Tämä artikkeli on alunperin julkaistu painetun lehtemme numerossa 1 joulukuussa 2025. Olemme tehneet jälkikäteen joitakin pieniä muutoksia.
Vallankumouksen menestys riippuu siitä, kuinka laajasti naiset osallistuvat siihen. Marxilaisina emme perusta tätä kantaa abstrakteille moraalisille käsityksille tai idealistisille ja taantumuksellisille käsityksille naisten sisäsyntyisestä edistyksellisyydestä, vaan kysymykselle olemassaolevista riistosuhteista. Yksityisomistuksen myötä syntyi patriarkaatti, jossa naisen osaksi jäi uusintava työ omaisuuden periyttämiseksi miehen jälkeläisille. Kuten Engels kirjoitti:
”Siis sitä mukaa kuin rikkaudet lisääntyivät, ne toisaalta asettivat miehen tärkeämpään asemaan perheessä kuin vaimon ja toisaalta herättivät pyrkimystä muuttaa tavanomaista perimisjärjestystä lasten eduksi käyttämällä hyväksi tätä lujittunutta asemaa. Mutta tämä ei käynyt päinsä niin kauan kuin syntyperä määriteltiin äidinoikeuden mukaan. Äidinoikeus oli siis kumottava ja se kumottiin. (…) Äidinoikeuden kumoaminen oli naissukupuolen maailmanhistoriallinen tappio. Mies tarttui ohjaksiin myös kotona, ja nainen menetti arvoasemansa, hänet tehtiin palvelijaksi, miehen halujen orjattareksi ja pelkäksi lastensiittämisvälineeksi. Tätä naisen alennustilaa (…) on vähitellen kaunisteltu ja peitelty sekä paikoittain muodollisesti lievennetty, mutta siitä ei ole suinkaan tehty loppua.”
Nykyaikana, kapitalistisen tuotannon kehityksen myötä, patriarkaatista noussut patriarkaalinen yksityisperhe on muuttunut aikansa eläneeksi yhdessä perustansa, yksityisomistuksen kanssa, koska sen myötä on tullut mahdolliseksi inkorporoida naiset osaksi yhteiskunnallista tuotantoa laajamittaisesti ja kotityön yhteiskunnallistaminen on tullut mahdolliseksi. Kapitalistinen tuotanto on tehnyt sukupuolten välisistä eroista merkityksettömiä – mutta yksityisomistus yhä ylläpitää tätä eroa.
Vaikka kapitalismi on tuonut naiset osaksi yhteiskuntaa, edelleenkään työtätekevillä naisilla ei ole samoja oikeuksia kuin edes luokkiensa miehillä. Työtätekevät naiset ovat kaksin verroin sorrettuja ja riistettyjä: heitä painavat niin kotityön kuin palkkatyönkin rasitukset. Naisen roolina on toisin sanoen siis yhä työvoiman uusintaminen kotityön kautta, vaikka he itsekin ovat riistettyjä työläisinä.
Naiset kohtaavat monenlaista häirintää ja syrjintää työmarkkinoilla sukupuolensa vuoksi. Suomessa alat ovat voimakkaasti jakautuneet mies- ja naisvaltaisiin aloihin seuraten alempiarvoisen naisluonnon pseudoteoriaa, väitettä naisten erityisestä hoivaavuudesta, ja naisvaltaisten alojen palkat ovat yleisesti matalampia. Poliisi jättää lakia noudattamatta naisiin kohdistuvan väkivallan kohdalla. Oikeus avioliitosta eroamiseen ei toteudu, sillä usein heikompi toimeentulo, yksinhuoltajaäitien kova asema ja ylipäätään naisen vastuu lapsista sitoo heitä väkivaltaiseen avioliittoon. Naisen alisteisesta asemasta kertoo osaltaan myös syntyvyys, joka on alhaisimpia koko Euroopassa. Tämä on ilmaus ristiriidasta naisen roolin patriarkaalisessa perheessä ja kapitalismille hänelle tuoman roolin yhteiskunnallisessa tuotannossa välillä.
Elämme luokkayhteiskunnassa, jossa edelleen luokka määrittää ihmisen olemusta. Tästä syystä myös naiset jakautuvat luokkiin, ja heillä on erilaisia luokkaintressejä. Koska proletariaatti on nykyaikana ainoa luokka, joka voi tehdä lopun yksityisomistuksesta ja luokkayhteiskunnasta, on sen johdettava myös naisliikettä. Meille Suomessa kysymys proletaarisen naisliikkeen rakentamisesta tarkoittaa erityisesti vastustaa ajatusta ”naisystävällisestä” hyvinvointivaltiosta, sillä tämä merkitsee vallankumouksellisen taistelun korvaamista imperialismin kaunistelulla.
Eräs tapa, jolla patriarkaattia kaunistellaan, on viitata siihen, että Suomessa naisten osallistuminen työmarkkinoille on eräitä maailman korkeimpia. Naiset osallistuvat myös aktiivisesti erilaisiin yhdistyksiin, ja naisten järjestäytymisaste on hieman miehiä korkeampi. Kuitenkin naisten järjestäytymisaste on alhaisempi syvimmissä ja laajimmissa joukoissa. Naisvaltaisilla aloilla esiintyy paljon tyytymättömyyttä, ja esimerkiksi hoitajien lakot kuuluvat viime vuosien merkittäviin lakkotaisteluihin. Naisten keskuudessa nähdään yleisesti tendenssi ”arvoliberalismiin” ja opportunistipuolueiden äänestämiseen, minkä on ajateltu johtuvan osaltaan siitä, että naiset ovat huolissaan ”hyvinvointivaltion” kohtalosta. Tämä kertoo naisten pyrkimyksestä taistella oikeuksiensa puolesta. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin opportunismi ja se, miten se pettää työläisnaisten taistelun kerta toisensa jälkeen. Tämä on osoitus siitä, miten porvaristo pyrkii järjestämään joukot intressiensä mukaisesti oman johtonsa alle johtaakseen joukkojen taistelun harhaan, ja miksi olennaista on keskittyä kysymykseen siitä, että kansanliikkeiden on oltava proletariaatin johdon alaisuudessa, jotta ne voivat todella muuttua materiaaliseksi voimaksi maailman muuttamiseksi.
Vallankumouksen tie on ainoa tie naisten emansipaation toteuttamiseksi
Vuonna 1918 tuhannet naiset ottivat osaa vallankumoukseen Suomessa aseet kädessä. Johtuen sosialidemokraattisen puolueen johdosta ja oikeiston vaikutuksesta puolueessa, mikä näkyi joukkojen perässälaahustamisessa, naisia ei johdonmukaisesti organisoitu aseelliseen taisteluun, vaan se tapahtui spontaanisti. Työväen neuvosto jopa ensin kielsi naisten aseistamisen, mutta naiset olivat jo perustaneet omat punakaartinsa. Naisten sankarillisuus varsinkin sodan loppuvaiheissa ja verenhimoisen lahtariterrorin edessä on laajasti tunnettua.
Vallankumous ja siitä seurannut kommunistisen puolueen perustaminen elokuussa 1918 merkitsivät vedenjakajaa työväenliikkeessä Suomessa. Tämän jälkeen opportunistien johtama naisliike keskittyi erityisesti ”äitiyden ammatillistamiseen”, mikä merkitsi monenlaisten ”hyvinvointivaltion” palvelujen kehittämistä. Naiset vaativat taloudellista itsenäisyyttä sekä helpotusta kotityön rasitteisiin. Lasten päivähoito, vanhustenhoito, ensi- ja turvakodit ja muut ”hyvinvointivaltion” palvelut tukivat merkittävästi naisten inkorporaatiota yhteiskunnalliseen tuotantoon. ”Äitiyden ammatillistaminen” viittaa epämääräisesti lastenhoidon ja muun kotityön yhteiskunnallistamiseen, mikä tulee mahdolliseksi yksityisomistuksen poistamisen myötä. Kuitenkin opportunistit yrittivät esittää, että ”sosialismia” voisi olla ilman yksityisomistuksen poistamista. Näin osaltaan kahlittiin se vallankumouksellinen potentiaali, joka oli räjähtänyt porvariston silmille vuonna 1918. Imperialismissa on olemassa monia piirteitä, jotka viittaavat sosialismiin. Kuitenkin niin kauan, kuin yksityisomistus säilyy, muuttuvat nämä työtätekevien joukkojen riiston ja sorron välineiksi.
Marxismi vastustaa käsitystä muuttumattomasta ”ihmisluonnosta”, ja osana tätä myös käsitystä ”naisluonnosta”. Proletaarisen naisliikkeen tavoitteena on yhteiskunta, jossa sukupuoli ei määritä ihmisiä, vaan niin naisilla kuin miehillä on samat oikeudet. Porvarillinen ja pikkuporvarillinen feminismi kuitenkin nostaa erilaisia idealistisia pseudoteorioita, joissa – myös silloin kun naiseuteen liitetyt ominaisuudet ovat näennäisesti ”positiivisia” – toistetaan ajatusta naisluonnon alempiarvoisuudesta. Hyvin merkittävä porvarillinen, korporativistinen pseudoteoria Suomessa on ns. äitikansalaisuus. Tässä naiset ja miehet käsitetään tasa-arvoisiksi, mutta ominaisuuksiltaan pohjimmiltaan eroaviksi ja näin myös velvollisuksiiltaan eroaviksi. Tämä on yhtäältä alojen eriävyyden taustalla. Molempien sukupuolten pitää palvella suomalaista imperialismia osallistumalla ”hyvinvointivaltion” rakentamiseen.
Nykypäivänä ”hyvinvointivaltio” on mädäntyvä ja sitä murennetaan jatkuvasti riiston kasvattamiseksi, mikä merkitsee myös naisten kotityötaakan lisääntymistä. Imperialismi on loismaista kapitalismia. Tämä loismaisuus näkyy myös siinä, että suomalaista hyvinvointivaltiota pyritään ylläpitämään tuomalla työvoimaa sorretuista kansakunnista riiston kasvattamiseksi. Imperialismi myös ylläpitää sortamissaan kansakunnissa puolifeodalismia ja byrokraattista kapitalismia, jotka ylläpitävät monia esikapitalistisia naisen sorron muotoja. Tälle perustalle rakentuu siis se väitetty suomalainen tasa-arvo! Kansakunta, joka sortaa muita kansakuntia, ei koskaan voi olla vapaa, ja siispä myöskään suomalaiset vallankumoukselliset naiset eivät voi hyväksyä, että heidän ”vapautensa” perustuisi loisena elämiseen.
Porvaristo pyrkii myös ”hyvinvointivaltion” ajatuksella istuttamaan joukkoihin nationalistista ylemmyydentuntoa muihin kansakuntiin nähden. Porvarillinen feminismi pyrkii jakamaan joukot sukupuolen sekä etnisyyden ja muiden seikkojen kautta, käyttämällä idealismia hämärtämään kysymyksen riistosuhteista, naisen kaksinkertaisesta riistosta johtuen hänen roolistaan perheessä työvoiman uusintajana. Porvarillisen feminismin hajottavasta vaikutuksesta voitaisiin antaa tuhansia esimerkkejä, mutta keskittykäämme erääseen, joka on hyvin olennainen nyky-yhteiskunnassamme ja pääasiallisen ristiriidan näkökulmasta: kysymys työväenluokan jakamisesta suomalaisiin ja ulkomaisiin, sorretuista kansakunnista tuleviin työläisiin. Kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, porvaristo nostaa usein esille kysymyksen kunniaväkivallasta, maahanmuuttajista ja romaneista. Usein tässä on holhoava sävy. On tärkeää, että me paljastamme tämän: esimerkiksi suomalaisten miesten ex-kumppaneihinsa kohdistama väkivalta on aivan yhtä lailla kunniaväkivaltaa. Kysymys on pohjimmiltaan miehen kunnian ja miehen oikeuden kontrolloida naista, pakottamista. Myös suomalaisessa yhteiskunnassa on monia hyvin patriarkaalisia kulttuurisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi naisten esineellistäminen ja prostituution ihannointi ”seksuaalisen vapautuksen” nimissä. Vallankumouksellisille ei ole tässä suhteessa eroa sillä, tuleeko patriarkaatti ilmaistuksi yhdellä tai toisella tavalla – se voidaan poistaa vain yksityisomistuksen poistamisen myötä, ja tätä varten meidän on keskityttävä siihen, mikä todella yhdistää ja erottaa meitä: luokkaan.
Millä on väliä vallankumouksen kannalta, on se, että työväenluokkaa jaetaan rasismin keinoin, ja tätä rasismia ylläpitävät myös ”hyvää tarkoittava” pikkuporvarillinen huoli maahanmuuttajanaisista, joka toisintaa ajatusta suomalaisesta kansakunnasta ylivertaisena. Usein tähän liittyvät erityisesti hyökkäykset islamia vastaan ja keskittyminen keskustelemaan esimerkiksi musliminaisten pukeutumisesta ja erilaisista kulttuurisista käytännöistä. Lisäksi tähän ideologiseen hyökkäykseen yhdistyy suoranainen joukkojen kontrolli sosiaalityön ja muiden hyvinvointivaltion mekanismien muodossa. Nykyaikana huolimatta leikkauksista suomalainen imperialismi kehittääkin paljon korporativistisia mekanismeja, joilla pyritään ehkäisemään ”syrjäytymistä” ja inkorporoimaan joukkoja porvarilliseen valtioon eri tavoin. Tämä verhotaan usein huoleksi naisten oikeuksista, mutta todellisuudessa kyse on joukkojen hallinnasta ja ideologisesta muovaamisesta.
Suomessa ”hyvinvointivaltion” rakentamisen kautta on padottu joukkojen vallankumouksellista liikehdintää, osana tätä myös naisliikettä. Tästä syystä proletaarisen, vallankumouksellisen naisliikkeen on pureuduttava kysymykseen yksityisomistuksesta ja sen luomista riistosuhteista ja paljastettava ”hyvinvointivaltion” kautta toteutettu naisten kaksinkertainen sorto ja riisto. Imperialismin aikakautena olennaista on myös paljastaa porvariston ”naisten oikeuksien” nimissä lietsoma sovinismi sorretuista kansakunnista tulevia työläisiä kohtaan.
