Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
RAKENTAKAA ANTI-IMPERIALISTISTA RINTAMAA VALLANKUMOUSTA VARTEN!
107 vuotta Suomen vuoden 1918 proletaarisesta vallankumouksesta
1900-luvun alkaessa kapitalismi oli kehittynyt korkeimpaan vaiheeseensa imperialismiksi, jota luonnehtivat kolme perustunnuspiirrettä: se on 1) monopolikapitalismia, 2) mätänevää eli loismaista kapitalismia ja 3) kuolevaa kapitalismia eli kapitalismia proletaarisen vallankumouksen aattona. Ensimmäinen imperialistinen maailmansota syttyi vuonna 1914, ja kansainvälisen työväenliikkeen vasemmisto taisteli vastustaakseen taantumuksellista sotaa vallankumouksellisella kansalaissodalla. Etulinjassa seisoi Leninin ja Stalinin bolshevikkipuolue Venäjällä, joka muovasi Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuonna 1917. Vallankumouksen aalto pyyhki myös Suomen yli nostattaen mm. marraskuun suurlakon, jossa joukot vaativat äänekkäästi vallan ottamista työväenluokalle, sekä sissisodan, jolla proletariaatti valtasi itselleen poliisilaitoksia ja muita paikallisia vallan elimiä sekä takavarikoi ruokaa ja aseita. Suomen taantumus oli hädissään. Lokakuun vallankumous soi vapauden kaikille venäläisen imperialismin sortamille kansakunnille, mukaan lukien Suomelle, jonka lahtarit anoivat itsenäisyyttä sosialistisesta Venäjästä säilyttääkseen Suomessa porvariston diktatuurin, mihin kansakuntien itsemääräämisoikeutta johdonmukaisesti kannattaneet bolshevikit suostuivat vailla illuusioita, ja samalla Suomen lahtarit solmivat sopimuksen saksalaisen imperialismin kanssa työväenliikkeen murskaamiseksi Suomessa antaen vastineeksi nuoren itsenäisyyden myymisen saksalaiselle suurrosvolle. Proletariaatin puolue horjui, koska sen johdossa ei vallinnut vallankumouksellinen linja, vaan sovittelulinja oikeiston kanssa, ja tämän vuoksi se menetti aloitteen, jonka lahtarit nappasivat itselleen julistaen 12. tammikuuta 1918 maahan ”lujan järjestysvallan”, jota he alkoivat luoda lahtarikaartien asein. Työväenluokka vastasi tähän 27. tammikuuta aloittamalla vallankumouksellisen sodan. Proletaarinen vallankumous kesti 108 kunnian päivän ajan 15. toukokuuta asti. Vallankumouksellinen kansa maksoi ylpeästi ja epäröimättä kalliin veriuhrin: 6 000 rintamalla kaatunutta, 9 000 teloitettua ja 12 000 keskitysleirillä kuollutta. Vailla tappiomielialan häivähdystäkään proletariaatti pystytti Suomen Kommunistisen Puolueen jo 29. elokuuta julistaen: ”Työväen voima on tällä hetkellä hirveän luokkasorron alaisena, vaan voitettuna, murrettuna se ei ole. Se on uudestaan nouseva.”
Suomen proletaarisen vallankumouksen 107. vuosipäivänä me vahvistamme alistumisemme ideologiallemme marxismi-leninismi-maoismille, pääasiassa maoismille, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti päteville kontribuutioille; täyden uskollisuutemme proletaarisen vallankumouksen luokkasankareille; ja horjumattoman sitoutumisen tehtäväämme Suomen Kommunistisen Puolueen rekonstitutoimiseksi kansansotaa varten sosialistisen vallankumouksen tekemiseksi Suomessa osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle.
Me tervehdimme kansainvälistä proletariaattia ja maailman kansoja, Kansainvälistä Kommunistien Liittoa ja kommunistisia puolueita, erityisesti Perun Kommunistista Puoluetta, Turkin Kommunistista Puoluetta / marxilais-leniniläistä, Intian Kommunistista Puoluetta (maolaista) ja Filippiinien Kommunistista Puoluetta, jotka johtavat kansansotia omissa maissaan, ja me tervehdimme kansainvälistä Anti-imperialistista Liittoa ja anti-imperialistisia taisteluita kaikkialla maailmassa, erityisesti kiihtyvää talonpoikien taistelua Brasiliassa sekä Palestiinan kansan kansallisen vastarinnan aseellista taistelua, joka pakotti jenkki-imperialismin sionistiset lakeijat perääntymään ja solmimaan tulitaukosopimuksen – vastarinnan, joka yhä jatkuu kasvavalle sionistiselle hyökkäykselle Länsirannalla.
Tänään 107 vuotta proletaarisen vallankumouksen jälkeen meidän, jotka haluamme pysyä uskollisina proletaariselle vallankumoukselle, on oltava selvillä todellisuudesta, jossa elämme. Me emme elä ainoastaan imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen aikakaudella, vaan tämän aikakauden sisällä olemme proletaarisen maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa, jonka sisällä kohtaamme imperialismin, revisionismin ja maailman taantumuksen jenkki-imperialismin johdolla käymän yleisen vastavallankumouksellisen offensiivin, joka tullaan kukistamaan marxilais-leniniläis-maolaisella, Gonzalon ajattelun vastaoffensiivilla, mikä nousee maailman kommunistien jälleenyhdistymisen prosessista taistelussa revisionismin aiheuttamaa hajaannusta vastaan, ruumiillistuu tänään Kansainvälisessä Kommunistien Liitossa tärkeänä voittona hajaannusta vastaan ja etenee maailman kansansodat strategisena akselinaan käynnissä olevissa ja tulevissa kansansodissa sekä prosesseissa kommunististen puolueiden (re)konstituoimiseksi kansansotia varten. Tämä strateginen visio on välttämätön kommunistisen rakennustyön oikean käsittämisen pohjaksi Suomessa.
Tätä vastaten anti-imperialistisen taistelun kehittäminen on tärkeä tehtävä vallankumouksen hyväksi. Tässä meidän on ensiksi lähdettävä liikkeelle lujasta ymmärryksestä, että imperialismi on kapitalismin korkein vaihe, mistä seuraa, että anti-imperialistinen taistelu ei ole mitään muuta kuin taistelua kapitalismia vastaan sen korkeimmassa vaiheessa. Tämä sallii anti-imperialistisen taistelun oikean käsittelyn Suomessa taisteluna imperialistista maailmanjärjestystä vastaan yleensä, mikä on yhtä kuin taistelua proletaarisen maailmanvallankumouksen puolesta, ja erityisesti suomalaista imperialismia vastaan, mikä on yhtä kuin taistelua sosialistisen vallankumouksen puolesta Suomessa. Toiseksi, meidän on ymmärrettävä hyvin, että imperialisminvastainen taistelu on tyhjä ja valheellinen korulause ilman leppymätöntä ja erottamatonta taistelua opportunismia vastaan, mikä vaatii meitä menemään syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin soveltaen tätä kansainvälisellä tasolla (sorrettujen kansakuntien rooli) kuin Suomessakin.
Maailmanvallankumouksen näkökannalta, joka on ensisijainen näkökanta, meidän on ymmärrettävä, että sorretut kansakunnat ovat maailmanvallankumouksen myrskykeskus, joihin nähden imperialistinen Suomi on syrjäinen. Maailmanvallankumouksen eteneminen on tärkeä olosuhde vallankumouksellisen tilanteen suuremmalle kärjistymiselle Suomessa, mikä ei kiellä subjektiivisen tekijän roolia tai sitä, että maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa vallankumouksellinen tilanne on epätasaisessa kehityksessä maailmassa. Kansansodat ovat maailmanvallankumouksen strateginen akseli, ja maailmanvallankumous kehittyy ja imperialismin yleiskriisi pahenee käymällä enemmän kansansotaa, mikä heijastuu myös Suomeen. Lisäksi on tärkeää ymmärtää erilaisten anti-imperialististen aseellisten taisteluiden rooli maailmassa niiden suhteessa kansansotaan, sillä ensiksikin ne heikentävät imperialismia ja kehittävät kansojen taistelua, toiseksi niiden rajoittuneisuus osoittaa tarpeen kommunistisen puolueen johtamalle kansansodalle aseellisen taistelun kehittämiseksi voittoon asti.
Siten vain seuraamalla tiukasti esittämäämme strategista visiota on mahdollista hahmottaa maailmanvallankumous olosuhteena Suomen vallankumoukselle, mikä on ennakkoehto aktiiviselle otteelle ja selvälle ja johdonmukaiselle käsitykselle kansainvälisen solidaarisuuden perustehtävistä. Kysymys maailmanvallankumouksen ja kansansotien tukemisesta ei ole abstrakti moraalinen kysymys, vaan kysymys vallankumouksen konkreettisesta edistämisestä myös Suomessa.
Edelleen, imperialismin leimallinen piirre on ero sortaviin ja sorrettuihin kansakuntiin, ja imperialistiset supervallat ja vallat taistelevat maailman uudelleenjaosta sorrettujen kansakuntien ollessa ryöstösaaliina. Suomalainen imperialismi käsittelee tätä kysymystä hyvin tietoisesti. Sen pitkä linja on asemoituminen ”idän ja lännen välissä”, tarkoittaen tänään pääasiassa vehkeilyä maailman ainoan hegemonisen supervallan jenkki-imperialismin kanssa venäläistä imperialismia vastaan. ”Arvopohjaisen realismin” alla se tavoittelee jenkki-imperialismin kanssa vehkeillen voimakkaampaa tunkeutumista ”globaalin etelän” sorrettuihin kansakuntiin kaikkialla maailmassa ”demokraattisuudellaan” kerskailevan ”globaalin lännen” taistelussa ”autoritaariseksi” kutsuttua ”globaalia itää” vastaan. Kuten jokainen ristiretkeläinen suomalainen imperialismi yrittää verhota kansainvälisen ryöstönsä moraaliseksi missioksi.
Suomalainen imperialismi ryöstää luonnonvaroja, syrjäyttää mailtaan talonpoikia ja kehittää byrokraattista kapitalismia kaikissa maanosissa. Sotkeentumalla konflikteihin, tuhoamalla elinympäristöjä, yleensä heikentämällä elinoloja ja myös suoralla houkuttelulla suomalainen imperialismi osallistuu globaalin muuttoliikkeen aiheuttamiseen, jota imperialistit käyttävät tietoisesti. Suomalainen imperialismi tukee taantumuksellisia ja kansanmurhaisia hallintoja kaikkialla, missä se hyötyy niistä, ja vastustaa niitä silloin, kun se ei niistä hyödy. Mutta imperialismi ei ole kysymys vain kaukomaista. Pohjoisessa Suomi osallistuu saamelaisen kansakunnan kolonisointiin. Suomenlahden etelärannalla Viro on sorrettu kansakunta, jonne on viety paljon suomalaista pääomaa ja toisaalta virolaiset siirtotyöläiset ovat merkittävä osa työväenluokkaa Suomessa. Suomalainen imperialismi tavoittelee alueellisen valtansa lisäämistä kiihkeällä militarisoitumisella, joka on osin suunnattu jenkki-imperialismin suosion kalastelemiseen. Tänään taantumus sanoo yksiselitteisesti, että emme elä rauhan aikana, ja sen vuoksi se militarisoi, muuttaa sotajalalle koko yhteiskuntaa. Vallitsevaa ajattelutapaa luonnehtiikin, että ”kansallinen turvallisuus” on taikasana, jolla kaikki rahahanat aukenevat ja kaikki lailliset ja muut esteet raivataan tieltä. Suomalaisen imperialismin vauhkoontunut militarisaatio näkyy mittavina sotavarustehankintoina, militaristisina lakihankkeina ja ideologisella tasolla shovinistisena kansankiihotuksena, jolla haaveilemaa valheellista ”kansallista yhtenäisyyttä”. Se näkyy jyrkkänä politiikkana itärajalla ja Suomenlahdella.
Anti-imperialistinen tehtävä on vastustaa imperialistista kansallisuussortoa ja maailman jakoa imperialistien kesken. Tämä taistelu palvelee liittymistä yhteen sorrettujen kansakuntien ja maailman vallankumouksellisten kansojen kanssa. Tämä on maailmanvallankumouksen strategian perusteita, mitä korostaa entistä enemmän se, että ihmiskunnan enemmistö asuu sorretuissa kansakunnissa. Ilman tätä proletaarinen vallankumous on heikko, sillä se on vailla tärkeintä liittolaistaan: kansallisia vapautusliikkeitä. Tämä korostaa entisestään, että vallankumouksellisen taistelun ensimmäinen ehto Suomessa on internationalismin laittaminen etusijalle. Kansainvälinen solidaarisuus ja suomalaisten monopolien ympäri maailman harjoittama riisto ei ole abstraktin oikeudenmukaisuuden kysymys, vaan proletaarisen vallankumouksen perustarve.
Edelleen, mitä tulee imperialistisiin sotiin ja sotavalmisteluihin, jotka ovat osa imperialistien taistelua maailman uudelleenjaosta, marxilaisuus opettaa, että vastustamme sellaisen sodan syttymistä, mutta emme pelkää sitä, vaan keskitymme kansansotaan, sillä vain siitä voi nousta proletariaatin valta. Keskittyminen kansansodan sijasta rauhanliikkeeseen merkitsee kapituloitumista vallankumouksesta. Pahimmillaan se merkitsee toivon asettamista kilpailevaan imperialistiin, kuten Venäjään, jonka tulisi ”vapauttaa” Suomi militaristien vallasta. Tämä on vanha taru, jota neuvostorevisionistit aikanaan saarnasivat tyrkyttäen ”kolmea rauhanomaista” kansainväliselle kommunistiselle liikkeelle voidakseen itse hegemonisoida maailman omilla ”rauhanpanssareillaan”. Elämme tänään sodan aikoina, ja sen vuoksi on erityisen tarpeellista korostaa valmistautumista sotaan, mikä tarkoittaa valmistautumista käymään kansansotaa. Tällaisena aikana valmistautuminen sotaan tulisi käsittää päivänpolttavaksi tehtäväksi, joka vaatii opiskelemaan tarkasti puheenjohtaja Gonzalon teesiä kommunististen puolueiden militarisoimisesta. Ilman tällaista linjaa ei ole mahdollista palvella lujaa yhteenliittymistä sorrettujen kansakuntien ja maailman kansojen kanssa saati vallankumouksen valmistelua Suomessa.
Suomalaisen imperialismin sotaisuus tai kansakuntien sorto ei johdu sen erikoisesta ilkeydestä, vaan imperialismin taloudellisesta perustasta. Kapitalismin kehittyessä imperialismiksi finanssipääomasta, joka on pankkipääoman kanssa yhteensulautunutta monopolistista teollisuuspääomaa, tulee pääoman vallitseva olomuoto. Taistelu finanssipääoman harjoittamaa riistoa vastaan on anti-imperialistisen taistelun ytimessä, ei marginaalissa. Lähtien leppymättömästä ja erottamattomasta taistelusta imperialismia ja opportunismia vastaan on jälleen alleviivattava menemistä syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin, ohi työläisaristokratian, joka on porvariston vallan tärkein yhteiskunnallinen (ei sotilaallinen) tuki, imperialismin haaveileman valheellisen ”kansallisen yhtenäisyyden” kulmakivi.
Epätoivoisessa taistelussaan vallankumousta vastaan imperialismilla on tarve voimistaa luokan kahtiajakoa työläisaristokratiaan ja todellisiin joukkoihin, ja finanssipääoma kietoo työläisaristokratian tiiviisti osaksi omaa systeemiään. Finanssipääoman valta venytetään äärimmilleen osakkuusjärjestelmän kautta, missä huomattava rooli on piensijoittamisella, ns. ”kansankapitalismilla”, joka paitsi lisää finanssipääoman hallitseman pääoman suuruutta, myös sitoo työläisaristokratiaa ja muita kansan keskikerroksia suoraan finanssipääomaan. Työläisaristokratia on sidottu finanssipääomaan myös korporatiivisesti hallituissa työeläkevakuutusyhtiöissä, jotka ovat eräitä Suomen suurimpia finanssipääoman omistajia. Noiden yhtiöiden pääoman kasaantuminen on suoraan sidottu väestörakenteen kysymyksiin, sillä ns. huoltosuhteen heikkeneminen tarkoittaa enemmän eläkkeensaajia ja vähemmän eläkevakuutusmaksujen maksajia. Tämän yksi ratkaisu on eläkeiän nosto, mikä tarkoittaa riiston voimistamista, sillä eläkkeet ovat lykättyä palkanmaksua. Toinen ratkaisu on väestönkasvun tukeminen, mikä tarkoittaa paitsi taistelua matalaa syntyvyyttä vastaan, myös maahanmuuton lisäämistä.
Finanssipääoman ja työläisaristokratian kasvun kanssa vastakkaisessa kohtiossa tapahtuu kurjuuden kasvu syvimmissä ja laajimmissa joukoissa. Riisto voimistuu, ja kurjuudessa elävien joukkojen määrä kasvaa. Työn rationalisointi uudella teknologialla, eläkeiän nostaminen ja maahanmuuton käyttäminen työvoiman arvon heikentämiseksi ovat eräitä menetelmiä riiston voimistamiseksi. Joukot, jotka eivät ole ”integroituneet” imperialistiseen yhteiskuntaan Suomessa, jotka eivät samastu tähän yhteiskuntaan, joilla ei ole mitään menetettävää siinä, kasvavat. He kohtaavat rasismia, halveksuntaa ja ylenkatsetta, heidän vaatimuksensa eivät kuulu julkisessa keskustelussa. Yhteiskunnan virallisesti lupaamat taloudelliset, poliittiset ja sivistykselliset oikeudet eivät ole heitä varten, vaan heitä vastaan. Osa heistä raataa ns. ”epätyypillisissä” työsuhteissa vailla kielitaitoa ja laillista turvaa, osa kohtaa ihmiskauppaa ja orjuutta. Tämän kaiken kurjuuden kasvun ohessa tapahtuu myös tapojen raaistuminen: huumeet, väkivalta, rikollisuus, jotka keskittyvät pieneen osaan, mutta vaikuttavat laajasti.
Taistelu finanssipääoman harjoittamaa riistoa vastaan on mitä olennaisin osa anti-imperialistista taistelua, ja se osoittaa suoraan kokonaisen ohjelman mitä monipuolisimpia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kulmakivenä tässä taistelussa on meneminen syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin, mikä on avain myös sellaisissa ajankohtaisissa kysymyksissä kuin palkkataistelu, jossa anti-imperialistinen linja vastustaa työläisaristokratiaan pohjaavien pääoman renkeinä toimivien liittojohtajien taktiikkaa, joka tähtää joukkojen pasifisoimiseen.
Demokraattiset kysymykset ovat myös olennainen osa anti-imperialistista taistelua. Syvimpien ja laajimpien joukkojen keskuudessa, varsinkin maahanmuuttajajoukoilla, on huomattavia demokraattisia vaatimuksia: yhtäläiset taloudelliset, poliittiset, sivistykselliset ja muut oikeudet. Oikeuksien erilaisuus pirstoo luokkaa, haittaa sen taisteluyhtenäisyyttä. Taistelu näiden oikeuksien puolesta on osa vallankumouksellista taistelua. Osa vaatimuksista on porvarillis-demokraattisissa puitteissa, mutta loppujen lopuksi porvarillinen demokratia itsessään tuottaa oikeuksien erilaisuuden. Porvarillinen demokratia tarkoittaa muodollisesti yhtäläisiä oikeuksia, mutta luokkaerot aiheuttavat epätasaisuuden niiden toteutumisessa siten, että jäljelle jää viime kädessä demokratia yksinomaan porvaristoa varten. Varallisuus tai virka-asema vaikuttavat mahdollisuuksiin käyttää esimerkiksi sananvapautta, jota esimerkiksi puutteellinen suomen kielen taito voimistaa entisestään. Siten taistelu demokratian puolesta Suomessa ei voi olla taistelua porvarillisen demokratian puolesta, kuten revisionistit ja opportunistit esittävät, vaan taistelua proletaarisen demokratian puolesta, mikä on lähtökohta oikean kurssin määrittämiselle esimerkiksi antifasistisessa taistelussa.
Tämä on erityisen tärkeää, kun demokraattiset oikeudet ovat kasvavien hyökkäysten kohteena. Imperialistiset sotavalmistelut tarkoittavat porvarillisen demokratian kriisin pahenemista, entistä kovempia hyökkäyksiä demokraattisia oikeuksia kohtaan, entistä kovempaa vainoa vallankumouksellisia kohtaan. Periksiantamaton taistelu legaalisten oikeuksien puolesta on tietenkin välttämätöntä ja palvelee taistelun kehittämistä vallitsevaa järjestystä vastaan. Tämän osana on erikseen korostettava Suomen perustuslakiin ja kansainvälisiin sopimuksiin kirjattuja vapauksia ja oikeuksia kuten mielipiteen-, sanan- ja kokoontumisvapautta, oikeutta reiluun oikeudenkäyntiin sekä poliittisten vankien ja sotavankien oikeuksia. Mutta porvariston diktatuurissa päätösvalta on porvaristolla, ei kansalla, ja sen vuoksi olisi sallimatonta olla valmistautumatta julkisten toimintaoikeuksien viemiseen. Sitä paitsi, faktat osoittavat jo nyt, että alkeellisetkin demokraattiset vaatimukset – kuten fasistien toimintavapauden vastustaminen – vaatii porvariston diktatuurin väkivaltaista vastustamista, mikä on omiaan kiihottamaan porvariston diktatuurin vainotoimia.
Nämä ovat eräitä peruskysymyksiä Suomen vallankumoukselle osana maailmanvallankumousta, ja tässä yhteydessä haluamme erityisesti vahvistaa puheenjohtaja Maon kiteytyksen: ”Proletaarinen internationalismi on kommunismin henki.” Vallankumouksellista rintamaa Suomessa ei voida kehittää muuten kuin anti-imperialistisena rintamana, ja sen rakentamista palvelee määrätietoinen kiinnipitäminen anti-imperialistisesta näkökannasta ja anti-imperialistisen taistelun kehittäminen monipuolisesti ja kokonaisuutena, eikä erillisinä palasina. Tämä on se opetus, jota haluamme korostaa tänään Suomen proletaarisen vallankumouksen 107:ntenä vuosipäivänä, jota juhlistamme osana taistelua Suomen Kommunistisen Puolueen rekonstituoimiseksi.
Suomen vuoden 1918 proletaarinen vallankumous elää meissä!
Rekonstituoikaa Suomen Kommunistinen Puolue!
Eteenpäin anti-imperialistisen rintaman rakentamisessa!
Ikuinen kunnia puheenjohtaja Gonzalolle!
Punalipun toimituskunta
tammikuussa 2025
