Julkaisemme epävirallisen käännöksen artikkelista, jonka julkaisi alunperin uutislehti A Nova Democracia, koskien tekoälyn luokkaluonnetta.
”Kyse on rautaisen miehen taistelusta lihasta ja verestä koostuvaa miestä vastaan”
– Karl Marx, Koneet ja elävä työvoima
Tiede on yhteiskunnallista; koneet, jotka tekevät siitä tuottavaa, ovat yksityisiä. Mitä yhteiskunnallisemmaksi tiedon tuottaminen muuttuu, sitä enemmän sen anastaminen keskittyy harvoihin käsiin.
Heinäkuussa 2026 yli 200 ekonomistia ja tutkijaa – mukaan lukien 16 talouden Nobelin palkinnon voittajaa – julkaisivat manifestin We Must Act Now, jossa varoitettiin, että tekoäly saattaa muuttaa taloutta nopeammin kuin teollinen vallankumous, aiheuttaen laaja-alaista työttömyyttä, talouden keskittymistä ja syviä muutoksia työmarkkinoilla. Allekirjoittaneiden joukossa ei ollut vain ja ainoastaan ekonomisteja, vaan myös johtavien tekoäly-yritysten johtohenkilöitä ja tutkijoita – yrityksistä kuten OpenAI, Google DeepMind ja Anthropic. Toisin sanoen, samat tekijät joiden taloudellinen asema riippuu tämän teknologian laajentamisesta tuntuvat julkisesti ymmärtävän tekoälyteknologian yhteiskunnalliset riskit prosessissa, jota he itse kiihdyttävät.
Tämä ulostulo, jossa he näyttävät myöntävän ongelmat, ei kuitenkaan johda heitä kritisoimaan taloudellisia suhteita, jotka tekevät tällaisista tekoälyn kasvamisen vaikutuksista vääjäämättömiä. Päinvastoin manifesti rajaa ehdotuksensa muutoksesta tekoälyn sääntelyn voimistamiseen, parempien tilastollisten indikaattoreiden kehittämiseen ja instituutioiden varautumiseen uuteen teknologiseen ympäristöön. Teknologinen työttömyys, varallisuuden keskittyminen ja töiden häviäminen näyttäytyvät vain hallinnon ongelmana, tai kehityksen kasvun seurauksena, eivät ilmauksina yhteiskunnallisista suhteista, jotka järjestävät teknologista kehitystä kapitalismin alaisuudessa. Tismalleen tällaisessa tilanteessa porvarillisen poliittisen taloustieteen puutteet ilmenevät: se tunnistaa tekoälyn seuraukset, mutta on kykenemätön selittämään lainalaisuuksia, jotka tuottavat niitä.
Pääoma ja teknologia: tapaus tekoäly
Valtavirran talouskirjallisuus esittää tekoälyn yleishyödyllisenä teknologiana, jota voidaan verrata esimerkiksi sähköistymiseen tai tietokoneistumiseen: uutena harppauksena tuottavuudessa, joka voi kiihdyttää talouden kasvua, olkoon sen haittapuolina työttömyys, palkkojen alentuminen ja suurempi markkinoiden keskittyminen. Nämä vaikutukset ovat tunnistettuja, mutta niitä pidetään välivaiheen epätasaisuutena, jotka voidaan oikaista kouluttamalla henkilökuntaa, trustien vastaisella politiikalla, asettamalla innovaatioille kannustimia ja säännöstelyn parantamisella. Ongelma tästä perspektiivistä katsottuna ei ole teknologiassa itsessään tai sen takana olevissa yhteiskunnallisissa suhteissa, jotka sitä ohjaavat, vaan tämän teknologian leviämisessä ja instituutioiden kyvyttömyydessä pysyä ajan tasalla.
Tälläinen tulkinta pysyy kuitenkin kahlittuna pintailmiöiden maailmaan. Määrittelemällä ristiriidat vain teknologisiin innovaatioihin tai institutionaalisiin puutteisiin se säilyttää niitä tuottavan taloudellisen rakenteen ehjänä ilman ristiriitoja. Teknologiasta tulee historiallisen muutoksen subjekti; pääoma häviää yhteiskunnallisena suhteena, ja ilmestyy uudelleen vain taloudelliseksi ympäristöksi, jossa innovaatio tapahtuu.
Sama asioiden kääntäminen nurinpäin ilmenee siinä, miten porvarillinen taloustiede ymmärtää työn. Työvoima on pelkistetty jälleen vain yhdeksi tuotannontekijäksi, asettaen työn samalle viivalle pääoman, teknologian ja luonnonvarojen kanssa. Tästä johtuen työ ainoana arvoa luovana voimana katoaa, ja täten tulee mahdottomaksi selittää miksi ilmiömäinen tuottavuuden kasvu, jota tekoäly on tuomassa, toisi mukanaan myös työttömyyden kasvun, epävarmuuden lisääntymistä ja varallisuuden keskittymisen. Ristiriita ei ole enää kapitalistien varallisuuden kasaamisessa, ja siitä tulee vain teknisen kehityksen yksinkertainen sivuvaikutus.
Samaa menettelyä käytetään uudelleen, kun talouskirjallisuus käsittelee tietoa, ja niin kutsuttua ”dataa”. Tieto ja ”data” esitetään omaisuutena, joita yksityiset innovaatiot tuottavat, ja joita suojelee immateriaalioikeudet, aivan kuin ne olisivat niiden yritysten tuotteita, jotka käyttävät niitä hyväkseen. Kuitenkin, datan ja tiedon alkuperä katoaa, kun tekoälyn tietoon sisältyy tutkijoiden, yliopistojen, julkisten instituutioiden, työntekijöiden ja peräkkäisten sukupolvien tieteellisen, kulttuurillisen ja kielellisen tuotannon kollektiivisesti rakentama laaja perintö. Suuret tekoälymallit eivät luo mitään tyhjästä; ne edellyttävät tätä historiallista yhteiskunnallisen tiedon kertymää, syövät sitä ja kapitalistien hallinnassa olevien tuotantosuhteiden alaisuudessa muuttavat sen yksityisomaisuudeksi ja pääoman arvonnousuksi.
Tekoäly koneen jatkeena
Marx oli yksi ensimmäisistä ajattelijoista, joka rikkoi käsityksen siitä, että teknologialla olisi sen oma logiikka. Teoksessaan Pääoma hän esittää että kone, joka on tuote, joka on uudelleenhyödynnetty tuotannossa, ei ole tekninen kategoria, vaan historiallinen: sen taloudellinen merkitys ei kohoa koneesta itsestään, vaan ennemminkin yhteiskunnallisista suhteista, joissa sitä käytetään. Sama tieteellinen löytö voi palvella täysin erilaisia tarkoitusperiä riippuen siitä, miten tuotanto on järjestetty. Täten ongelma ei koskaan ole ollut kone itsessään, niinkuin luddiitti asian ilmaisisi, vaan se, joka käyttää konetta ja se, mihin konetta käytetään.
Tämä havainto auttaa ymmärtämään tekoälyn taloutta. Matemaattinen perusta koneoppimiselle on tiedetty jo vuosikymmeniä, ja kuuluu suurimmilta osin kollektiivisesti tuotettuun tieteelliseen perimään. Todellinen este ei ole tietoon pääsy, vaan infrastruktuuri, jota tarvitaan muuttamaan se taloudelliseksi voimaksi: datakeskukset, miljoonat erikoistuneet sirut, jättimäinen käsittelykapasiteetti, kansainväliset kommunikaatioverkostot ja energiankulutus, johon on pääsy vain joillain planeetan suurimmilla yrityksillä. Tiede on yhteiskunnallista; koneet, jotka muuntavat sen taloudellisiksi voitoiksi, ovat yksityisiä.
Täten tekoäly ei vihi käyttöön ennennäkemätöntä kapitalismin logiikkaa; se syventää liikettä, joka alkoi suurteollisuudessa. Jos teollisiin koneisiin on sisällytetty fyysiset taidot, jotka aikaisemmin tiivistyivät työläisen ja pääoman suhteeseen, tekoäly tekee saman kielellisille-, analyyttisille- ja päätöksentekovalmiuksille. Ihmisen älykkyys lakkaa olemasta vain etuoikeutetuissa tehtävissä olevien henkilöiden ominaispiirre yhteiskunnallisessa työnjaossa ja esineellistyy teknologisissa järjestelmissä, joita pääoma ohjaa.
Marx osasi odottaa tätä liikettä teoksessaan Grundrisse. Kun suurteollisuus kehittyy, vauraus tulee yhä vähemmän ja vähemmän riippuvaiseksi suorasta työstä, ja yhä enemmän ja enemmän riippuvaiseksi tieteellisestä tiedosta, jota yhteiskunta tuottaa – se mitä teoksessa kutsutiin ”yleistiedoksi”. Tiede, teknologia ja yhteiskunnallinen yhteistyö muuttuivat suoriksi tuotannon voimiksi, jotka yhdistettiin koneisiin. Tekoäly esittäytyy tämän prosessin ehkä kaikkein korkeimpana ilmentymänä: kieli, tieteellinen tutkimus, kulttuuri ja kollektiivinen kokemus muuttuvat raaka-aineeksi pienelle määrälle suurten teknologiayhtiöiden tietokonemalleja uudelleenjärjestettyinä ja -omaksuttuina.
Mutta tämä yhteiskunnallisen tiedon sisällyttäminen pääomaan tuottaa myös uuden vaikutuksen. Kun koneet omaksuvat osittain tai täysin ammattitaitoisten työntekijöiden aiemmin suorittamat toiminnot, laajojen ammatillisten alojen tekninen ja taloudellinen autonomia vähenee. Tekoäly, yhdistettynä alustatalouden kehitykseen ja ”uberisaation” taloudelliseen ilmiöön, kiihdyttää älyllisen työn historiallista liikettä kohti standardointia ja pirstoutumista suuryritysten käsissä, jotka hallitsevat teknistä infrastruktuuria.
Algoritmit eivät vain korvaa työntekijöitä, vaan ovat vanhojen väliasemien purkamista pääoman ja työvoiman välillä. Itsenäiset ammattilaiset, pientuottajat ja yhä suuremmassa määrin myös tietotyöläiset menettävät otteen työkaluistaan ja tulevat riippuvaisiksi alustoista, tietokonejärjestelmistä ja suuryrityksistä jatkaakseen toimintaansa. Lainoppineet, journalistit, kääntäjät, ohjelmoijat, suunnittelijat ja lukemattomat muut työn kategoriat ovat eriytyvästi riippuvaisia, mutta niillä on yksi yhteinen nimittäjä: niiden riippuvuus pääomasta, joka monopolisoi digitaalisia tuotantovälineitä, on kasvussa.
Marx esitti tämän tendenssin Kommunistisen puolueen manifestissa, kun hän havaitsi, että kapitalistinen kehitys itsessään puskee jatkuvasti entistä keskiluokkaa kohti proletariaattia, tuhoammalla sen taloudellisen vapauden aineellisen perustan. Tekoäly ei poikkea tästä prosessista, se tekee siitä universaalia ja kiihdyttää sitä, laajentaen koneiden logiikkaa toimintaan, joka vain hetki sitten saattoi näyttää olevan immuuni automaatiolle, joskus jopa luovuudesta riippuvainen.
Mitä enemmän älykkyyden tuotanto yhteiskunnallistuu – yliopistoihin kerääntyneen tiedon, julkisten instituutioiden, tutkijoiden, työläisten ja miljardien ihmisten kohtaamisten ruokkiessa sitä – yhä enemmän sen anastaminen keskittyy harvempiin käsiin. Kollektiivien älykkyys palaa yhteiskuntaan itseensä muutaman yrityksen yksityisomaisuutena, kohdaten sen tuottajat niistä ulkoisena voimana. Tekoäly ei luo tätä ristiriitaa; se vain paljastaa tämän ristiriidan kaikkein kehityneimmässä muodossa, vanhan ristiriidan kapitalismin ja yhteiskunnallisen tuotannon välillä, vaurauden ja sen yksityisomistuksen välillä.
Elävä työ, kuollut työ
Yksi näkökulma, jota innovaation retoriikka usein hämärtää, on ettei yksikään kone tuota arvoa itsessään. Koneet, kuten mikään pysyvän pääoman osa, eivät tuota uutta arvoa; ne ainoastaan siirtävät tuotteeseen vähitellen niissä olevan arvon. Tekoälyjärjestelmä, riippumatta siitä kuinka kehittynyt se on, ei pysty pakenemaan tätä määritelmää. Tekoälyjärjestelmän ”älykkyys” koostuu esineellistetystä aiemmasta työstä: sen koulutuksessa kertyneestä tiedosta, sitä tukevasta laskennallisesta infrastruktuurista ja valtavasta ihmistyön määrästä, joka on kiteytynyt algoritmeihin, datakeskuksiin, sähköverkkoihin ja prosessoreihin. Se, mitä tekoäly lisää tuotantoon, ei ole spontaania luovuutta, vaan kuolleen työn siirtymää. Ainoa keino tuottaa uutta arvoa on riistää elävää työntekijää jossain kohtaa tuotantoketjua – työntekijää, joka kaivaa strategisesti tärkeät mineraalit ja valmistaa puolijohteet, aina työntekijään joka operoi, valvoo tai integroi näistä puolijohteista valmistettuja järjestelmiä tuotannon prosessiin.
Juuri tästä syystä älyllisten tehtävien automatisointi – kirjoittaminen, ohjelmointi, diagnostiikka, data-analyysi – ei poista työn keskeisyyttä arvotuotannossa. Se vain uudelleenjärjestää riiston olosuhteet. Rajoittaen työaikaa, jota kunkin tuotteen tai palvelun tuotantoon käytetään, tekoäly lisää tehokkuutta samanaikaisesti tehden kasvavasta osasta työväestöä suhteellista ylijäämää. Tämä käytettävissä oleva kansanosa kohdentaa jatkuvan paineen työelämään jäävien palkkoihin ja työoloihin, päivittäen uudelle teknologiselle perustalle Marxin teollisen lisäarmeijan käsitteen, ja kasvattaen sitä huomattavasti.
Tätä liikettä ajaa kapitalistinen kilpailu. Yksikään yritys ei voi kieltäytyä uusista teknologioista ilman, että se vaarantaisi yrityksen markkina-arvoa. Tekoälyn käyttöönotto alustavasti näyttäytyy kilpailuasetelman parantamisena joillekin kapitalisteille; mutta kun tekoälyn käyttöönotto leviää laajalle, siitä tulee tekninen pakko kaikille. Tuloksena on pääoman elimellisen kokoonpanon jatkuva kasvu: laskentainfrastruktuuriin, algoritmijärjestelmiin ja kiinteään pääomaan kohdistuvien investointien osuus kasvaa, kun taas työvoiman osuus suhteessa siihen pienenee. Tekoäly ei muuta tätä dynamiikkaa; se syventää sitä ulottamalla koneen logiikan työaloille, jotka olivat pitkän ajan suhteellisen suojeltuja automaatiolta: tietotyöhön.
Tekoälyn historiallinen uutuus ei siis ole siinä, että kone korvaisi työn, vaan sen kentän laajentumisessa, jolla tämä suhteellinen korvautuminen tapahtuu. Pääoma alkaa sisällyttää itseensä paitsi kädentaitoja, myös kognitiivisia, kielellisiä ja analyyttisiä kykyjä, muuttamalla yhä suurempia osia yhteiskunnallisesta tiedosta esineelliseksi kuolleeksi työksi.
Työläinen alistettuna koneen rytmille
On kuitenkin tapahtumassa käänne, jonka “tuottavuuden vapauttamisen” retoriikka usein peittää. Käsityö -ja manufaktuurituotannossa työkalu pysyi valmistajalle alistettuna; työntekijän ketteryys määritti työn tahdin. Koneiden tulon myötä, Marx havainnoi, että työympäristön kehitys muuttui itsenäiseksi työläisestä: kone alkoi vaatia sen omaa rytmiä, ja työläinen muotoutui tarkkaavaiseksi ja kuuliaiseksi koneen jatkuvalle liikkeelle. Hän huomioi myös, että kun laki rajoitti työpäivän laillista pituutta, pääoma ei pienentänyt riistoa – se kompensoi kiihdyttämällä työtahtia, vaatien yhden työntekijän vahtimaan monta konetta samanaikaisesti, yhä nopeammin, tuottaen vähemmässä ajassa yhtä paljon kuin ennen.
Nykypäivän tekoälyä käyttävän tietotyöläisen tilanne uusintaa tämän saman asetelman, mutta se on siirretty liukuhihnalta ruudulle. Kyseessä ei ole pelkkä ammatin korvaaminen algoritmilla; usein kyse on samasta työntekijästä – kirjoittajasta, ohjelmoijasta, analyytikosta – joka on vastuussa järjestelmän moninkertaistaman tuotantomäärän valvonnasta ja korjaamisesta samassa työajassa tai lyhyemmässä ajassa. ”Tehokkuus”-diskurssi, jota käydään tekoälyn käyttöönoton yhteydessä harvoin tarkoittaa lyhennettyjä työtunteja niille, jotka sitä käyttävät; se tarkoittaa pikemminkin lisää työtehtäviä, joita tarkastetaan tunneittain, lisää ”prompteja” joita tarkastetaan vuorottain – työn kiihtymistä uudessa muodossa, sama ilmiö, jonka Marx dokumentoi 1900-luvun tekstiilitehtaissa nyt vaihtuen toimistotyöhön.
Arvonmääritys ja enimmäisvoitto
Tämän tarinan toinen taso, jonka poliittinen taloustiede on jo tunnistanut analysoidessaan kapitalismia sen monopolistisessa vaiheessa, koskee voittojen haltuunoton muotoa. Lenin osoittaa, ettei vapaa kilpailu eliminoi tendenssiä keskittymiselle, vaan päinvastoin; kehittää sitä kunnes vapaa kilpailu muuttuu monopoliksi. Tuloksena on poikkeuksellinen edistysaskel tuotannon yhteiskunnallistumisessa samalla kun sen tulosten haltuunotto pysyy yksityisenä. Stalin jatkoi tätä analyysia erottamalla kilpailukykyisen kapitalismin moottorin – pääoman uusintamisen kannalta välttämättömän keskimääräisen voiton – monopolikapitalismille ominaisesta moottorista: enimmäisvoitosta, jota ei saavuteta itse tuotannollisen tehokkuuden, vaan talouden strategisia sektoreita hallitsevien etuoikeutetun aseman ansiosta.
Tekoälyinfrastruktuuri operoi tarkalleen tämän logiikan alaisuudessa. Datakeskukset, suuren kokoluokan laskentateho ja teknologian veitsenterällä olevat mallit vaativat niin suurta pääoman keskittymistä, että vain harvat, muutamissa maissa toimivat yritykset voivat kilpailla näillä markkinoilla. Täten tekoäly ei ole vain yksi kilpailun haara, vaan monopolisoitunut infrastruktuuri, joka on nyt alistamassa lukemattomien muiden tuotantoalojen toimintaa. Yritykset, hallitukset ja instituutiot, jotka tarvitsevat pilvipalveluita, palvelulisenssejä ja käyttöliittymiä siirtävät jatkuvasti jonkunlaista arvoa, jota ne tuottavat tämän infrastruktuurin omisajille samaan tapaan kun imperialismia analysoitaessa voidaan nähdä monopolisoimattomien sektorien maksavan pakkoveroa monopolisoiduille sektoreille.
Täten monopolihintaa ei voida ymmärtää pelkästään “kustannusta korkeampana hintana”. Kuten Lenin analysoidessaan Saksan sokeri- ja sementtikartelleja havainnoi, monopolisaatio tasoittaa sitä, mikä aiemmin näytti ennennäkemättömiltä ylivoitoilta muuttamalla sen pysyväksi yhteiskunnallisen lisäarvon haltuunoton muodoksi. Enimmäisvoitto lakkaa olemasta jaksottainen innovaation tulos ja muuntautuu perustavanlaatuiseksi talouden tilaksi, joka perustuu välttämättömien tuotantovälineinen yksinoikeudelliseen hallintaan. Tekoäly uusintaa samaa mekanismia: ne, jotka sen infrastruktuuria hallitsevat, eivät ainoastaan myy teknologiaa, vaan ottavat järjestelmällisesti haltuunsa kasvavan osan koko talouden tuottamasta varallisuudesta muuttaen teknologisen riippuvuuden pysyväksi pääoman arvonnousun lähteeksi.
Kollektiivinen tieto, yksityinen anastus
Lopulta, tekoäly ei luo uutta taloudellista ristiriitaa; se tekee vanhat ristiriidat näkyviksi niiden historiallisesti kehittyneimmässä muodossa. Ensimmäistä kertaa ei vain ihmiskunnan kerääntynyt tieto – kieli, tiede, kulttuuri, historiallinen kokemus -, mutta myös kognitiiviset toiminnot, jotka olivat aiemmin erottamattomia ihmisestä, ovat nyt sidottu koneelliseen järjestelmään. Itse tietämisen prosessi ollaan muuntamassa suoraksi tuotantovoimaksi. Mitä enemmän vauraus riippuu tästä kollektiivisesti tuotetusta älykkyydestä, sitä vähemmän sitä voidaan lukea minkään yksittäisen yrityksen eristyneen työn ansioksi. Tästä huolimatta tämä älykkyys palaa yhteiskuntaan yksityisomaisuuden muodossa, keskitettynä yhä harvempien yritysten käsiin.
Juuri tämä käänteinen suunta määrittelee tekoälytalouden. Tuotantovoimien yhteiskunnallistuminen saavuttaa ennennäkemättömän asteen samalla kun niiden haltuunotto pysyy järjestettynä yksityisomistuksen logiikan mukaisesti. Seurauksena ei ole vain varallisuuden keskittyminen, vaan tuotannon kollektiivisen luonteen ja tuon varallisuuden anastamisen yksityisen luonteen välisen ristiriidan syventyminen. Engels tunnisti Anti-Dühring -teoksessa tämän vastakkainasettelun kapitalistisen kehityksen ytimeksi: pääoman ohjaamat tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan niiden yhteiskunnallisten suhteiden kanssa, jotka pitävät ne yksityisomistuksen alaisina.
Tästä perspektiivistä käsin porvarillisten taloustieteilijöiden esittämä väittely muuttuu. Merkitsevä kysymys ei ole, kuinka algoritmeja tulisi säännellä, kuinka dataa tulisi turvata ja käsitellä tai kuinka automaation muutokseen tulisi vastata. Nämä aloitteet saattavat lieventää tiettyjä haittavaikutuksia, mutta ne eivät saavuta perustavanlaatuista tavoitettaan. Niin kauan, kun yhteiskunnallinen tieto on alisteista pääoman yksityiselle hyödyntämiselle, tekoäly jatkaa suurteollisuuden aloittaman dynamiikan laajentamista: se muuntaa ihmiskykyjä pääomaksi, keskittää ratkaisevat tuotantovälineet ja leventää kuilua sen välillä, mitä yhteiskunta kollektiivisesti tuottaa ja mitä se tosiasiallisesti ottaa haltuunsa.
Tekoäly ei täten osoita irtaantumista kapitalismista, eikä se ole merkki uudesta taloudellisesta todellisuudesta. Se paljastaa kaikkein kehittyneimmässä muodossaan pääoman todellisuuden historialliset rajat. Jos käsityöhön ja suurteollisuuteen tähtäävät teollisuuskoneet sisällyttivät tieteen suorana tuotantovoimana, tekoäly pyrkii kohdistumaan itse tiedon prosessiin ja muuttamaan älylliset toiminnot kiinteäksi pääomaksi. Juuri tästä syystä se muodostaa tähän mennessä kehittyneimmän ilmaisun kapitalismin perustavanlaatuisesta ristiriidasta tuotantojärjestelmänä: mitä yhteiskunnallisemmaksi vaurauden ja tiedon tuotanto muuttuu, sitä yksityisemmäksi sen haltuunotto muuttuu.
