät joukkojen rajoitetun kulutuskyvyn, muistuttavat kuuluisasta lausahduksesta: ”anna heidän syödä kakkua” – niin irrallaan todellisuudesta he ovat. Porvarilliset taloustieteilijät ovatkin hieman punastellen joutuneet toppuuttelemaan, että kyllä kulutusjuhlan uudelleenkäynnistämiseen tarvitaan muutakin kuin optimistisia puheita.
”Jumalalta kasvun toivon”
Eittämättä mieleen hiipivät ”kansallisrunoilija” Runebergin säkeet ”Saarijärven Paavosta”. Runo kuvaa talonpoikaa ja tämän vaimoa, joita kohtaa kato. Suomen kansan huonoja piirteitä kuvaava vaimo haluaisi luovuttaa, mutta ihanteellisen hurskas Paavo ohjaa luottamaan Jumalaan. Runon keskeisenä sisältönä on esittää, että
Paavon vaimo parahtaa: ”Paavo-parka, poloseni! / Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; / Kova kuolla, mutta turha toivo.” Paavo sen sijaan hokee Orpon lailla: ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. / Pane leipään puoli petäjätä, / Minä laitan ojat leveämmät, / Mutta tulon toivon taivahasta.” [1]. Orpon pettuleipää ovat leikkaukset. Hän sanoo, että niillä selvitään, mutta viime kädessä hän vain rukoilee Jumalalta pelastusta.
Runon lopulla Jumala sallii Paavon saada satoa. Kuin kansa, joka on äänestänyt sosiaalidemokraatteja uskoen heidän tyhjiin lupauksiinsa, Paavon vaimo huudahtaa: ”Paavo, ota sirppi sukkelasti! / Toki nyt on tullut toinen aika, / Ilon aika. – Pois nyt petäjäinen; / Ruisleivän laitan lapsillemme.” Tähän Lindtman, joka on nyt syrjäyttänyt Orpon Paavon roolista, vastaa jatkaen tuttua virttä: ”Pane leipään puoli petäjätä…”
Runo ihannoi porvariston näkökulmasta Runebergin ajan suomalaisen talonpoikaiston kurjuutta ja väittää, että nykyinen järjestys on ikuinen. Tänään jotkut, kykenemättä näkemään ulospääsyä, haluaisivat luovuttaa. Porvaristo, jolla ei ole tarjota joukoille kerrassaan mitään, yrittää valaa joukkoihin uskoa, joka ei perustu tosiasioihin, se pyrkii väittämään, että heidän tulisi Saarijärven Paavon lailla kituuttaa eteenpäin tyhjän ”toivon” voimalla niin ”hyvinä” kuin huonoinakin aikoina riiston ja sorron alla. Satunnaiset hyvät vuodet esitetään todisteina kokonaisuutta vastaan. Tämä on metafysiikkaa.
Sen sijaan vallankumouksellisen proletariaatin maailmankatsomus on dialektinen materialismi, taistelun filosofia, joka on syntynyt luokkataistelun tulessa, ja joka keskittyy konkreettisen tilanteen konkreettiseen analyysiin. Se ei ole korkeamman odotusta tai toivoa toivon vuoksi, vaan luokkataistelua, konkreettista työtä maailman muuttamiseksi. Se asettaa niin voitot kuin hetkelliset tappiot ja vaikeudetkin mittakaavaan.
[1] Toisen suomennoksen mukaan Paavon hokema päättyy sanoihin: ”mutta Jumalalta kasvun toivon”.
