24.7. Ranskan presidentti Emmanuel Macron avasi jälleen keskustelun niin sanotusta Palestiinan tunnustamisesta. Pian tämän jälkeen 29.7. myös Iso-Britannian pääministeri Keir Starmer tuli ulos vastaavan henkisellä ilmoituksellaan. Jo keväällä oli enteilty, että nämä maat ilmoittaisivat aikeistaan Palestiinan tunnustamiseksi kesällä, ja Suomessa tasavallan presidentti Stubb ilmoitti, että Suomen tulisi tunnustaa Palestiina yhdessä näiden maiden kanssa. Myös Malta, Kanada ja Portugali ovat liikkuneet samaan suuntaan. Maat aikovat – ehtojensa täyttyessä – tunnustaa Palestiinan YK:n yleiskokouksessa, joka alkaa 9.9.
On kuitenkin nähtävä selvästi näiden ehdollisten tunnustamisten sisältö, erityisesti Ranskan ja Britannian. Ranska on asettanut ehdoksi, että Palestiina sitoutuu demilitarisaatioon ja tunnustaa Israelin valtion. Britannia on puolestaan ilmoittanut erääksi ehdokseen, ettei Hamas saa osallistua Gazan hallintoon. Mitä nämä ehdot ovat? Ne ovat Palestiinan itsemääräämisoikeuden kiistämistä.
Britannia sanoo, että Palestiinalla on oikeus valtiolliseen olemassaoloon, kunhan sen hallintoon ei osallistu tämä, Britannian mielestä epämieluisa puolue. Tämä on yksiselitteisesti ulkovallan puuttumista Palestiinan sisäisiin asioihin. Vastaavia vaatimuksia Britannia ei muuten esitä Israelille, vaikka sen ilmoitukseen sisältyy myös Israelin ”painostamista”.
Ranska puolestaan sanoo, että Palestiinalla ei ole oikeutta omaan sotaväkeen. Vanha viisaus kuuluu, että ”jokaisessa maassa on sotaväki, joko oma tai vieras”, ja lukijalle lienee tunnettua, kenenkä sotaväki Palestiinassa olisi, jos ei sen oma, kansallisen vastarinnan sotaväki. Palestiinan demilitarisointi palvelisi ainoastaan Israelin pyrkimyksiä Gazan miehittämiseksi ja palestiinalaisen tuhoamiseksi.
On huomattava, että nämä ehdot, sekä Ranskan että Britannian, vastaavat täysin Israelin poliittisia vaatimuksia, joita se tällä hetkellä yrittää toteuttaa sotilaallista tietä. Tämä Macronin ja Starmerin virittämä tunnustamiskeskustelu on kansanmurhaisen Israelin sionistivaltion diplomaattista tukemista, ei mitään muuta, eikä kenenkään Palestiinaa vilpittömästi tukevan ole sallittua erehtyä tässä asiassa.
Tämä manööveri, vilpillisyydestään huolimatta, osoittaa, että Israel ei kykene saavuttamaan tavoitteitaan sotilaallista tietä. Se osoittaa jälleen, että ainoa oikea tie Palestiinalle on pitäytyä aseellisessa vastarinnassa itsensä puolustamiseksi rikollista päällekarkaajaa ja sen imperialistisia herroja, pääasiassa Yhdysvaltoja, vastaan.
Tunnustamiskysymys Suomessa
Torstaina 31.7. Stubb kertoi STT:lle voivansa hyväksyä Palestiinan tunnustamisesta annettavan esityksen, jos valtioneuvosto (hallitus) sellaista esittää. Kun puolet hallituksesta eli PS ja KD ovat ehdottomasti sitä vastaan, media tulkitsi tämän poliittiseksi kriisiksi, sillä presidentti on eri kannalla kuin hallitus ja vieläpä hallituksen sisälläkin on juopa. Jopa pääministeri Orpon pukeutumista tämän perjantaisessa tiedotustilaisuudessa analysoitiin tässä valossa.
Mediassa on kiinnitetty huomiota siihen, miten epätavallista on, että ulkopolitiikasta ei vallitse konsensus. Tämä ensinnäkin muistuttaa, että säröäänien vaientamiseen perustuva konsensus on yhä pääsääntö, vaikka Suomi on liittynyt NATO:on ja presidenttikin on jutustellut, että ulkopoliittiselle keskustelulle olisi tarvetta.
Kuitenkin kysymys Palestiinan tunnustamisesta on Suomen ulkopolitiikalle hyvin toissijainen kysymys, sillä se ei kosketa Venäjää. Stubbille, joka on korostuneesti ulkopoliitikko, tämä on tärkeää sikäli, että hän toden teolla pyrkii tekemään Suomesta ”kokoaan suuremman” ja viemään Suomen YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi, kun taas Orpolle, joka on korostuneesti sisäpoliitikko, tämä on paljon vähemmän tärkeää, eikä ollenkaan hallituskriisin arvoista.
Näyttää siltä, että Stubb pyrkii muokkaamaan maaperää sille, että vastarinta hallituksessa tulisi voitetuksi ja Suomi etenisi samassa ”viiteryhmässä” Ranskan ja Britannian kanssa. Mediamonopoleista varsinkin Helsingin Sanomat tukee Stubbia. Sen pääkirjoituksessa otsikolla ”Suomen on aika lopettaa kuurupiilo Palestiinan tunnustamisessa” (30.7.) Saska Saarikoski vaatii Suomea seuraamaan Ranskaa ja Britanniaa. Se myös tukee tätä uutisoinnillaan. Se on mm. löytänyt jonkun tutkijan kertomaan, että Suomi samastettaisiin Itä-Eurooppaan (hui kauhistus!), jos se ei nyt seuraisi Ranskaa ja Britanniaa.
Tunnettua on Stubbin ulkopoliittinen vahvuus, mutta yhtä tunnettua on hänen sisäpoliittinen heikkoutensa. Useissa porvarillisissa medioissa onkin epäilty, että Stubb saattaisi saada tässä nenilleen. Hän tulee jatkamaan hallituksen taivuttelua seuraavassa TP-UTVA:ssa (tasavallan presidentin johtamassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa), ja hallitus on itse ilmoittanut, että se tulee käsittelemään asiaa ennen YK:n syyskuista yleiskokousta.
Tendenssi on, että Suomi muotoilee oman Palestiinan ehdollisen tunnustamisensa, ja tällä tavoin se lipuu seuraamaan Ranskaa ja Britanniaa. Se joko tunnustaa tai ei tunnusta, mutta kaikki – Stubb, Orpo, Purra, Essayah – säilyttävät kasvonsa ja median maalaamasta poliittisesta kriisistä ei näy jälkeäkään.
Kokoomuksen europarlamentaarikko Mika Aaltola on kiteyttänyt tämän Suomen ulkopolitiikkaa ohjaavan ajatuksen: ”Olisi absurdia kaataa hallitusta Palestiinan tunnustusasiassa, jonka merkitys marginaalinen.”
