”Trumpin-pelko iski nyt tosissaan Eurooppaan”, muotoilee Yle analyysinsa otsikossa.
”Vain viikossa Trump sysäsi liikkeelle uuden maailmanjärjestyksen”, puolestaan arvioidaan HS:n esseen ingressissä.
Sana ”imperialismi” esiintyy viikottain suomalaisen porvarillisen lehdistön sivuilla, ei vain Venäjästä, vaan nyt myös USA:sta. Arvioimme tässä artikkelissa ajankohtaista Grönlannin-kysymystä puolustaaksemme marxilaista ymmärrystä imperialismista ja palvellaksemme taistelua imperialismia, varsinkin suomalaista imperialismia vastaan. Erityisesti hyökkäämme niitä porvarillisessa mediassa epäkitsaasti viljeltyjä kantoja vastaan, jotka kaunistelevat imperialismia kaupitellakseen reformismia ja parlamenttikretinismiä.
Julma tanskalaisvalta Grönlannissa
Teoksessan Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena (1916) Lenin esittää, että imperialismin kauden alkaessa maailma on jo jaettu imperialistivaltojen kesken ja tätä kautta leimaa nyt näiden valtojen taistelu maailman jakamisesta uudelleen, ”so. siirtyminen toiselta ’omistajalta’ toiselle, eikä isännättömyydestä ’isännälle’”. Tämän unohtaminen on sallimatonta, sillä se johtaa tanskalaisen imperialismin kaunisteluun, kuten tanskalainen vallankumouksellinen julkaisu Røde Fane on huomauttanut. Sanomattakin on selvää, että suomalainen porvarillinen media esittää Tanskan ”hyväksi hallitsijaksi” Grönlannille, joka on kenties historiassaan tehnyt vääryyttä Grönlannille, mutta tänään on sen paras ystävä.
Tanska on julma kolonialistinen valta. Riittää, kun muistetaan Tanskan hallituksen pakkosterilointikampanja Grönlannissa 60–70-luvuilla. Kampanja toteutettiin aikana, jolloin Grönlanti ei ollut enää virallisesti Tanskan suora siirtomaa, vaan vuosina 1953–1979 se oli asemaltaan ”täysivaltainen maakunta”, Grønlands Amt. Vaikka pakkosterilointikampanja virallisesti lopetettiin vuonna 1974, sitä jatkettiin epävirallisesti 90-luvun alkuun asti. Tämänkin jälkeen on kuitenkin paljastunut tapauksia. Jopa vuodelta 2018 – vain vuotta ennen kuin Trump ensi kerran esitti haluavansa ostaa Grönlannin. Vaikka pakkosteriloinneista on kerrottu Suomenkin lehdistössä, uutisointi on nojannut yksipuolisesti tanskalaislähteisiin. On ilmeistä, että kun Tanskan valtion on kerran ollut pakko tunnustaa asia, se on halunnut pitää ”strategisen viestinnän” (propagandan) omissa käsissään. Suomalaiset mediamonopolit ovat tähän auliisti suostuneet. 2000-luvulla tehdyistä pakkosteriloinneista saakin etsimällä etsiä mainintaa Suomen lehdistöstä. Samoin siitä, että pakkosterilointi täyttää kansanmurhan (oikeuskielessä joukkotuhonnan) tunnusmerkistön. Tanskalainen vallankumouksellinen julkaisu Socialistisk Revolution on huomauttanut, että pakkosterilointikampanjan tavoitteena oli tukea ”Grönlannin modernisoimista”. Tämä on paljonpuhuva muistutus, mitä tapahtuu silloin, kun imperialistit puhuvat ”modernisaatiosta”, ”kehityksestä” jne.
Voitaisiin myös muistuttaa tanskalaisvallan tekemistä pakkosiirroista. Yksi tunnetuimmista ja massiivisimmista tapauksista oli Qullissatin kylä. Alueella oli ennestään ollut perinteistä inuiittiasutusta, mutta vuonna 1924 Tanska perusti sinne kylän, kun sieltä sattui löytymään hiiltä. Kylä kasvoi Grönlannin kolmanneksi suurimmaksi yhdyskunnaksi, ja siitä tuli kulttuurinen keskus, jossa perustettiin Grönlannin ensimmäinen ammattiyhdistys. Kylästä ponnisti myös Grönlannin mestaruuden voittanut jalkapallojoukkue. Mutta sitten kaivos ei enää tuottanut tarpeeksi voittoa, ja kaikki asukkaat häädettiin pois vuonna 1972 – vain reilu puolet muutti pois ”vapaaehtoisesti” (taloudellisten syiden ajamana), mutta loput Tanska päätti pakkosiirtää jopa tuhansien kilometrien päähän kodistaan. Toinen tunnettu esimerkki pakkosiirrosta on Thulen lentotukikohdan perustaminen. Sadat inuiitit pakotettiin muuttamaan sinne palvelemaan jenkkisotilaita, kun Yhdysvallat alkoi rakentaa tukikohtaa vuonna 1953. Røde Fane on arvioinut, että toistuvat pakkosiirrot ovat vaikuttaneet siihen, että jopa 1/3 Grönlannin väestöstä asuu pääkaupunki Nuukissa. Pakkosiirrot kuuluvat Grönlannin talonpoikaiskysymyksen huomattaviin piirteisiin.
Taistelussaan tanskalaisvaltaa vastaan inuiitit ovatkin 90-luvulla hakeneet korvausta pakkosiirroista. Oikeus hyväksyi pienen korvauksen uhreille sillä ehdolla, että he suostuivat käyttämään itsestään nimitystä ”kalaallit”, joka pohjautuu viikinkivaloittajien inuiiteille antamaan nimitykseen. ”Kalaallit” on yhä tänään virallinen termi Grönlannissa, vaikka sanan kanta on muinaisnorjan skræling, jonka vastineet nykykielissä tarkoittavat ’barbaaria’ (islanti) tai ’heikkoa’ (tanska). 1700-luvulla tanskalainen kolonialisti Paul Egede (kolonialisti Hans Egeden poika) dokumentoi, että inuiitit käyttivät keskenään termiä ”inuiitti”, mutta tanskalaisille he käyttivät termiä ”kalaallit”, jonka kertoivat saaneensa viikingeiltä. ”Kalaallit”-termin pakottaminen on osa omaleimaisen kansallisen identiteetin häivyttämistä. Sama politiikka näkyy myös passeissa: Grönlannin passeissa lukee loukkaavasti kansallisuutena ”tanskalainen” (vrt. Färsaaren passia, jossa lukee kansallisuutena ”färsaarelainen”). Tanskalaistaminen näkyy myös kielipolitiikassa, sillä yhteiskunnalliseen keskusteluun, korkeaan koulutukseen, hallinnollisiin tehtäviin jne. vaaditaan tanskan kieltä, joka on Grönlannissa pakollinen oppiaine ensimmäisestä luokasta alkaen.
Ihmisoikeusjärjestö Minority Rights Group tunnistaa useita Grönlannin inuiittien kohtaamia ajankohtaisia ongelmia kuten ilmastonmuutoksen ja pakkosiirroista aiheutuneet sosiaaliset ongelmat. Se panee merkille, että Grönlannin henkeä kohden laskettu BKT on vain puolet Tanskan luvusta, ja monet inuiitit kohtaavat työttömyyttä. Se mainitsee myös Tanskan Grönlannille maksamat tukiaiset (tansk. bloktilskud), jotka Suomenkin mediassa on nostettu esille todisteena Tanskan ”tarpeellisuudesta” Grönlannille. Järjestö toteaa lakonisesti: ”Tanskan tukiaisia tarvitaan, jotta voidaan ostaa tanskalaisia tuotteita ja maksaa tanskalaisille, jotka tekevät ammattitaitoa vaativat työt.” Røde Fane nimittääkin šovinistista ajatusta tanskalaisen ”avun” tarpeellisuudesta inuiiteille valkoisen miehen taakaksi. Yhä voimissaan oleva rakenteellinen syrjintä ja rasismi tulevat esille myös YK:n raportissa vuodelta 2023. Se muun muassa tunnistaa, että tanskalaisilla on hyvä pääsy Grönlannin työmarkkinoille, mutta ei toisin päin.
Nämä muutamat huomiot riittävät osoittamaan, että Tanska on Grönlannille julma imperialistinen isäntä eikä mikään hyväntekijä. Tanskan Grönlannille tarjoama ”kehitys” merkitsee byrokraattisen kapitalismin kehitystä, imperialismille alisteisen ja puolifeodaalisuuteen sidotun kapitalismin kehitystä, joka on kansakunnan perusetuja vastaan. Todellinen kehitys Grönlannissa sitä vastoin edellyttää demokraattista vallankumousta, joka tekee lopun imperialismista, puolifeodalismista ja byrokraattisesta kapitalismista. Røde Fane esittää, että tämän vallankumouksen yhtenä peruserikoisuutena Grönlannissa on, että se tapahtuu kontekstissa, jossa maata muutetaan siirtomaasta puolisiirtomaaksi. Yhtäältä tätä kehitystä on ajanut eteenpäin USA, joka haluaa eristää Grönlannin Tanskasta ja siksi muuttaa sen siirtomaasta puolisiirtomaaksi. Toisaalta taantumus haluaa muuttaa Grönlannin puolisiirtomaaksi torjuakseen saarikansakunnan voimistuvaa itsenäisyysliikettä, joka nousee vastalauseena imperialismin entistä syvemmälle tunkeutumiselle maahan ja imperialistivaltojen kovemmalle kilpailulle siitä. Yksikään Grönlannin parlamentin puolueista ei kykene johtamaan Grönlantia ulos imperialismin ikeestä, sillä ne ovat kaikki sidottuja imperialismiin. Useimmilla noista puolueista on emopuolue Tanskassa, ja yksi ”itsenäisyysmielinen” puolue on jopa avoimen jenkkimielinen. Grönlanti voi asettaa toivonsa vain proletariaattiin, joka kommunistisen puolueensa kautta johtaa demokraattisen vallankumouksen voittoon Grönlannissa osana maailmanvallankumousta.
Finanssipääoman kilpailu Grönlannista
Lenin opettaa: ”Elämme siis omalaatuista yleismaailmallisen siirtomaapolitiikan aikakautta, politiikan, joka on mitä kiinteimmässä yhteydessä ’uusimpaan vaiheeseen kapitalismin kehityksessä’, finanssipääomaan.” On hyvin tarpeellista ymmärtää, että imperialismin talous ja imperialismin politiikka ovat yhtä eikä niitä voida erottaa toisistaan, kuten olemme hiljattain muistuttaneet jenkki-imperialismin laittoman Venezuelan-intervention yhteydessä. Näiden erottaminen toisistaan palvelee vain illuusiota, että imperialismin taloudellisella perustalla voisi esiintyä ei-imperialistista politiikkaa. Illuusioita reformismista ja parlamenttikretinismistä mukamas pätevänä vaihotehtona vallankumoukselle. On ilmiselvää, että suomalainen porvarillinen media erottaa nämä kaksi puolta juuri tästä syystä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten se puhuu USA:sta imperialistisena ja Tanskasta hyväntekijänä. Silti sekään ei ole voinut sivuuttaa taloudellisia kysymyksiä kuten Grönlannin rikkaita luonnonvaroja, etupäässä harvinaisia maametalleja sekä öljyä ja uraania. Pohjoisen jääpeitteen sulaminen ilmaston lämmetessä ei paljasta ainoastaan maaperään kätkettyjä luonnonvaroja, vaan lyhentää myös kauppareittejä. Siperian viertä Pohjoisella jäämerellä kulkeva Koillisväylä, joka lyhentää Euroopan ja Aasian välistä laivamatkaa jopa 5000 kilometrillä, on jo nyt auki kesäkuusta marraskuuhun ja vieläkin pidempään ilmaston yhä vain lämmetessä.
Keskitymme tässä artikkelissa harvinaisiin maametalleihin. Kiinalainen sosiali-imperialismi hallitsee yli 2/3 niiden kaivamisesta ja jopa liki 90 % niiden jalostuksesta. Yhdysvaltojen osuus harvinaisten maametallien kaivoksista oli 12,3 % vuonna 2023. Muita maita, joissa on merkittävää harvinaisten maametallien kaivuuta, ovat Burma, Australia, Thaimaa ja Intia. Suurimmat ei-kiinalaiset yhtiöt tulevat Australiasta. Harvinaisia maametalleja käytetään magneeteissa (20–30 % harvinaisten maametallien tuotannosta), kemiallisten prosessien katalyytteina (20–25 %), metallien jalostuksessa ja metalliseoksissa (15–20 %), elektroniikassa (10–15 %), lasissa ja kiillotuksessa (5–10 %) sekä muualla (10–15 %) kuten näytöissä, lääketieteessä ja sotilasteknologiassa. Niin kutsuttu ”vihreä siirtymä” on merkittävällä tavalla kasvattanut harvinaisten maametallien kysyntää viime vuosina, sillä voimakkaita magneetteja tarvitaan niin sähköautojen akuissa kuin tuulivoimaloiden turbiineissakin. Myös kuluttajaelektroniikan jatkuva kasvu on ruokkinut harvinaisten maametallien kysyntää, ja on arvioitu, että älypuhelinten osuus on jopa 8 % harvinaisten maametallien kysynnästä. Sotilaskäytössä harvinaisia maametalleja tarvitaan esimerkiksi tarkkuusohjatuissa järjestelmissä, ja sotilaskalustoon kuluu valtavia määriä harvinaisia maametalleja. Harvinaiset maametallit ovat tärkeässä roolissa teknologian aallonharjalla eri aloilla, ja niiden kysynnän arvioidaan kasvavan jopa yli 7 % vuodessa. Monet harvinaisista maametalleista löytyvät esimerkiksi EU:n kriittisten alkuaineiden listalta, ja EU:lla on niitä varten erityinen strategia.
Kiinan nykyinen monopoliasema harvinaisten maametallien tuotannossa kehittyi Dengin kaudella. Vielä 80-luvulle tultaessa yhdysvaltalaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja japanilaiset yritykset hallitsivat sektoria. Kiinalaiset alkoivat syrjäyttää kilpailijoitaan halvemmilla hinnoillaan, ja vähitellen louhinta ja jalostus keskittyivät Kiinaan. Kysynnän kasvaessa vuonna 2001 WTO:n jäseneksi tullut Kiina alkoi nostaa hintoja 00-luvulla, ja tämän vastaliikkeenä tuotantoa palautettiin Kiinan ulkopuolella, esimerkiksi Mount Passin kaivos avattiin uudelleen Kaliforniassa. Niin sanotun ”globaalin finanssikriisin” myötä kysyntä jälleen laski ja Kiina pudotti hintojaan säilyttäen monopoliasemansa. Kiina on myös käyttänyt monopoliasemaansa kauppakiistoissa: vuonna 2010 Japania vastaan, vuonna 2019 se jo uhkasi USA:ta, ja vuonna 2025 se sitten päättikin vientirajoituksista USA:han.
Taistelu Kiinan monopoliasemaa vastaan on motivoinut USA:n politiikkaa. Tuoreessa muistissa on vajaan vuoden takaa, kun USA pakotti Ukrainan solmimaan mineraalisopimuksen, joka tarjoaa USA:lle pääsyn harvinaisiin maametalleihin ja muihin kaivannaisiin Ukrainassa. Arvioimme tuolloin tuoreeltaan, että ”ainoa, mitä tämä kehittää, on byrokraattinen kapitalismi, joka ei palvele rauhaa tai jälleenrakennusta Ukrainassa millään tavalla”. Harvinaiset maametallit ja muut kaivannaiset on arvioitu myös Trumpin Grönlanti-puheiden eräänä pontimena. Røde Fane on tutkinut Grönlannin kaivosteollisuutta vuonna 2024, siis ennen Trumpin uudelleenvalintaa. Se kirjoittaa:
”Ei ole sattumaa, että Yhdysvaltain ja useiden EU-maiden byrokraattisen pääoman aggressiivinen vienti on voimistunut juuri nyt. Kun pääristiriita maailmassa imperialistimaiden ja sorrettujen maiden välillä kärjistyy, kärjistyvät myös imperialistien keskinäiset ristiriidat. Keskinäisen juonittelun ja kamppailun prosessissaan kiinalaista sosiali-imperialismia vastaan jenkki-imperialismi ja eri EU-maiden imperialistit pyrkivät saavuttamaan riippumattomuuden kiinalaisesta sosiali-imperialismista, jolla on nyt harvinaisten maametallien monopoli maailmassa (100 prosenttia EU:n harvinaisissta maametalleista tuodaan Kiinasta).”
Kaivostoiminnan ympäristöriskit ja uhka kaivostyöläisten terveydelle ovat keskeisiä syitä, miksi tätä teollisuudenalaa on perinteisesti viety sorrettuihin kansakuntiin. Røde Fane paneekin merkille, miten narrimaista on perustella Grönlannin kaivosteollisuutta ”vihreän siirtymän” tarpeilla. Todellinen peruste on sen sijaan imperialismin loismaisuus.
On alleviivattava: kiinnostus Grönlannin luonnonvaroihin ei ole Trumpin yksinoikeus, vaan USA:n sydämen asia hallinnosta riippumatta, ja kiinnostuneita ovat myös useat muut imperialistivallat. Jo vuonna 2012 otsikoitiin: ”EU taistelee kiriäkseen Kiinan etumatkan Grönlannin harvinaisten maametallien kultaryntäyksessä”. EU-lähde kuvailee artikkelissa jopa, että ”olemme ’sodassa’ Kiinan kanssa”. Lokakuussa 2025 tutkijat kirjoittivat, että ”Englanti on astumassa tungeksitulle kentälle, kun USA ja EU kilpailevat Kiinan kanssa pääsystä Grönlannin harvinaisiin maametalleihin”. Marraskuussa 2025 Grönlannin pääministeri viittasi, että Kiina suljettaisiin ulos Grönlannin kaivosprojekteista. Imperialistinen kilpataistelu Grönlannin mineraalivaroista on todellista ja veristä, ja siinä käytetään Trumpin uhkausten ja ”tavanomaisten” taloudellisten aseiden lisäksi myös laajaa skaalaa juridisia aseita: ympäristökriteereitä ja erityisesti uraanikysymystä. Harvinaiset maametallit esiintyvät tyypillisesti uraanin yhteydessä, ja yksi kaivosprojekti Grönlannissa on jo suljettu korkean uraanipitoisuuden vuoksi. Vaikka sokea Reettakin kykenee näkemään kiivaan kilpataistelun Grönlannista, Yle onnistui kaivamaan arktisen jään alta esiin jonkun professorismiehen, joka kertoo, ettei sellaista ole.
Kun tunnistetaan ankara kilpailu Grönlannista, on helppo nähdä, miksi Trump on uhannut käyttää jopa sotilaallista voimaa Grönlannin saamiseksi. Lenin kirjoittaa: ”Pääoman viennin edut sysäävät myös siirtomaavaltauksiin, sillä siirtomaamarkkinoilla on helpompi (ja toisinaan vain siten on mahdollistakin) poistaa kilpailija monopolistisin keinoin, taata itselleen hankinta, varmistaa asianomaiset ’yhteydet’ jne.” On väitetty, että Trump voisi saavuttaa kaiken neuvottelemalla kiltisti ja lopettamalla rettelöinnin. Epäilemättä USA voikin saavuttaa paljon neuvottelutietä. Siitä Leninkin meille kertoo: ”Finanssipääoma on niin suuri, voidaanpa sanoa ratkaiseva voima kaikissa taloudellisissa ja kaikissa kansainvälisissä suhteissa, että se kykenee alistamaan ja todellisuudessa alistaakin alaisekseen mitä täydellisintä valtiollista riippumattomuutta nauttivat valtiot; siitä näemme heti esimerkkejä.” Myös meidän päivinämme uutiset ovat pullollaan tästä esimerkkejä. Mutta, Lenin jatkaa, ”mutta suurimmat ’mukavuudet’ ja suurimmat edut finanssipääomalle tuottaa tietenkin sellainen alistaminen, johon liittyy alistettavien maiden ja kansojen valtiollisen riippumattomuuden menetys”. Sen väittäminen, että Trumpin kannattaisi lopettaa uhmaikäinen uhoamisensa ja istua neuvottelupöydässä kuin sivistynyt herrasmies, ei ole mitään muuta, ei mitään muuta kuin imperialismin kaunistelua reformismin ja parlamenttikretinismin kaupittelemiseksi. Lenin perustelee:
”Porvarilliset reformistit ja niiden joukossa erikoisesti nykypäivien kautskylaiset yrittävät tietenkin heikentää tällaisten tosiasiain merkitystä viittaamalla siihen, että raaka-aineita ’voitaisiin’ saada vapailta markkinoilta ilman ’kallista ja vaarallista’ siirtomaapolitiikkaa, että raaka-aineen tarjontaa ’voitaisiin’ tavattomasti lisätä parantamalla ’yksinkertaisesti’ maatalouden tilaa yleensä. Mutta tällaiset viittaukset muuttuvat imperialismin puolustamiseksi, sen kaunistelemiseksi, sillä ne perustuvat uusimman kapitalismin pääerikoisuuden, monopolin unohtamiseen. Vapaat markkinat siirtyvät yhä enemmän menneisyyteen, monopolistiset syndikaatit ja trustit rajoittavat niitä päivä päivältä yhä enemmän, ja maatalouden tilan ’yksinkertainen’ parantaminen merkitsee joukkojen aseman parantamista, työpalkan korottamista ja voiton vähenemistä. Mutta missä, paitsi imelien reformistien mielikuvituksessa, löytyy trusteja, jotka huolehtivat joukkojen tilasta siirtomaiden valtaamisen asemesta?”
Puheenjohtaja Mao on ilmaissut tämän hyvin ytimekkäästi: ”Kun me sanomme, että ’imperialismi on julma’, me tarkoitamme, että sen luonne ei tule muuttumaan, että imperialistit eivät tule laskemaan teurastajanveitsiään, että he eivät muutu Buddhiksi ennen tuhoaan.”
Tämä johtuu siitä, että imperialismi on monopolistista kapitalismia. Tämä perustotuus on omaksuttava hyvin. Lenin opettaa:
”Uusimman kapitalismin perustunnusmerkkinä on suurimpien liikeyrittäjäin monopoliliittojen herruus. Tällaiset monopolit ovat lujimpia silloin, kun anastetaan yksiin käsiin kaikki raaka-ainelähteet, ja me olemme nähneet, miten innokkaasti kansainväliset kapitalistiliitot ponnistelevat saadakseen riistetyksi vastustajalta kaiken kilpailumahdollisuuden, ostetuksi itselleen esimerkiksi rautamalmialueet tai naftalähteet jne. Yksistään siirtomaan omistaminen antaa täydet takeet monopolin menestykselle kaikkien sattumien varalta taistelussa kilpailijaa vastaan, – jopa senkin sattuman varalta, että vastustaja haluaisi puolustautua valtionmonopolia koskevan lain avulla. Mitä kehittyneempi on kapitalismi, mitä voimakkaammin tuntuu raaka-aineen puute, mitä kärjistyneempää on kilpailu ja raaka-ainelähteiden tavoittelu koko maailmassa, sitä hurjempaa on taistelu siirtomaiden hankkimiseksi.”
Nämä sanat kuvaavat Grönlannin tilannetta ultrateräväpiirron tarkkuudella.
Jenkki-imperialismin vuosisatainen kiinnostus Grönlantiin
Suomalaisessa lehdistössä on runsaasti kohistu Trumpin lausunnoista, mutta työlästä on löytää artikkeleja, joissa tätä taustoitettaisiin USA:n aiemmilla Grönlannin osto- ja miehityshankkeilla. Jos jotain, niin historiallisia anekdootteja kuten Ylen jutussa.
USA:n hallitus on neuvottellut Grönlannin (ja samalla Islannin, joka myös kuului tuolloin Tanskalle) ostamisesta ensi kerran jo vuonna 1867, siis vielä esimonopolistisen kapitalismin kaudella. Tuolloin USA:ta kiinnostivat saarten luonnonvarat. Hanke raukesi, sillä se ei nauttinut kannatusta USA:n kongressissa.
Grönlannin kysymys alkoi nousta uudelleen, kun vuosisata oli vaihtunut ja kapitalismi kehittynyt imperialismiksi. Tanskalle oli tullut tärkeäksi turvata suvereenisuutensa Grönlannissa, kun vuonna 1905 itsenäistynyt Norja oli alkanut esittää vaatimuksia itäisessä Grönlannissa, jota se kutsui ”Erik Punaisen maaksi”. Ensimmäisen maailmansodan aikana USA yritti ostaa Tanskan Länsi-Intiaa (nykyisin Yhdysvaltain Neitsytsaaret), josta oli keskusteltu jo 1860-luvulla. Kaksi asiaa päädyttiin koplaamaan yhteen. Vuonna 1916 USA solmi Tanskan kanssa sopimuksen, jossa se katsoi Tanskan olevan suvereeni koko Grönlannissa, ja sai seuraavana vuonna itselleen Tanskan Länsi-Intian. Pinnallisesti näyttää, että tukiessaan Tanskan suvereniteettia Grönlannissa, USA olisi poikennut Monroen opista, joka julisti USA:n suvereeniteettia koko läntisellä pallonpuoliskolla. Vuonna 1919 Tanska halusi laajemman kansainvälisen tunnustuksen koko Grönlannin kattavalle suvereniteetilleen. Englanti, joka pelkäsi USA:n havittelevan Grönlantia, vaati oman tunnustuksensa ehtona itselleen etuosto-oikeutta Grönlantiin. USA torjui tämän ja muotoili jälleen taas Monroen opin mukaisesti kantansa, joka sulkee pois kolmansien maiden pyrkimykset Grönlantia kohtaan: ”Yhdysvaltain hallitus ei ole taipuvainen tunnustamaan olemassaoloa sellaiselle kolmannen hallituksen etuosto-oikeudelle tähän alueeseen, jos Tanskan hallitus haluaisi luopua siitä, ja sen vuoksi pidättää tulevaa harkintaa varten sen kannan, jonka se saattaa ottaa, mikäli esitetään erityinen aloitteellinen ehdotus tällaisesta siirrosta.” USA:n Tanskaa puoltava ja Englantia torjuva menettely käy helposti ymmärrettäväksi, kun muistamme Leninin huomion, että ”pikkuvaltioilla säilyvät siirtomaat pääasiallisesti vain siksi, että suurvaltain välillä on etujen vastakohtaisuuksia, hankauksia ym., jotka ehkäisevät pääsemästä sopimukseen saaliinjaosta”. Kyse oli siitä, että Tanska ei ollut uhka USA:n nousevalle hegemonialle läntisellä pallonpuoliskolla, kun taas vielä voimissaan ollut Brittiläinen imperiumi ilmiselvästi oli. Lopulta vuonna 1933 Tanskan yksinoikeus Grönlantiin vahvistettiin kansainvälisoikeudellisesti.
Toinen maailmansota merkitsee käännettä Grönlannille. Saksa miehitti Tanskan huhtikuussa 1940, ja Englanti alkoi suunnittella Grönlannin miehitystä, mutta aiemman kantansa mukaisesti USA torjui tämän jyrkästi. Estääkseen kolmansien maiden havittelut Grönlannista USA otti saaren protektoraatikseen natsivastaisten tanskalaisten tuella. Ensimmäiset USA:n ranikkovartioston alukset saapuivat Grönlantiin toukokuun lopulla eli vain noin puolitoista kuukautta sen jälkeen, kun Saksa oli miehittänyt Tanskan. Tanskan miehityksen ensimmäisenä vuosipäivänä USA virallisti protektoraattinsa, mikä sopi Englannille siinä mielessä, että se merkitsi Saksan sulkemista ulos Grönlannista. Tässä vaiheessa USA ei ollut vielä liittynyt sotaan, mutta se selvästi jo valmistautui siihen. Sitten joulukuussa 1941 USA ja sen mukana myös Grönlanti liittyivät sotaan. Grönlannista tuli keskeinen paikka Pohjois-Atlantin sääsodassa: liittoutuneet (erityisesti Englanti) ja Saksa pyrkivät sulkemaan toistensa pääsyn Pohjois-Atlantin ja Jäämeren säätietoihin, joilla oli tärkeä merkitys sotilaallisen suunnittelun ja logistiikan kannalta. Pohjois-Atlantin sääsota näkyi Grönlannissa Saksan yrityksinä pystyttää salaisia sääasemia, joita sitten USA etsi ja tuhosi. Sääsodan lisäksi kiinnostusta Grönlantiin ohjasi tärkeä strateginen luonnonvara, kryoliitti, jota käytettiin sotateollisuuden ahmiman alumiinin valmistuksessa. Grönlannin Ivittuutissa oli tuolloin maailman suurin kryoliittikaivos, jonka päätymisen Saksalle USA esti.
Tanska vapautettiin toukokuussa 1945, mutta USA:n sotilaat jäivät Grönlantiin vastoin tanskalaisten toiveita, eikä Tanskalla ilmiselvästi ollut mitään mahdollisuuksia käskeä USA:ta lähtemään. Toisen maailmansodan päättyessä USA:n asevoimat piti Grönlantia sotilaallisena välttämättömyytenä. Vuonna 1947 jenkkilehti Time muisteli USA:n haaveilleen Grönlannin ostamisesta ja totesi, että ”Grönlannin 800 000 neliömailia tekevät siitä maailman suurimman saaren ja paikallaan olevan lentotukialuksen”. Julkisuudessa liikkui huhuja, että USA olisi halunnut ostaa Grönlannin, mutta varmistus asialle tuli vasta vuonna 1991, kun asiaa koskevat tanskalaisasiakirjat tulivat julkisiksi. Grönlantiin jäänyt jenkkimiehitys oli yksi syistä, mikä veti Tanskan mukaan Naton perustajajäseneksi, sillä se ajatteli pienenä maana hyötyvänsä monenkeskisestä Natosta neuvotteluissa supervallaksi nousseen USA:n kanssa; lisäksi se arveli Nato-jäsenyyden hillitsevän Neuvostoliiton uhkaa, jonka se katsoi Grönlannin jenkkimiehityksen aiheuttavan.
Vuonna 1951 USA ja Tanska solmivat uuden sopimuksen, joka takasi USA:lle oikeuden jäädä Grönlantiin ja perustaa uusia sotilastukikohtia. BBC:n artikkelissa tammikuussa 2025 tanskalaiseen tutkijaan nojaten arvioidaan, että tuo sopimus kyllä myönsi Tanskalle alkeellisen suvereniteetin Grönlannissa, mutta käytännössä antoi USA:lle kaiken, mitä se halusi. Tutkija kiteyttää Grönlannin hallinnossa yhä voimissaan olevan käsityksen: ”He tietävät, ettei USA tule koskaan lähtemään.” Toinen tanskalainen tutkija on muotoillut, että kylmän sodan aikana ”oli ilmeinen ero faktan ja fiktion välillä, mitä tuli suvereenisuuden määrittämiseen”, siis suomeksi: Grönlannissa suvereeni oli paperilla Tanska, todellisuudessa USA. Todellinen asiaintila kuvastuu hyvin ydinasekysymyksessä. Tanska oli vuonna 1957 päättänyt, että sen alueella ei sallittaisi ydinaseita rauhan aikana. Tämän politiikan rikkominen paljastui vuonna 1968, kun Thulen lento-onnettomuudessa USA:n B-52-pommikone putosi mereen Grönlannin vieressä lastinaan vetypommeja. Vuonna 1995 paljastui, että Tanska oli antanut USA:lle luvan ydinaseisiin Grönlannissa, mikä aiheutti skandaalin Tanskassa. Jenkkihallinnossa arvioitiin aivan oikein, että USA:lla oli oikeus ”tehdä Grönlannissa kirjaimellisesti lähes mitä tahansa, mitä se haluaisi”.
USA:n miehitys kylmän sodan aikaisessa Grönlannissa oli massiivista. Vuonna 1953 rakennetussa Thulen lentotukikohdassa on ollut isoimmillaan (1960-luvun alkupuolella) jopa liki 10 000 jenkkisotilasta – samaan aikaan Grönlannin väestö oli noin 30–40 000 henkeä. Kylmän sodan aikana USA:n sotavoimien keskeisiä tehtäviä Grönlannissa oli vahtia GIUK-linjaa (Grönlannin, Islannin ja Englannin muodostama linja), jonka kautta neuvostosukellusveneet saattoivat liikkua USA:n itärannikolle.
Ennen Trumpia viimeisin julkisuuteen tullut Grönlannin ostoaie on 70-luvulta, jolloin varapresidentti Nelson Rockefellerin kerrotaan esittäneen sitä. Neuvostososiali-imperialismin romahdettua USA julisti ”historian loppua” ja ”pax Americanaa” (amerikkalaista rauhaa). Talouksia rasittanutta asevarustelua purettiin Euroopassa. Uutisissa arktiset sotilaat vaihtuivat jääkarhuihin. Mutta hetki jäi lyhyeksi. Kun Trump oli ensi kerran väläyttänyt Grönlannin ostoa vuonna 2019, tanskalainen professori kommentoi NPR:lle: ”Voimme nähdä, että viime vuosina USA:lla on ollut suurempi fokus ja halu osallistua [Grönlannin asioihin].” Hän selitti: ”USA on todella heräämässä arktiseen todellisuudeen – osaksi Venäjän takia, osaksi Kiinan takia”. Jenkkiläinen sotilasprofessori puolestaan kommentoi Politicolle samoihin aikoihin: ”Se, joka hallitsee Grönlantia, hallitsee Arktista. Se on tärkein strateginen sijainti Arktiksella ja kenties koko maailmassa.”
Venäläisen imperialismin kannalta Arktis on elintärkeä sen ydinasesupervallalle. Venäjän ydinasemahdin tärkeimpiin pilareihin kuuluu sen Pohjoinen laivasto. Sen strategisena kulmakivenä ovat sukellusveneet, jotka kykenevät uimaan Kuolan niemimaalta USA:n itärannikolle iskeäkseen siellä ydinasein. Tämän vuoksi GIUK-linjan kontrollointi on USA:lle yhä erityisen tärkeää.
Arktinen maa nimeltä Suomi
Kun Suomen porvarillinen media malttaa muuta kuin pöyristellä Trumpin puheita, se tarkastelee Grönlannin kysymystä tietysti minkäs muun kuin Venäjän kautta. Ylen analyysi julistaa otsikossaan: ”Trump uhkaa Grönlantia, mutta Suomi ja Ruotsi näkevät suuremman uhkan tulevan aivan muualta”. Analyysi toistaa suomalaisen lehdistön kenties puuduttavimman latteuden: ”Yhdysvaltojen hyökkäys Venezuelaan ja uhkaus hyökkäyksestä Grönlantiin vievät kaistatilaa Pohjois-Euroopan todelliselta uhalta, Venäjältä.” Tämä on se sama argumentti, joka mediassa toistetaan aina, kun maailmalla tapahtuu jotain. Milloin Israelin sotatoimet vievät huomiota Ukrainan sodalta, milloin… – jne. Jos lehdistö rohkenisi kerrankin pyytää psykiatrin lausuntoa Suomen politiikasta, diagnoosi olisi taatusti narsismi. Suomalainen imperialismi on USA:n Venäjän-vastaisen politiikan vankka kannattaja, mutta ristiriita on siinä, että USA:lle se on yksi kysymys, Suomelle – ainoa.
Analyyttisempi sävy löytyy Ylen artikkelista, jossa suomalainen professori tarkastelee USA:n ja Venäjän keskinäistä juonittelua ja kamppailua arktisesta alueesta. Hän esittää molemmat uhkina Suomelle. Yhtäältä: ”Jos Yhdysvallat ja Venäjä pääsevät yhteisymmärrykseen arktisten luonnonvarojen hyödyntämisestä, ympäristönsuojelulle ja paikallisille asukkaille jää hyvin vähän tilaa.” Toisaalta: ”Sotilaallinen törmäys aktivoisi Murmanskin ja koko Kuolan niemimaan. Se olisi Suomen kannalta erittäin vakavaa.” Miksi porvaristo puhuu näistä uhkista? Luodakseen yleistä mielipidettä varautumiselle: ”Suomelle tämä tarkoittaa tarvetta katsoa karttaa, ymmärtää mittasuhteet ja valmistautua tilanteeseen, jossa pohjoinen ei ole enää rauhallinen reunavyöhyke vaan geopoliittinen etulinja.” Tämä tarkoittaa, että suomalaisen imperialismin ei ole sallittua jäädä arktisen kilpailun ulkopuolelle, vaan sen on osallistuttava siihen kaikilla tasoilla: taloudellisesti, poliittisesti, sotilaallisesti.
Olemme paljastaneet suomalaisen imperialismin roolin ja suunnitelmat tässä kokonaisuudessa artikkelissamme ”Jäänmurtajat – imperialistista sotavarustelua”, joka on julkaistu printtilehdessämme (nro 1, joulukuu 2025). Osoitamme siinä, miten maantieteellinen sijainti ja yhteiskunnan läpäisevä militarisaatio, jäänmurtajat ja golfdiplomatia ovat välineitä, joilla kotimaiset lahtarimme liehittelevät jenkkiläistä suurrosvoa päästäkseen sen siivellä jakamaan ryöstösaalista, joka on sorretut kansakunnat.
Stubb voi väsymättä vedota ”sääntöpohjaisen järjestyksen” puolesta ja monopolimedian kynäniekat voivat rustata tuhansia tuskaisia tekstejään, mutta se kaikki on vain vikinää, kun Setä Samuli vie Suomi-neitoa tanssilattialla sotarumpujen säestäessä. Ja kaiken tuon hurskastelevan vaikerruksen ainoana sisältönä on kaunistella imperialismia reformismin ja parlamenttikretinismin kaupittelemiseksi.
