Julkaisemme epävirallisen käännöksen IKP (Maolaisen) pohjoisen koordinaatiokomitean julkilausumasta.

Postmoderni opportunismi

Intian Kommunistinen Puolue (Maolainen)
Pohjoinen Koordinaatiokomitea (PKK)

Kesäkuu, 2026

Esipuhe: hämmentynyt pikkuporvaristo Intian vallankumouksessa

Luokkayhteiskunnan alusta saakka kriisi alkaa saada ilmauksensa monilla inhimillisen elämän osa-alueilla (yhteiskunnallisella, poliittisella, taloudellisella, biologisella jne.). Kriiseistä tuli yleisempiä ja vakavampia pääoman vallan vakiintumisen jälkeen. Nykyisellä globaalin kapitalismin aikakaudella kriisi on jatkuva ilmiö. Se on seurausta kapitalismin kiertämättömistä ristiriidoista; kapitalismi perustuu yksilölliseen rikastumiseen (kapitalistit kaappaavat ihmistyön tuotteet) ja yhteiskunnalliseen tuotantoon (työläiset suorittavat työprosessin kollektiivisesti). Tämä perusristiriita aiheuttaa kaikki nykyajan kriisit. Oli kyse sitten osakemarkkinoista, datamarkkinoista, kaivosteollisuudesta, maasta, teollisista yksiköistä, kiinteistömarkkinoista tai muista pääomaa tuottavista toimista, kriisi ajaa taloutta, yhteiskuntaa ja yksilöitä. Se muovaa kansan mentaalisia ja fyysisiä kykyjä. Tämä johtaa vieraantumiseen tuotantoprosessista ja rajoittaa inhimillisen osallistumisen roolia yhteiskunnan ja luonnon rakenteisiin. Tätä kutsutaan vieraantumiseksi. Toveri Marx sanoi, että vieraantuminen ilmaantuu, ei ainoastaan lopputuotteissa, vaan myös tuotantoprosessissa ja itse tuottavassa toiminnassakin. Työläinen ei ole kotonaan työtä tehdessään, jonka hän käsittää vain keinoksi täyttää muita tarpeita. Työläiselle työ on toimintaa, joka on osoitettu häntä itseään vastaan, joka on riippumatonta hänestä eikä kuulu hänelle. Tällainen vieraantunut työ vieraannuttaa ihmisen hänen lajiolemuksestaan. Ihmiselämä, tuottava elämä, elämää tuottava elämä, muuttuu vain keinoksi ylläpitää työläisen yksilöllistä olemassaoloa, ja ihminen vieraantuu muista ihmisistä. Lopulta itse luontokin vieraannutetaan ihmisestä, joka siten menettää oman epäorgaanisen ruumiinsa.

Tällainen tuotantoprosessiin osallistuvan yksilön huutava henkinen kriisi saa ilmauksensa myös keskiluokissa. Intiassa korona-pandemian aikana miljoonat työläiset ja keskiluokan jäsenet muuttivat takaisin kohti kyliään. Pandemia paljasti yhteiskunnan sisäisen railon, joka muulloin oli moottoriteiden, pikateiden ja muiden teiden peittämä. Työtätekevät luokat sekä osa keskiluokkaa muutti työpaikoiltaan kyliinsä. Moni kuoli tässä prosessissa. Miten tämä muutto on selitettävissä? Eikö kyse ole yhteiskunnallisesta vieraantumisesta? Tuntemus, että he eivät ole kotonaan siellä missä olivat sai heidät tuntemaan itsensä uhatuiksi. Selvästi kaupungit eivät ole työläisille. Ne ovat paikkoja, joissa kerätä voimia (rahaa) palatakseen sitten takaisin kyliin. Mutta kaupungit eivät myöskään ole keskiluokalle. Keskiluokalle kaupunki on ihanne. Keskiluokka janoaa kaupunkiin, mutta kaupunki ei koskaan kokonaan hyväksy sitä. Tuon luokan ylempi osa jää kaupunkien pöyhkeiden hallitsijoiden reserviarmeijaksi. Keskiluokan valtavat alemmat ja keskiosan joukot, joilla ei ole työtä tai joita riistetään ankarasti heidän joutuessa olemaan töissä lähes 20 tuntia yhteen menoon, eivät pysty elättämään itseään. He muodostavat suuren työttömien tai merkityksettömästi työllistettyjen kerroksen. He ovat vieraantuneet yhteiskunnasta ja perheinstituutiosta; perheiden odotukset heitä kohtaan, tarve toteuttaa feodaalista ylivaltaa yhteiskunnassa tai kylissä, kuristaa keskiluokkia. Viimekädessä yksilö syyttää omaa itseään, panikoi koska ei pysty miellyttämään perhettä ja yhteiskuntaa. Kaikista epäonnistumisista yksilö syyttää itseään. Itsensä syyttäminen huonoista oloista on mitä perustavinta ja primitiivisintä pääoman logiikkaa. Se ohjaa kansan vihaa pääomakeskeisestä maailmanjärjestyksestä yksilöä itseään kohtaan. Elämän tyhjyyden ja merkityksettömyyden kysymyksestä tulee porvarillisen yksilöllisen moraalin aihe, johtaen yksilön monenlaiseen henkiseen ja ruumiilliseen sairauteen. Yksilö huutaa apua, mutta apua ei tule. Porvarillinen yksilöllinen moraali ei tarjoa vastausta hädässä olevalle luokalle.

Keskiluokkien uhanalaisuus johtuu niiden poliittisesta asemasta. Politiikka heijastaa taloutta. Yksi osa keskiluokkia yhtyy työväenluokan taistelun kanssa, on yhteydessä sen puolueeseen ja sen siten tämä osa pysyy eheänä ja kulkee kohti vapautustaan. Sen sijaan sen ylempi osa on liberaalin porvarillisen propagandan vaikutuksen alaisena, etsii lohtua huumeista, supermarketeista, seksistä jne. Se on niin hallitsevien luokkien propagandan lamauttama, ettei se näe toivoa proletaarisen liikkeen hitaalle mutta varmalle vahvistumiselle kommunistisen puolueen ympärillä, ja käyttäen poliittisen puolueettomuuden kulissia se siirtyy hallitsevien luokkien puolelle. Jatkuvasti vannoen, että se on ideologisesti notkea, se seuraa hallitsevien luokkien ja puolueiden ideologiaa ja politiikkaa, mutta kuitenkin huomaa jotain puuttuvan. Tuo jokin puuttuva asia jahtaa sitä, eikä se koskaan kokonaan sulaudu hallitsevien luokkien kanssa. Epäröivyys kaikilla olemassaolon aloilla määrittää tätä luokkaa. Tuo sulautuminen melkein voimistui sen jälkeen kun kapitalismi palautui Kiinassa. Sen jälkeen kun revisionistit tulivat valtaan Kiinassa, osa keskiluokkaa siirtyi hyvin lähelle hallitsevaa luokkaa ja alkoi levittää valheita liittyen kommunismiin ja sen väistämättömyyteen. Tämä on keskiluokan luonteelle tyypillistä. Toveri Marx huomasi sen Lassallessa. Toveri Mao ja toveri Lenin taistelivat sellaisia virtauksia vastaan rakentaakseen todellisen bolshevistisen puolueen. Synkkinä aikoina, jolloin liikkeemme on heikentynyt, se on juuri keskiluokka, joka ensimmäisenä pakenee pois proletariaatin luokkaideologiasta ja muuttuu porvarillisen ideologian orjaksi. Tuo pako merkitsee vallankumouksellisen asenteen puutetta ja kykenemättömyyttä elää proletaarista elämää. Opportunistinen (pikkuporvarillinen liberaali intellektuelli) kiistää myös älyllisen rehellisyyden, kun sen sijaan, että analysoisi omia virheitään, hän alkaaki epäillä teoriaa ja poliittista linjaa, jota he jokin aika sitten olivat noudattaneet. Lopulta he tulevat julkisuuteen joidenkin vanhojen, aikansa eläneiden teorioiden kanssa, joilla he yrittävät hyökätä M-L-M:n vallankumouksellista teoriaa vastaan ja liittyvät taantumukseen.

Intian kontekstissa vallankumouksellinen liike feodalismia ja imperialismia vastaan, erityisesti taistelu Intialaisen yhteiskunnan brahmanistista feodaalista järjestystä vastaan, innosti pikkuporvaristoa. Tässä liikkeessä se näki vapautuksen patriarkaalisen perheen, jumalan, sokean uskon, kastin ja suvun oikeaoppisuuden vallasta. Se aloitti vaiheen, jossa suuret joukot pikkuporvaristoa korkeakouluista ja yliopistoista liittyivät feodalismin ja imperialismin vastaiseen liikkeeseen ympäri maata. Pikkuporvaristo pystyi yhdistämään sen oman halun vapauteen feodalismin kahleista, ja vapauteen harjoittaa sen oman mielen mukaista taidetta ja politiikkaa, proletariaatin tarpeeseen toteuttaa uusdemokraattinen vallankumous edetäkseen kohti sosialismia ja lopulta kommunismia, mikä johti siihen, että valtava määrä keskiluokkaisia ihmisiä liittyi vallankumoukselliseen liikkeeseen. Mutta kun vallankumouksellinen liike heikkeni, sen jäseniä kuoli marttyyrin kuoleman, ja sen hallussa oleva alue pieneni, niin nämä pikkuporvarit olivat ensimmäisiä, jotka väittivät, että seuraamamme polku on uuvuttava ja pitkä, tulevaisuus on synkkä ja nähtävissä on vain tuhoa. He perustavat näkemyksensä kokemukseen ja siinäkin vain henkilökohtaiseen kokemukseen.

Teoreettinen puoli vaiennetaan ja unohdetaan. Mitä heille jää jäljelle on kokemus tappiosta, jonka perusteella he yleensä yrittävät estää kaikkia, jotka yrittävät jälleenrakentaa liikettä. He poistuvat vallankumouksellisten leiristä. Teoria käytännön ohjeena ja tieteenä liikkeen tai ilmiöiden tulevan kehityksen ja menestysten ymmärtämiseksi jätetään sivuun. Lopulta jäljelle jää luokka, joka toisaalta on vieraantunut nykyisestä hallitsevan luokan järjestyksestä, mutta toisaalta on karannut vallankumouksellisesta liikkeestä etsiäkseen lohtua. Millainen on tuollaisen elämän tietoisuus? Mihin ideologiaan he perustavat lohtunsa? Tietysti sellaiseen ideologiaan, joka kiistää molemmat puolet, mutta hyvin vaivihkaa antaa tilan hallitsevan luokan ideologialle. Sellaiset teoriat vaihtelevat ajasta ja paikaista riippuen ollen joskus machismia, joskus ambedkritelaisuutta ja joskus kehittyen edelleen postmodernismiksi. Intian nykyisessä tilanteessa ja maailmanpolitiikan tilanteessa postmodernismi on se ideologia, joka ohjaa ja vahvistaa pikkuporvariston taantumuksellista osaa. Opportunistit argumentoivat postmodernien akateemikoiden sekä Foucaltin ja muiden kaltaisten taantumuksellisten puheiden perusteella. Leninin ja Maon ajan opportunistit seurasivat machilaista/kunfutselaista koulukuntaa. Ei olisi liittoittelua sanoa, että meidän aikamme kaikki opportunistit seuraavat postmodernismin ajatuksia.

Opportunistien horjuvuus ja objektiivisen todellisuuden sekä metanarratiivien kiistäminen postmodernismin teoreetikoiden taholta tarjoavat parhaan periaatteen yhtenäisyydelle opportunismin ja postmodernismin välillä. Imperialistinen finanssipääoma on kehittänyt itselleen erittäin hyvän liittolaisen postmodernismin ajatusten muodossa. Tuon liittolaisen voima on valtava. Kahden linjan taistelua, puolueenkin sisällä, käydään postmodernismiin liittyen. Elokuun 2024 politbyroon julkilausuma pitää postmodernismia yhtenä tekijänä, joka on johtanut liikkeen takaiskuihin. Sen takia on välttämätöntä huomata postmodernismin vaikutus puolueessa ja miten opportunistit saavat teoreettisen ja poliittisen voimansa siitä. Puolueemme julkaisi artikkelin postmodernismista PW:n 20. numerossa, jossa nostettiin esiin useita postmodernismin suuntauksia puolueen ja toverien keskuudessa. Artikkelissa osoitettiin, miten postmodernismin hyökkäys puoluettamme vastaan on osa valtion laajaa psykologista hyökkäystä. Artikkelissa todettiin lisäksi, että sen ideologisen roolin lisäksi postmodernismi on hallitsevien luokkien poliittinen väline, joka pyrkii riistämään proletariaatilta sen puolueen. Tällä hetkellä, kun puolueemme käy kärkevää poliittista ja ideologista taistelua opportunismi-likvidationismi-revisionismia vastaan, on erittäin tärkeää tunnistaa pääasialliset opportunismia ylläpitävät hallitsevan luokan ideologiat.

Leninin taistelu empiriokritisismiä ja opportunisteja vastaan

1900-luku alkaa taistelulla oppportunismia vastaan filosofiassa. Vuoden 1908 alussa bolshevikkien keskuudessa ilmaantui vakavia erimielisyyksiä filosofian kysymyksistä. Lenin oli vastustanut A. Bogdanovin filosofisia näkemyksiä 1906 vuodesta lähtien, ja jopa aikaisemminkin, ja hän omaksui järkkymättömän asenteen niitä bolshevikkeja kohtaan, A. Bogdanovia, A. Lunatsarskia, V. Bazarovia, jotka saarnasivat idealistisia näkemyksiään symposiumissaan, ‘Esseitä filosofiasta’. Idealismi ja revisionismi filosofiassa olivat eräs merkki siitä rappiosta, joka alkoi ilmaantua poliittisessa “yhteisössä” ja poliittisissa puolueissa vallankumouksen vuonna 1906 kärsimän tappion johdosta. Lenin, joka piti erittäin tärkeänä marxilaisen ideologian puhtautta, kävi kärkevän kamppailun empirio-kriitikkoja vastaan puolustaakseen dialektista materialismia, puolustaakseen marxismin filosofisia periaatteita. Vuonna 1908 Lenin sai valmiiksi tärkeän filosofisen teoksen Materialismi ja empiriokritisismi: arvostelevia huomautuksia eräästä taantumuksellisesta filosofiasta. Tuosta kirjasta, Engelsin Anti-Dühringin ohella, tuli väline taistelussa opportunismia, erityisesti likvidaattoriutta vastaan.

Empiriokritisismin filosofia muodostui vuosina 1890-1910, jolloin oli käynnissä finanssipääoman valtaantulon prosessi maailmanlaajuisesti. Se oli aikakausi, jolloin kapitalismi oli kehittymässä imperialismiksi. Finanssipääoman taantumuksellisuus tuli ilmi tilanteessa, jossa Moskovassa ja muualla oli työläisten liikehdintää ja massiivisia mielenosoituksia, joiden jälkeen alkoivat valtavat sortotoimet vallankumouksellista liikettä, puoluetta ja kansaa kohtaan. Tämä aiheutti sen, että moni pikkuporvarillinen intellektuelli hylkäsi puolueen. Filosofian alalla tuo karkuruus sai ilmauksensa taantumuksellisena empiriokritisisminä. Tuona aikana toveri Lenin aloitti taistelun kahdella rintamalla. Yksi niistä oli poliittinen rintama, jolla, kuten tiedämme, toveri Lenin kirjoitti vuosina 1908-1917 useita artikkeleita paljastaen likvidaattorit ja opportunistit, jotka halusivat tehdä puolueesta avoimen ja laillisen muodottoman järjestön. Toinen rintama, joka myös oli erittäin tärkeä, oli filosofian rintama, jolla hänen oli voitettava empiriokriitikoiden koulukunta. Empiriokriittisen koulukunnan logiikka oli sisällöltään opportunismia. Ymmärrettyään tämän, toveri Lenin tuhosi empiriokritisismin kirjallaan lähes täydellisesti. Alla esitämme vertailun opportunismin ja empiriokritisismin välillä. Tämä auttaa ymmärtämään filosofisen moottorin niiden poliittisten kysymysten taustalla, joita sen ajan opportunistit nostivat esille. Monet niistä löytävät vastineensa nykypäivän opportunisteissa, joita vastaan puolueemme taistelee.

	Empiriokritisismi	Opportunismi
Kokemuksesta	Subjektiivista idealismia: yksilön kokemus on pääasiallista.	Subjektiivista idealismia: josta johtuen he näkevät tärkeäksi heidän yksilöllisen kokemuksensa liikkeessä ja kiistävät teorian merkityksen ohjenuorana. He asettavat yksilön roolin ja tunteet politiikan keskiöön.
Objektiivisesta totuudesta	Ei ole olemassa objektiivista totuutta. Totuus on pelkkä inhimillisen kokemuksen jäsentämisen muoto.	Totuus on aina suhteellista ja näin ollen sen täytyy olla ehdollista. Absoluuttisen totuuden olemassaolo ei ole mahdollista.
Puolueetonta	Yrittää esittää itsensä neutraalina. Esittää ettei ole idealismia eikä materialismia, vaikka olemukseltaan on subjektiivista idealismia.	Ei koskaan ilmaise poliittista linjaansa selkeästi. Aina vääntelehtii puolelta toiselle kuin jokin selkärangaton matelia. Kahdella tuolilla istumisen teoria.
Syystä ja seurauksesta	Luonnossa ei ole syitä eikä lakeja. On ainoastaan subjektiviisia kokemuksia, jotka heijastuvat kielessämme.	Kaikille seurauksille on useita syitä, joten olisi väärin sanoa jonkin yhden tekijän olevan asian syy.

Opportunistit ja empiriokriitikot molemmat kiistävät absoluuttisen totuuden olemassaolon. On heidän luokkaintressinssä mukaista käsitellä totuutta epämääräisenä ja määrittelemättömänä, jotta he voivat seurata sitä mielipidettä, joka kulloinkin sopii heille parhaiten. Tämä on opportunismin perustuntomerkki. Se istuu kahdella tuolilla samaan aikaan. Empiriokritisismi ilmaisee tätä samaa relativismia. Toveri Lenin selittää miten kommunistin tulisi lähestyä tätä kysymystä. Hän sanoo: “Sanalla sanoen, kaikki ideologia on historiallisesti ehdollista, mutta ehdotonta on se, että jokaista tieteellistä ideologiaa (erotukseksi esimerkiksi uskonnollisesta) vastaa objektiivinen totuus, absoluuttinen luonto. Te sanotte: tuo suhteellisen ja absoluuttisen totuuden erottaminen on epämääräinen. Minä vastaan teille: se on juuri siinä määrin “epämääräinen”, että se estää tieteen muuttumisen dogmiksi tämän sanan huonossa merkityksessä, joksikin kuolleeksi, jähmettyneeksi, luutuneeksi, mutta se on samalla juuri siinä määrin “määrätty”, että sen perusteella voidaan mitä päättävimmällä ja peruuttamattomalla tavalla sanoutua irti fideismistä ja agnostisismista, filosofisesta idealismista sekä Humen ja Kantin seuraajien sofistiikasta.” Absoluuttisen totuuden kiistäminen on opportunistien tuntomerkki yhä nykyäänkin. Kun jokainen kysymys tai aihe esitetään relativistisena opportunismi saa parhaat mahdollisuudet valikoivasti väistellä tai hyväksyä asioita. Maanalaisuus tai julkisuus on heille relativistinen kysymys. Kurinalaisen puolueen muodostaminen niinikään on heille relativistinen kysymys. Relativismin avulla he saavat tekosyyn olla tekemättä sitä mitä heiltä odotetaan. Sitä paitsi, kun jokin on relativistista, kukaan ei voi syyttää heitä poikkeamisesta oikealta linjalta. Niin tärkeää absoluuttisen totuuden kiistäminen on opportunisteille. On kuin empiriokriitikoiden koulukunta antaisi opportunisteille hengityslaitteen sitä ‘pandemiaa’ vastaan, joka on bolshevikkien hyökkäys.

Toinen empiriokriittisen filosofian tärkeä piirre on, että se tekee yksilöstä sekä analyysin subjektin, että objektin. Tällainen hyper-individualismi johtaa subjektiivistisiin ja tunteisiin perustuviin spekulaatioihin käytännön työssä. Pikkuporvaristo, joka pelästyi proletariaatin kapinan tappiosta, ei onnistunut keräämään tarpeeksi rohkeutta seuratakseen ideologiaa, joka vaatii kärsivällisyyttä ja rohkeutta, vaan lopulta löysi lohdun filosofiasta, joka kiistää puoluekantaisuuden tarpeen ja kannustaa olemaan ottamatta selkeää kantaa. Se tukee individualismia väittämällä, että yksilön tunteet ovat tärkeämpi osa totuutta kuin logiikka. Loogisista syistä henkilö osallistuu proletariaatin taisteluun vapaudesta, mutta jos hän antaa enemmän painoarvoa tunteille hän keksii syitä keskittyä vain omiin tarpeisiinsa. Tämä on empiriokriittisen koulukunnan porvarillinen moraali. Empiriokriittiset ajatukset loivat ja vahvistivat opportunismia kommunistisessa liikkeessä, mutta maata vavisuttava lokakuun vallankumous Venäjällä löi pirstaleiksi kaikki empiriokritisismin toiveet ja pystytti valtaan Leninismin. Venäjän vallankumouksen jälkeen Kiina seurasi samaa marxismi-leninismin raivaamaa tietä, ja toveri Maon johdolla vallankumous saavutti Kiinassa voiton 1949 pystyttäen marxismi-leninismi-maoismin uutena marxismi-leninismin kehittyneempänä vaiheena. Niin puolet maailmasta tuli punaiseksi. Se oli musertava isku imperialismille. Palauttaakseen valtansa imperialistien täytyi tehdä muutoksia toimintaansa kahdella rintamalla. Yksi oli poliittisen taloustieteen rintama, toinen ideologian rintama. Poliittisen taloustieteen rintamalla muutos tapahtui Reagan-Thatcher-suunnitelman muodossa, jota alettiin kutsua uusliberaaliksi politiikaksi. Ideologian tasolla postmodernismista tuli uusi työkalu. Se oli uusempiriokritisismia. Tämän he tekivät strategianaan estää kommunistien vaikutus yliopistoissa tukemalla ei-kommunistista vasemmistoa, joka todellisuudessa on oman aikansa empiriokritisismia. Käytännössä he olivat postmoderneja akateemikoita marxismin sisällä ja liepeillä, välillä kutsuen itseään uusvasemmistoksi, radikaalivasemmistoksi tai uusmarxisteiksi.

Nähdessään marxismi-leninismin valtavan vaikutusvallan eurooppalaisilla kampuksilla Yhdysvaltojen imperialismi antoi CIA:n tehtäväksi varmistaa, ettei kommunistinen propaganda saavuta Euroopan yliopistoja. Tätä tehtävää varten CIA muodosti erityisen ryhmän asiantuntijoita eripuolilta akatemiaa ja monista eri maista. He suunnittelivat strategian, ajatuksena yhdistää kaikki ei-kommunistiset vasemmisto-intellektuellit, jotka korvaisivat kommunistiset intellektuellit. Nuo ei-kommunistiset vasemmisto-intellektuellit saivat rahoitusta CIA:lta ja saivat tehtäväksi kirjoittaa ja levittää artikkeleja ja väitteitä, joilla mustamaalattiin kommunismia ja marxismia, erityisesti Neuvostoliiton ja Kiinan toimia. Ajatusta kaiken tämän toiminnan takana tukivat aktiivisesti Chip Bohlen, Isaiah Berlin, Nicolas Nabokov, Averell Harriman ja George Kennan. Tuon tiimin tehtäväksi annettiin taistella totalitarismia vastaan. Tiimin oli tarkoitus olla salainen ja sen jäsenille annettiin sekä yksilöllisiä, että yhteisiä tehtäviä.

Taloudellisella rintamalla imperialismi jumittui kriisiin. Finanssipääoma kasaantui yhä harvempiin käsiin. Pankeista tuli yhä voimakkaampia samalla kun kuluttajalla oli hädin tuskin varaa maksaa lainojaan. Talouskriisin laajentuessa syntyi poliittista liikehdintää ja kansanliikkeitä ympäri maailmaa. 1960-luvusta tuli vallankumouksen vuosikymmen kaikkialla maailmassa. Sosialistinen maailmanvallankumous näytti olevan entistä lähempänä. Kuitenkin johtuen revisionististen johtajien petturuudesta, Hrustsovin petoksesta toveri Stalinin kuoltua ja Dengin petoksesta toveri Maon kuoltua, maailman proletariaatti joutui vakaviin ongelmiin. Pikkuporvaristo myös menetti toivonsa. Tuollaisena aikana, jolloin maailman proletariaatilla ei ollut omaa valtiovaltaa, imperialistinen porvaristo tuki ns. ei-kommunistisia vasemmisto-ideologioita, jotka olivat käytännössä uusempiriokritisismiä. Tuo ideologia tuli myöhemmin tunnetuksi postmodernismin nimellä. Suruun vaipunut pikkuporvaristo koki romanttisen ihastumisen hallitsevan luokan postmoderniin ideologiaan. Postmodernismi esiintyy kaikkialla taiteesta, kirjallisuudesta, arkkitehtuurista seksiin ja ruokaan, ja jättää jälkensä kaikkeen ympärillämme. Niin voimakas oli imperialististen voimien kommunismin vastainen propagandakoneisto. Anti-kommunististen vasemmisto-intellektuellien tiimi ja heidän päällikkönsä, eli CIA, onnistuivat äärimmäisen hyvin ja saivat konkreettisia tuloksia kaapaten kampukset postmodernismin otteeseen.

Postmodernit opportunistit ja kommunistinen puolue

Toveri Mao sanoi, että puolue on kaikkein tärkein ja pääasiallinen ase, joka käyttää kansanarmeijaa ja yhteisrintamaa kansan vapauttamiseksi. Hän sanoi lisäksi, että puolueen yhtenäisyys voidaan rakentaa vain ideologisen selvyyden pohjalta. Toveri Mao sanoi: “Tältä pohjalta, siis yhteisymmärryksen pohjalta ideologiasta, politiikasta ja eri poliittisista päätöksistä, puolueemme voi paremmin yhdistyä.” Ilman ideologista sentralismia puolueessa puoluetta ei voi kutsua kommunistiseksi puolueeksi. Tämä pitäisi olla kenen tahansa organisaattorin asenne, joka haluaa rakentaa puoluetta. Puolueorganisaattorille ideologian täytyy aina olla etusijalla. Puolueorganisaattori asettaa aina ideologisen työn kaiken muun työn edelle. Meidän puolueemme kontekstissa työ ideologisella rintamalla on saanut vieläkin tärkeämmän merkityksen, koska yhtäältä kohtaamme kaikkein vakavimman tappavan hyökkäyksen puoluemme johtoa kohtaan, samalla kun toisaalta opportunisti-likvidaattori-revisionistiset ainekset yrittivät muuttaa puolueen merkityksettömäksi hallitsevan luokan eduille sopivaksi järjestöksi. Jos haluamme elvyttää puolueen, jos haluamme vapauttaa sorretun ja riistetyn kansan murhanhimoisen kompradorisen, feodaalisen fasismin hyökkäykseltä, niin ainoa asia johon tarttua on M-L-M. Meidän on juurittava pois keskuudestamme kaikki ei-marxilainen ideologia ja käytäntö. Jos tartumme ideologiaamme niin huomenna, jollemme tänään, tulemme saavuttamaan voiton, mutta jos nyt laiskistumme taistelussa ideologisella rintamalla annamme tuhoutua kaiken, minkä marttyyrimme ovat maksaneet verellään.

On muistettava, että oikeisto-opportunismi on tilanteessamme päävaara. Myös Keskuskomitea-Politbyroo oli tunnistanut oikeistopoikkeaman takaiskun erääksi syyksi. Silti jotkut opportunisteista toistelevat väitettä, että vasemmisto-opportunismi on yhtä vaarallista puolueelle. Tuo vasemmisto-opportunismin painottaminen on käytännössää vain kulissi, jolla he peittävät hyökkäyksensä todellista marxilaista linjaa vastaan. He ovat siirtyneet niin paljon oikealle, että oikea marxilainen tie näyttää heistä vasemmistolaiselta. Pamfletissaan ‘Asiat alkavat muuttua’, toveri Mao kirjoitti tähän liittyen: “On myös lukuisia ihmisiä joiden ajattelu kallistuu virheellisesti revisionismiin tai oikeisto-opportunismiin. He edustavat suurempaa vaaraa, koska heidän ajatuksensa ovat porvarillisen ideologian vaikutusta puolueen sisällä ja koska he kaipaavat porvarillista liberalismia, kiistävät kaiken ja ovat sadalla ja yhdellä tavalla sidottuja puolueen ulkopuolisiin porvarillisiin intellektuelleihin. Muutaman viime kuukauden aikana monet ovat kritisoineet dogmatismia, mutta ovat sallineet revisionismin olla vapaasti. Dogmatismia pitää kritisoida tai muuten virheitä ei voida oikaista. Nyt on kuitenkin aika kohdistaa huomiomme revisionismin kritisointiin.” Dogmatismi on pikkuporvarillisen ideologian vaikutusta puolueemme sisällä, kun taas oikeisto-opportunismi on silkkaa porvarillista ideologiaa. Toki vasemmisto-opportunismi tai dogmatismi on vaarallista ja täytyy oikaista välittömästi, mutta nykyisissä olosuhteissa maassamme, tai kansainvälisellä tasolla, ei ole olemassa vasemmisto-poikkeamaa edustavaa poliittista voimaa tai sen vaikutus on minimaalinen. Puhe vasemmisto-dogmaattisuudesta on peräisin enimmäkseen oikeisto-opportunisteilta, jotka haluavat hyökätä oikeaa marxilaista linja vastaan. Todellinen vihollisemme on opportunisti-likvidationisti-revisionistinen ideologia. Kun olemme todenneet päävaaran meidän on seuraavaksi todettava sen ilmentymät puolueessamme. Oikeisto-opportunistiset virtaukset/poikkeamat ilmenevät seuraavilla tavoilla:

1. Yritys tehdä puolueesta julkinen ja avoin hylkäämällä maanalaisuus ja aseellisen taistelun tie. He yrittivät saada tämän aikaan herättämällä epäilyksiä maanalaisuuden käytännöstä. He sanovat, että kenties avoin työ on myös erittäin tärkeää, yhtä tärkeää kuin maanalainen työ. He sanovat, että tilanne on muuttunut, valtio on vahvistunut ja sen takia meidän täytyy vakavasti arvioida aikaisempia toimintatapojamme. (Tässä on tärkeä huomata, että he eivät ole suoraan sanoneet että pitäisi hylätä maanalaisuus, eivätkä, että tilanteen muuttumisen takia maanalaisuus ja aseellinen taistelu on mahdotonta).

2. Puolueen demokraattisessa sentralismissa he antavat demokratialle tärkeämmän merkityksen sentralismin kustannuksella. Demokratian nimissä he haluavat viedä ylemmältä komitealta oikeuden varmistaa puolueen linjan toteuttamisen paikallisten komiteoiden toimesta. He sanovat seuraavansa ylempää komiteaa, mutta, että ylemmän komitean pitäisi kysyä heiltä ennen kun tekee mitään päätöksiä, käyttäen tuota tekosyynä lopettaa koordinoinnin ylemmän komitean kanssa. He vannovat marttyyritoverien nimeen olevansa puolueen puolella ja ainoastaan ylemmän komitean omavaltaisuutta vastaan. He sanovat seuraavansa keskuskomiteaa, mutta, että ylempikomitea täällä on epäpätevä, eikä sitä tarvitse seurata.

3. He asettavat enemmän painoarvoa kieleen, sanoihin, symboleihin, kirjaimiin, lainausmerkkeihin jne., löytääkseen aukkoja vallassa ylemmän komitean ja toverien/alempien komiteoiden välillä. He sanovat, että sisällöltään kirje, tai se mitä on sanottu, on hyväksyttävää, mutta sen muoto tai kieli on erittäin problemaattista, että se on subjektiivista, byrokraattista tai autoritääristä. Siten koko keskustelu halutaan siirtää kieleen sisältyvään valtaan ja sen byrokraattisuuteen.

4. He halveksivat kaikkea järjestöllistä rakennetta, he eivät muodosta mitään rakennetta, tai jos sellainen on olemassa, he tarkoituksellisesti pitävät sen voimattomana ja selkärangattomana olemalla kytkemättä sitä ylempään komiteaan. Kun heiltä vaaditaan vastausta tähän he sanovat, että jos asiat voi hoitaa vapaamuotoisesti, niin mihin muka tarvitaan virallisia kokouksia ja raportteja ylemmälle komitealle? He sanovat, että tärkeintä on saada työtä tehtyä. Rakenne tai ei rakennetta on toissijainen kysymys.

5. He vastustavat puolueen kantaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen; he kannattavat vapaata rakkautta ja vapaata seksiä. He kannattavat seksuaalista anarkismia. He sanovat, että puolueen kanta seksuaaliseen opportunismiin ja LGBT-kysymykseen on feodaalinen ja patriarkaalinen.

Nyt kun olemme todenneet oikeisto-opportunistien näkemykset yllä mainituista asioista, katsokaamme mitä postmodernit teoreetikot itse sanovat näistä asioista.

Ensimmäinen asia, jonka oikeisto-opportunistit nostavat esiin on Butlerin idea virtaavasta liikkeestä [“flux”], jonka hän on lainannnut Foucaltilta. Monet postmodernit teoreetikot ovat kirjoittaneet tästä. Se on kenties postmodernismin kulmakivi. Mitä enemmän liikkuvuutta, sitä vaikeampaa on paikantaa kohdetta, ja sitä kyvyttömämpiä olemme määrittelemään sen ja tarkentamaan huomiomme siihen. Tämä heikentää rakenteita, luo suunnittelemattomuutta ja sattumanvaraisuutta. Postmodernille filosofialle liike on vain jatkuvaa virtaamista. Se ei tunne vaiheita eikä hyppäyksiä eikä rajoja. Muutos on sattumanvaraista ja jatkuvaa. Seuraten tätä näkemystä muutoksesta oikeisto-opportunistit sanovat, että yhteiskunta on muuttunut, että valtio on tullut vahvemmaksi, ja meidän on muututtava vastaavasti ja hylättävä aseellinen taistelu. Tuo perustuu näkemykseen muutoksesta sattumanvaraisena. Tätä tarkoittaa virtaava liike Butlerin teoriassa. Muutos on virtaavaa ja jatkuvaa, mutta maolaisille muutos tapahtuu määrällisistä muutoksista laadullisiin muutoksiin ja sekin vaiheiden kautta, johtaen hyppäyksiin. Eivät kaikenlaiset muutokset vaadi Intian vallankumouksen strategian vaihtamista. Pelkkä määrällinen muutos ei tarkoita, että yhteiskunta on muuttunut laadullisesti. Täytyy tapahtua hyppäys. Hyppäys muodostaa vaiheen. Se, ettei tutkita hyppäystä ja vaiheitta vaan jankataan muutoksesta, ei ole mitään muuta kuin postmodernia filosofiaa muutoksesta. Ei pitäisi hämmentyä muutoksen ajatuksesta. Kaikki muutos täytyy ymmärtää dialektisen ja historiallisen materialismin avulla, jonka toveri Marx, toveri Lenin ja toveri Mao ovat opettaneet meille. Prosessi sisältää aina vaiheita. Niiden tutkiminen määrittää muutoksen luonteen ja sen mahdollisen muodon ja sisällön tulevaisuudessa. Ovatko opportunistit uskaltaneet teorisoida siitä hyppäyksestä ja vaiheesta, jossa yhteiskunta heidän mukaansa nyt on? Ei, he eivät ole tehneet mitään tutkimusta väitteidensä tueksi. Ainoa, mitä he ovat tehneet. on antaa imperialistisen postmodernin filosofian roskan hurjan vyöryn temmata heidät mukaansa.

Toinen asia liittyy Foucaltilaiseen käsitykseen vallasta. Foucalt sanoi, että valta on itsessään sortavaa ja on läsnä kaikkialla. Niinpä kaataakseen tuon vallan he juhlistavat kaikenlaista erilaisuutta. Yleensä tämä tapahtuu vasta-diskurssin muodossa. Vaikka se olisikin epäloogista, vailla perustetta ja merkityksetöntä, sitä on juhlittava. Oikeisto-opportunistit, jotka eivät hyväksy ylemmän komitean auktoriteettia, ties millä perusteella, todellisuudessa seuraavat Foucaltin logiikkaa, että kaikki valta on itsessään sortavaa. Toverit, jotka sen sijaan, että puuttuisivat tällaiseen kurittomuuteen, juhlivat oikeisto-opportunistien erilaisuutta ylemmästä komiteasta, toimivat myös tuon saman auktoriteetin vastaisen suuntauksen mukaan. He luulevat sen olevan edistyksellistä, että kumotaan kaikki yksilön yläpuolella oleva valta. Ongelma on, että tämä auktoriteetin vastainen näkemys on suoraan peräisin postmodernista käsityksestä vallasta. Väite, että he hyväksyvät kuitenkin keskuskomitean, on pelkästään muodollinen, koska kuten tiedämme, keskuskomitea ei ole se elin, jonka kanssa he suoraan ovat tekemisissä. Opportunistista kieltä käytetään siten peittämään kysymys auktoriteetista. Tapauksissa, joissa keskuskomiteasta tuli se elin, jonka kanssa opportunistit suoraan olivat tekemisissä, he väittivät, että keskuskomiteakin on lähtenyt seuraamaan ylemmän komitean tietä tai on muuttunut jopa jäykemmäksi kuin ylempi komitea. Fenomenologian ja eksistentialismin filosofia on opportunistien johtotähti. He ovat periaatteessa empiristejä ja taistelevat radikaalisen porvarillisen vapauden ja yksilön valinnan vapauden puolesta. Kommunismin verukkeella he taistelevat porvariillisen autonomian sekä yksilön oikeuden puolesta valita oma poliittinen linjansa. Liberaalin porvariston ultra-demokratismi on postmodernismin aikakauden radikaalista vapautta.

Kun ultra-demokratismi oli anarkian tuntomerkki, radikaalinen vapaus perustuu ajatukseen järjestelmässä tai sen ulkopuolella olevan vallan kumoamiseen. Kun oikeisto-opportunistit eivät hyväksy ylemmän komitean auktoriteettia, he haluavat kumota proletariaatin vallan. Mutta uskaltaako opportunisti kumota valtion feodaalisen ja porvarillisen vallan?

Postmodernismilla on suuri vaikutus yhteiskuntaamme. Kun keskiluokkainen väestö lisääntyy, lisääntyy myös postmodernismin vaikutus kansan joukkoihin. Postmodernismista vihollinen on löytänyt tehokkaimman aseensa. Aiemmin vihollisen ase oli porvarillinen hyvinvointiyhteiskunnan ajatus, mutta sitä taikasauvaa, jota postmodernismin avulla heilutellaan, ei pystytä heilutteleman minkään muun ideologian avulla. Imperialistinen uusliberaali maailmanjärjestys tarvitsee joukkomittaista kulutusta. Joukkomittaista kulutusta mahdollistetaan luottojärjestelmällä ja markkinatalouden digitalisaatiolla. Tämän ansiosta kuluttaminen on yhä enemmän yksilöllistä toimintaa, joka perustuu yksilön valintaan, yksilöllisiin mieltymyksiin. Postmodernismi on huomannut olevansa täydellisen yhdenmukaista uusliberaalin maailmanjärjestyksen kanssa. Samanlainen epävakaus ja sattumanvaraisuus, joka esiintyy finanssipääoman markkinoilla, esiintyy myös heidän filosofiassaan. Nykypäivän markkinoiden aineelliset olosuhteet levittävät hyper-individualismia. Yksilölle tarjotaan yksityisiä markkinoita (Amazonin ja Flipkartin yms. muodossa), yksityisiä toivelistoja, ja heitä houkutellaan unohtamaan heidän rahojensa olevan rajallisia kehoituksilla ottaa lainaa tai käyttää luottokorttia tai pelaamaan pelejä tai lataamään appeja jne. . . . Mutta tämän kulissin takana mikään ei todellisuudessa ole heidän omaansa. Kaikki on rakennettu imperialistisen pääoman logiikan ja sen uusliberaalien intressie mukaan. Valinnanvapauden fiktio pöyrittää markkinoiden ideologista koneistoa. Tämä fiktiivinen vapaus ja oikeus valita saa vastineensa myös politiikassa.

Oikeisto-opportunistien ylemmän komitean auktoriteetin kiistämisen aineellinen perusta on digitaalisessa markkinataloudessa, jonka imperialistinen finanssipääoma on synnyttänyt. Nuo markkinat synnyttävät yksilöllisen valinnanvapauden ja radikaalisen vapauden fiktion, mutta pikkuporvariston mielikuvituksessa demokraattisen sentralismin käsite näyttää orjuudelta, koska se vaatii sitoutumista ideologiaan ja kollektiiviin. Niinpä he aloittavat hyökkäyksensä demokraattisen sentralismin sentralistista puolta vastaan vääristellen demokraattisen sentralismin käsitettä niin, että demokratia on muka sen ydin, jonka täytyy kaikin puolin ja aina olla pääasiallinen. He näkevät sentralismin valtana ja heidän ymmärryksensä vallasta on sama kuin Foucaltilla, joka uskoo että kaikki valta on aina sortavaa. Tässä on tärkeää muistuttaa, että pamfletissaan “Oikaiskaa puolueen työtyyli” toveri Mao asetti konkreettisesti kannan demokraattisen sentralismin kysymyksestä vastustaen itsenäisyyden tavoittelijoita sanoen: “He eivät ymmärrä puolueen demokraattisen sentralismin järjestelmää; he eivät ymmärrä, että kommunistinen puolue ei tarvitse pelkästään demokratiaa, vaan vielä enemmän sentralismia. He unohtavat demokraattisen sentralismin järjestelmän, jossa vähemmistö on alisteinen enemmistölle, alempi taso ylemmälle tasolle, osa kokonaisuudella, ja koko jäsenistö keskuskomitealle. Chang Kuo-tao julisti “itsenäisyytensä” puolueen keskuskomiteasta, ja seurauksena “julisti” itsensä puolueen pettämiseen ja Kuomintangin agentiksi ryhtymiseen.”

Opportunisteilla on varsin ovela logiikka ristiriidan kahden puolen kanssa pelaamisessa, jota he ovat käyttäneet jo Bernsteinin ajoista Lariniin, Martoviin ja nykyään sen kaltaiset kuin Devji ja Venugopal hiovat siinä taitojaan omassa tilanteessaan. He sanovat, että “kaikissa ristiriidoissa on kaksi puolta, joten molempia on harkittava, ja kun arvioidaan kyseisen asian/prosessin/ilmiön kehitystä, ei saa asettaa yhtä puolta toista tärkeämmäksi”. Toveri Lenin nimitti tätä ‘kahdella tuolilla istumiseksi’. Jos katsotaan heidän sanojaan irrotettuna kontekstista, se saattaa joidenkin mielestä kuulostaa oikealta, mutta siinä ilmenee tuo äsken mainittu oveluus. Tuo oveluus terotettiin empiriokritisismillä, joka kiistää objektiivisen todellisuuden ja puoluekantaisuuden ja nykyaikana se on tullut entistä tiukemmin osaksi opportunistien filosofiaa Foucaltin, Derridan, Butlerin ja heidän kaltaistensa logiikan kautta, joka sanoo, että asian identiteetin kiinnittäminen tai määritteleminen on diskursiivisen vallan käyttöä ja luonteeltaan sortaavaa, jonka takia opportunisti oppii olemaan määrittelemättä ristiriidan pääasiallista puolta. Edellä mainittu opportunistien sitaatti kiistää identiteetin käsitteen ja vie meidät sattumanvaraiseen ja epävakaaseen postmoderniin mielikuvitusmaailmaan; se kiistää dialektisen ja historiallisen materialismin olion kehitysprosessissa. On totta, että ristiriidassa on aina kaksi puolta, mutta mikä johtaa sen kehitykseen on kysymys siitä kumpi niistä on pääasiallinen. Tätä toveri Mao nimitti ‘pääasiallisen ristiriidan pääasialliseksi puoleksi’.

Toveri Mao sanoi, “Jokaisen ristiriidan eri puolet kehittyvät epätasaisesti. Joskus näyttää tasapaino vallitsevan niiden välillä, mutta se on vain väliaikainen ja suhteellinen tila; perustila on epätasainen kehitys. Ristiriidan kahdesta puolesta on toinen ehdottomasti pääasiallinen puoli, toinen toisarvoinen. Pääasiallinen puoli on se, joka esittää ristiriidassa johtavaa osaa. Olioiden ja ilmiöiden luonteen määrää suurin piirtein ristiriidan pääasiallinen puoli, joka on hallitsevassa asemassa.” Opportunistit ovat ajelehtineet oikealle tästä filosofisesta linjasta, Martin Heidegger on heidän opettajansa. Hän oli se, jonka mukaan olemus on vain kielellinen harjoitus. Derrida sanoi, että olemus on kielen luoma fiktio. Jos noudatamme tuollaista näkemystä, missä on tilaa olion olemuksessa olevalla ristiriidalle, vaiheiden kehittymiselle olemuksen kehitysprosessissa?

Kun olemme käsitelleet opportunistien levittämää filosofiaa ristiriidasta, siirtykäämme kolmanteen aiheeseen, eli kysymykseen kielestä, merkeistä, sanoista jne. Katsokaamme Lyotardia, postmodernistia, jonka mukaan kielestä tulee peli, jossa eniten resursseja omaava henkilö usein määrää totuuden. Derrida sanoo, että kieli on keino hallita ja nimittää sitä väkivaltaiseksi hierarkiaksi. Vapautuakseen tästä Derrida ehdottaa dekonstruktiota, eli tekstin tulkitsemista niin, että siitä nostetaan esiin merkityksiä, joita kirjoittaja ehkä tarkoitti tai ei tarkoittanut. Hänen mukaansa tämä voidaan tehdä tutkimatta kirjoittajan todellisia tarkoituksia, koska Derridan sanojen mukaan kirjoittaja on kuollut. Tämä teoria tarjosi tukea opportunistiselle politiikalle.

He alkoivat dekonstruoida ylemmän komitean kieltä. Välittämättä ja yrittämättä ymmärtää sen kielen tarkoitusta/motiiveja he kävivät kuvainnollisten ilmausten kimppuun. Se tyydyttää heidän opportunistisia tarpeitaan. Jopa Foucalt itse nimitti Derridan kirjoituksia “terroristiseksi obskurantismiksi.” [obskurantismi = ‘pimentolaisuus’, tiedon tarkoituksellinen pimittäminen ja vääristäminen epäselvyydellä tai mystisyydellä -Toim. Huom.] Foucalt sanoi Derridasta, että “hän kirjoittaa niin epäselvästi, ettet ymmärrä mitä hän yrittää sanoa, se on obskurantistinen osa, ja kun kritisoit häntä, hän aina sanoo, “sinä vain et ymmärtänyt minua; olet idiootti.” Se on terroristinen osa.” Derrida käyttää filosofian sofistisen koulukunnan kaikkein vanhinta temppua. Tämä selittää Derridan saaman ihailun opportunistien leirissä. Derridan avulla on mahdollista sivuuttaa mikä tahansa logiikka ja johtaa se merkityksettömään sanoilla ja symboleilla temppuiluun. Opportunistit käyttävät tätä omiin tarkoituksiinsa. He hyökkäävät tuolla aseella puolueen oikeaa poliittista linjaa vastaan. Heidän mukaansa kieli on sortavaa ja sillä perusteella kaikki mitä sanotaan menettää merkityksensä.

Koska useat kommunikaatioista opportunistien kanssa tapahtuivat kirjeiden välityksellä, jotkut tovereista ovat tehneet sen johtopäätöksen, että kirjeiden kirjoittaminen monimutkaisti asiaa. He uskovat, että kirjeitse käyty kommunikaatio synnytti sekaannusta ja väärinymmärryksiä, joka voidaan selvittää vain tapaamisilla kasvotusten. Tuo näkemys myös sisältää joitain postmodernismin ominaisuuksia. Ongelma eivät ole kirjeet, sillä me kaikki tiedämme, että kommunistisen liikkeen historia ympäri maailmaa pitää sisällään parasta kirjeiden käyttöä liikkeen ja siinä toimivien tovereiden ohjaamisessa. Ongelma on opportunistien poliittisessa linjassa, jota palvellakseen he käyttävät postmodernia kieltä hyökätäkseen puolueen poliittista linjaa ja johtajuutta vastaan.

Toinen erittäin vakava asia, jonka meidän aikamme opportunistit nostavat esiin on kysymys rakenteesta. Heidän kantansa ei ole mitään muuta kuin poststrukturalismia naamioituneena marxismiksi. Poststrukturalistien mukaan perinteisessä yhteiskunnassa valta oli keskitettyä ja järjestetty rakenteen avulla. Heidän mukaansa rakenteet ovat itsessään valtaa pitäviä, ja siksi sortavia, ja jota vastaan he vaativat yksilön oikeutta valita ja radikaalista vapautta. Sen takia he eivät rakenna mitään rakenteita, vaan päinvastoin hyökkäävät niitä vastaan hajottaakseen ne. Kun tätä sovelletaan kommunistiseen toimintaan seurauksena ovat opportunistit, jotka eivät pidä puoluekokouksia, jotka eivät muodosta mitään uusia rakenteita, jotka tarkoituksellisesti pitävät rakenteen epämääräisenä. Tällä he pitävät huolen, ettei valta keskity puoluerakenteen sisällä, ja että ainoa valta, joka jatkaa keskittymistään ja tulee kaikkialla läsnäolevaksi, on hallitsevan luokan valtiovalta samalla kun kommunistisen puolueen kanssa olevan proletariaatin vallan annetaan näivettyä. Mikä jää jäljelle kommunistisen puolueen tilalle on vain yksilöllinen diktatorinen valta, byrokratia, jonka on varannut yksilö, joka ei ole selitysvelvollinen tai vastuussa kenellekään, joka väittää olevansa aina oikeassa; tällaisessä prosessissa yksilö korvaa kollektiivin. Täten näemme miten postmodernismi vahvistaa porvarillista poliittista linjaa kommunistisessa liikkeessä.

Viimeinen aihe tässä sarjassa liittyy postmodernistien teoriaan ‘sosiaalisesta sukupuolesta’ ja seksuaalisuudesta. Postmodernistien kuuluisa tunnus tähän liittyen on “enemmän seksiä tarkoittaa enemmän vapautta”. Mikään ei selitä heidän kantaansa selvemmin kuin tämä. Postmodernismi, erityisesti Foucalt, hyökkäsi viktoriaanista käsitystä vastaan ‘sosiaalisesta sukupuolesta’ ja seksuaalisuudesta. Hän määritteli ‘sukupuolen’ sosiaaliseksi konstruktioksi. Myöhemmin toisen postmodernistin mukaan, joka on tunnettu surullisen kuuluisasta queer-teoriasta, ‘sukupuoli’ on vain performanssi ja voi saada minkä muodon tahansa riippuen yksilön kokemuksesta. ‘Sosiaalinen sukupuoli’-termin käyttöä biologisen sukupuolen sijasta pidettiin edistyksellisenä, kun taas biologisen sukupuolen-termiä pidettiin biologisena determinisminä ja modernismina. ‘Sosiaalinen sukupuoli’ edusti samaa epävakautta ja sattumanvaraisuutta kuin postmoderni filosofisen näkökanta, tehden tilaa uusliberaalille markkinalogiikalle. Sukupuolen vaihtaminen yksilön mielen mukaan tuli itsestään selväksi. Tässäkin huomio keskittyi yksilön valintaan ja radikaaliseen vapauteen toteuttaa sitä.

Tämä selittää miksi Butler jatkuvasti sanoo, että jokaisen pitäisi aina kyseenalaistaa omaa sukupuoli-identiteettiään, epäillä sitä ja uudelleen määrittää sitä. Aineellinen todellisuus kiistettiin kokonaan; se mitä jäi jäljelle oli vain fiktiota ja abstraktiota. Postmodernismin haitallisin puoli on sen hyökkäys logiikkaa, rationaalisuutta ja järkevää ajattelua vastaan samalla kun se asettaa tunteet, tuntemukset, halut ja nautinnot etusijalle. Hankala sukupuoli-teoksessa Butler käyttää käsitettä queer, kuvaillakseen kaikkea, joka kumoaa vallitsevan valtajärjestyksen. Sana queer on epäselvä termi, johon voidaan asettaa mitä tahansa mitä markkinat voivat kuvitella tai mitä markkinoilta voi ostaa, mutta joillakin oikeisto-opportunismin ryhmillä ei ole mitään ongelmaa sen kanssa. Heidän mukaansa queer-teoria on jatkoa marxismille. Monet opportunisti-intellektuellit kuten Hardt ja Negri ovat alkaneet sanoa nautinnon olevan osa tuotantovoimoa ja siten queer-käsite on tuotantovoimia vapauttava käsite. Tuo on ennenkuulumatonta marxilaisuuden vulgarisointia. Marxismin vaikutus ihmisiin ei kenties ole koskaan ollut yhtä heikko kuin nyt.

Toisin kuin vallitseva postmoderni käsitys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, puolueemme katsoi, että termit sosiaalinen sukupuoli tai queer ovat postmoderneja imperialismin tukemia, markkinoita kannattavia porvarillisia käsitteitä, ja siksi niitä on vastustettava. Sen sijaan tulisi käyttää sanaa sukupuoli, joka pitää sisällään sekä biologisen, että yhteiskunnallisen puolen. Se katsoi myös, että sukupuolen vaihtamista tulisi harkita, vain mikäli on olemassa biologisia tai aineellisia syitä, jotka johtavat haluun sukupuolen vaihdokseen. Jos niitä ei ole, on halu sukupuolen vaihtamiseen periaatteessa markkinoiden synnyttämä imperialismin tukema postmoderni ideologinen suuntaus. (Koska ei ole lukkoonlyötyä kantaa sukupuolenvaihdos-kysymykseen, äskenmainittu periaate on yleinen kanta sekä kansalle, että kaadereille, joka on ohjaava periaatteemme silloinkin, jos keskuskomitea myöntää oikeuden sukupuolen vaihtamiseen). Tämän lujan kannan lisäksi puolue eteni taistelussa imperialistisia anarkistisia seksuaalisia tapoja vastaan. Se määritteli mitä on seksuaalinen opportunismi. Seksuaalinen opportunismi määriteltiin opportunismiksi seksin alalla; seksuaalista kanssakäymistä ilman proletariaatin ideologiaa. Seksuaalinen opportunisti toimii spontaanin, pikkuporvarillisen, imperialismin synnyttämän, postmodernin nautinnon ja huvin logiikan mukaan. Postmodernit intellektuellit levittävät sellaisia seksuaalisia tapoja, kun taas opportunistit tarttuvat niihin, koska jos politiikka vinoutuu niin muutkin elämän osat seuraavat. Kaikissa vinoumissa postmoderni ideologia pitää opportunisteja otteessaan. Ne marssivat yhdessä ja kaatuvat yhdessä. Postmoderneilla opportunisteilla ei ole paikkaa toveri Marxin, toveri Leninin ja toveri Maon perintöä seuraavassa puolueessa. Heidät täytyy puhdistaa puolueeesta, jotta sen työ voidaan elvyttää.

Yhteenveto

Opportunismi poliittisena suuntauksena/poikkeamana/linjana kommunistisen puolueen sisällä on hallitsevan luokan ideologian vaikutusta. Se on vaarallisempi kuin vihollisen luoti ja sen pois puolueesta juurimisen metodi on aktiivinen ideologinen taistelu. Meidän on uudelleen arvioitava ajatuksiamme luokkataistelusta. Monilla tovereistamme oli illuusio, että aseellinen taistelu on luokkataistelun ainoa muoto. On totta, että aseellinen taistelu on luokkataistelun korkein muoto, mutta jos meistä tulee liberaaleja ideologisella rintamalla emmekä näe taistelua tällä rintamalla osana luokkataistelua, olemme tuomitut häviämään aseellisella rintamalla. Hallitseva luokka tunnistaa tämän paremmin kuin kukaan ja siksi se on erittäin aktiivinen psykologisella alalla. Hyökätessään epätoivoisesti proletariaatin ideologiaa vastaan hallitseva luokka on löytänyt postmodernismista uuden aseen. Tämä ase on terävämpi kuin 1900-luvun empiriokritisismi. Päihittääksemme sen meidän on terävöitettävä ymmärrystämme M-L-M:stä. Jos kykynemme paikallistamaan postmodernit virtaukset puolueemme rakenteissa, heikennämme opportunisteja ja opportunistisia suuntauksia. Ainoastaan aktiivinen ideologinen taistelu auttaa meitä juurimaan pois postmodernit opportunistiset suuntaukset kommunistisesta liikkeestä. Vihollinen käy valtavaa kampanjaa tuhotakseen meidät sekä fyysisesti, että ideologisesti. Tällaisina aikoina muistamme toveri Leninin, joka sanoi: “Meillä, sosialistien pienillä ryhmillä, jotka oleilemme Venäjän laajalle ulottuvassa “maanalaisuudessa”, on vastassamme mitä mahtavimman nykyaikaisen valtion jättiläismekanismi, valtion, joka jännittää kaikki voimansa tukahduttaakseen sosialismin ja demokratian. Me olemme vakuuttuneita siitä, että murramme loppujen lopuksi tämän poliisivaltion, sillä demokratian ja sosialismin puolella ovat kaikki terveet ja kehittyvät kansankerrokset, mutta käydäksemme järjestelmällistä taistelua hallitusta vastaan meidän on nostettava vallankumouksellinen järjestötoimintamme, kurimme ja konspiraatiotaitomme täydellisyyden korkeimmalle asteelle.” Nämä toveri Leninin sanat osoittavat meille tämän hetken tärkeimmän tehtävän. Lujasti vakuuttuneina M-L-M:stä, marssikaamme kohti edessämme odottavaa valoisaa tulevaisuutta.