Ruokakaupat olivat lakossa 19.–21.2. PAM oli puheenjohtajansa Annika Rönni-Sällisen suulla kommunikoinut, että vain ”joitain myymälöitä todennäköisesti pidetään auki esimiesvoimin ja vuokratyövoimalla”. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kaupat olivat enimmäkseen auki. Tämä on selvä tappio PAMin johdolle, vaikka Rönni-Sällinen sanookin HS:lle, että ”kyllä me tiesimme”.
Teollisuusliiton hallitus hyväksyi 22.2. työehtosopimuksen, jossa palkkoja korotetaan 7,8 % kolmessa vuodessa, vaikka liitto oli uhonnut jopa 10 % kahdessa vuodessa ja toitottanut, että mekaanisen metsäteollisuuden yrityskohtaisissakin luvut ovat olleet alimmillaan 7 % kahdessa vuodessa. Selvä tappio Teollisuusliiton opportunistisille liittopampuille, jotka nyt vailla logiikan häivääkään kaupittelevat tätä ”torjuntavoittona” hallituksen heikennyksiä vastaan.
Käytämme tämän tilaisuuden selvittääksemme eroa kommunistien ja keltaisten liittopomojen välillä palkkataistelussa.
Lakko on taloudellisen taistelun pääase
Keskustelun pohjaksi on totuuden nimissä ensiksi ilmaistava, että PAMin lakko ei ollut yhtä heikko kuin auki olleiden kauppojen lista kertoisi. Niissä kaupoissa, jotka pysyivät auki, oli työvoimavajausta ja tuotepuutteita, mikä kasvatti lakon vaikutusta. Lisäksi PAMin logistiikan lakko vaikutti myös esimerkiksi lounasravintoloihin. Tämä ei kuitenkaan muuta peruskäsitystä PAMin lakon heikkoudesta.
Pääaseena lakon murtamisessa porvaristo käytti rikkurityövoimaa. Rönni-Sällinen kuvailee omalla tavallaan tätä: ”Se kertoo siitä, että nykyisin kauppoja pystytään pitämään aika pienellä henkilökuntamäärällä auki. Lisäksi isommissa kaupungeissa on esimerkiksi opiskelijoita, joita työnantajat saavat houkuteltua töihin lakon aikana.” Rönni-Sällinen vetoaa ulkoisiin olosuhteisiin (pieni henkilökuntamäärä, opiskelijat), jotta hänen ei tarvitsisi selitellä, miksi hänen liittonsa ei kykene edustamaan työläisiä.
On totta, että pikakassojen leviäminen vähentää henkilökunnan tarvetta, mutta tämä ei alkuunkaan kelpaa selitykseksi, sillä kauppa on joka tapauksessa ns. työvoimavaltainen ala. Lausunto koskettaa kuitenkin olennaista kysymystä. Isompi myynti pienemmällä henkilökunnalla tarkoittaa riiston kiristymistä, mistä Rönni-Sällinen ei tietenkään puhu mitään. Riiston koveneminen voimistaa kilpailua työväenluokassa, mikä heikentää lakkoja, mutta toisaalta se lisää tarvetta taistella riistoa vastaan, mikä voimistaa lakkomieltä. Ratkaisu tähän dilemmaan on työväen järjestäminen sen keskinäisen kilpailun vähentämiseksi, ja PAMin kyvyttömyys tähän ammattiliiton perustehtävään kertoo vastaansanomattomasti sen vararikkoisuudesta.
Myöskään opiskelijat eivät kelpaa selitykseksi, sillä pientenkin kaupunkien kaupoista moni pysyi auki, eikä isommissakaan kaupungeissa ollut läheskään pelkästään opiskelijoita töissä. On totta, että moni opiskelija ei välitä työväenluokan asiasta, mutta tämän ottaminen annettuna on hävyttömän petollista, sillä työväen tehtävänähän on juuri voittaa pikkuporvariston valtaosa puolelleen, koska sitä ei voida hävittää pakkoluovuttamalla kuten suurporvaristo. Kaupan alan verrattain matala järjestäytymisaste ja työläisten epäluottamus PAMia kohtaan on paljon olennaisempi kysymys kuin opiskelijoiden käyttäminen rikkureina. Lakkoon meneminen ei toki edellytä liiton jäsenyyttä, mutta lakkoavustuksia maksetaan vain jäsenille. Käytännössä vain liiton jäsenet lakkoilevat, ja itse asiassa osa heistäkin on rikkuroinut.
Työläisten epäluottamus PAMia kohtaan on muodostunut historiallisesti. Työläiset, varsinkin köyhimmät, tuntevat vastenmielisyyttä vanhaa järjestystä kohtaan, ja vanhat keltaiset ammattiliitot näyttäytyvät aika oikeutetusti heille osana vanhaa järjestystä. Erityisemmin naisvaltaisten alojen, kuten kaupan, palkat on aikanaan puolivirallisesti sementoitu miehiä alemmalle tasolle tupo-pöydissä – käytäntö, jota on jatkettu ns. ”vientimallilla”, joka on ollut tosiasiallisesti olemassa senkin jälkeen, kun keskitetyistä palkkaratkaisuista virallisesti luovuttiin. PAM ja sen edeltäjät ovat osallistuneet tähän järjestelyyn, joka on kahlinnut kaupan alan työläiset palkkakuoppaan, ja ovat siten hyvin suorasti osa sitä vanhaa järjestystä, jota syvimmät ja laajimmat joukot vihaavat. Lisäksi PAM lukeutuu niihin kaikkein korporativistisimpiin liittoihin, joka organisoi sekä työläisiä että heidän lähiesimiehiään ja kaikenlaisia ”kymppejä” ja muita työläisten halveksumia aineksia. Lopulta PAM ei myöskään ole edes esittänyt kovin aggressiivista roolia palkkataistelussa. Onko siis ihme, ettei se onnistu mobilisoimaan joukkoja voimakkaaseen lakkotaisteluun? Niinpä koko kysymys kiteytyykin siihen, että syvimmät ja laajimmat joukot eivät halua alistua keltaisen PAM-liiton johdettavaksi.
Taktiikkana opportunismia vastaan on meneminen syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin, joiden edut työläisaristokratia pettää aiheuttaen jaon työväenluokassa. Punalipussa on vuosien saatossa käsitelty tätä kysymystä eri näkökulmista. Tässä yhteydessä haluamme esittää eräitä huomioita koskien lakkotaktiikkaa, joka vastaa proletariaatin historiallista tehtävää ja palvelee menemistä syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin. Lähtökohtana kommunistien on pidettävä Marxin huomiota, jonka hän tekee Internationaalille antamassaan toimiohjeessa ”Työväen ammatilliset liitot: niiden menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus”, jossa hän lähtee siitä, että työväen voima on sen yhtenäisyydessä, ja tällä pohjalla määrittelee lakon sissisodaksi, joka valmistaa luokkaa taisteluun vallasta.
Periksiantamaton taistelu rikkurointia vastaan
Yllä viitatussa HS:n haastattelussa Rönni-Sällinen peräänkuuluttaa maltillisia menettelytapoja: ”Yritämme informoida, että kyse on heidänkin [rikkureiden] palkankorotuksistaan. Kaikki eivät valitettavasti ymmärrä, miten palkankorotukset heillekin tulevat. Mutta painostaminen ei kuulu tapoihimme.”
Tämä on täysin vastakkaista sille, mitä marxilaisuus opettaa. Varhaisessa artikkelissaan ”Työväenliike” Engels selittää todella vastaansanomattamasti proletaarisen suhtautumisen rikkureihin. Hän aloittaa selittämällä lailliset keinot:
”Päämääriensä saavuttamiseksi [ammatti]yhdistykset käyttävät tavallisesti seuraavia keinoja: jos yksi tai useampi työnantaja kieltäytyy maksamasta yhdistyksen määrittämää palkkaa, niin hänen luokseen lähetetään lähetystö tai hänelle esitetään anomus … ; jos tämä ei auta, yhdistys määrää työt pysäytettäviksi ja työläiset kotiin. Tämä työnseisaus … on osittainen silloin kun joku tai jotkut työnantajat, yleinen silloin kun alan kaikki työnantajat kieltäytyvät sääntelemästä palkkoja yhdistyksen ehdotusten mukaisesti. Näin pitkälle yhdistys voi mennä laillisuuden puitteissa, mikäli nimittäin lakon aloittamisesta on ilmoitettu etukäteen, mitä ei aina tehdä.”
Sitten hän toteaa:
”Mutta nämä lailliset keinot ovat hyvin tehottomia heti kun on työläisiä, jotka jäävät yhdistyksen ulkopuolelle tai eroavat siitä porvarin tarjoamien hetkellisten etujen houkuttelemina. Erityisesti osittaisten työnseisausten aikana tehtailija voi helposti värvätä työntekijöitä näistä mustista lampaista … ja tehdä siten yhdistyneiden työntekijöiden ponnistukset tuloksettomiksi. Silloin yhdistyksen jäsenet tavallisesti uhkailevat, parjaavat, pieksevät tai muutoin pahoinpitelevät, lyhyesti sanoen pelottelevat kaikin tavoin näitä rikkureita; seuraa syyte, ja koska lakiarakastava porvaristo vielä pitää valtaa käsissään, yhdistyksen voima murenee melkein joka kerta ensimmäiseen lainvastaiseen tekoon, ensimmäiseen sen jäseniä vastaan nostettuun oikeudelliseen kanteeseen.”
Samassa kirjoituksessa Engels dokumentoi valtavan määrän rikkureiden tai näiden lähiomaisten pahoinpitelyjä ja jopa murhia, joista järjestynyt työväki palkitsi tekijät. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti myös erään tapauksen, jossa aseistautuneet työläiset rynnäköivät tehtaaseen aiheuttaakseen taloudellista vahinkoa kapitalistille.
Laittomilla menettelytavoilla on hintansa, jonka Engels tunnustaa, mutta ehdottaako hän ratkaisuksi laillisuudessa pitäytymistä? Ei, sillä ”lailliset keinot ovat tehottomia heti kun on, jotka jäävät yhdistyksen ulkopuolelle tai eroavat siitä porvarin tarjoamien hetkellisten etujen houkuttelemina” – on tarve sivuuttaa porvariston laki. ”Työläiset”, hän selittää, ”eivät kunnioita lakia, vaan alistuvat siihen ainoastaan sikäli kuin heillä ei ole voimaa sen muuttamiseen”, ja niinpä hän nostaa tarpeen taistella proletariaatin lain puolesta, vallankumouksellisen lain puolesta. Tuohon aikaan Englannissa se tarkoitti chartismia, tänään se tarkoittaa kaikkialla kansansotaa, joka luo uuden vallan.
Siten toiminta rikkureita vastaan osaltaan muovaa kysymyksen lakosta sissisotana, joka valmistaa luokkaa taisteluun vallasta.
Työläisten keskinäisten ristiriitojen hillitseminen yhtenäisyyden vuoksi
Kuten todettu, auki olleissakin kaupoissa ilmeni tuotepuutteita. Porvaristo pyrki taistelemaan tätä vastaan teettämällä logistisia töitä voimaperäisemmin ennen lakkoa, mistä on julkisuuteen kertonut esimerkiksi Halpa-Hallin luottamusmies. Tämä kertoo paitsi ylityökieltojen tarpeellisuudesta lakon edellä, myös tarpeesta alentaa työtahtia menestyksekkään lakon valmisteluna.
Lakko on ehdottomasti päämenetelmä, ja lakkotaistelun voimistamisen päämenetelmä on ilmiselvästi taistelu rikkurointia vastaan. Mutta olisi väärin jättää käyttämättä myös muut keinot, jotka palvelevat lakon voimistamista. Kauppojen lakon tapauksessa eräs tällainen keino on huolehtia, ettei lakonalaisia töitä järjestellä tehtäväksi ennen lakkoa, ja myös tämän tulisi vaatia järjestöllisiä päätöksiä työtahdin laskemisesta, ylitöiden lopettamisesta jne. ennen lakkoa.
On totta, että ylityöt ja erilaiset tuotantopalkkiot muodostavat joillekin työläisille tärkeän osan palkasta, minkä vuoksi ylityökiellot ja muut vastaavat toimet aiheuttavat ristiriitoja työläisten keskuudessa, joita porvaristo käyttää lakkolaisten voittamiseksi.
Tällöin on kysyttävä ensiksi: mikä on hyöty ja mikä on kustannus? Mitä lakolla tavoitellaan, ja mikä on siihen nähden sopiva hinta, joka tulee pystyä maksamaan? Toiseksi, miten tätä kustannusta pystytään jakamaan siten, että se palvelee taistelevien työläisten yhtenäisyyttä porvareita vastaan? Säännöllisten ylitöiden menetykset pystyttäisiin toteamaan vertailemalla eri kuukausien palkkakuitteja, joten teknistä estettä ei ole. (Säännöllisten ylitöiden lisäksi porvaristo tarjoaa lakon yhteydessä myös ylitöitä lakon murtamiseksi, ja lähtökohdanhan on tällöin oltava, ettei niistä kieltäytymistä kompensoitaisi).
Kun katsotaan keltaisten liittojen lakkotaktiikkaa, näyttää, että näitä kysymyksiä ei ole otettu vakavasti, vaan ristiriitojen on annettu vapaasti kärjistyä työläisten välillä.
Työmarkkinajärjestelmä ja toimintavapaus
Teollisuusliiton vasemmistoliittolainen varapuheenjohtaja Turja Lehtonen käsitteli Suomen työmarkkinajärjestelmää tuoreessa blogissaan Tekijä-lehdessä. Hän kiteyttää, että nykyinen työmarkkinamalli ”on siis hyvin samanlainen kuin keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut. Erona vanhaan on, että palkansaajien ostovoimasta huolehtiminen on jäänyt yksin työntekijöiden ammattiliittojen harteille. Teollisuusliiton vastuulla onkin tällä hetkellä sopia noin kahden miljoonan palkansaajan palkkaratkaisu.” Lehtonen haikailee jälleen kerran vanhanmallisen tupon perään.
Mutta proletariaatin kannalta on olennaista kysyä, milloin keskitetty sopiminen voi olla sille edullista. Kun kutakin liittoa (ja erityisesti Teollisuusliittoa) vastassa on koko porvariston ja sen valtiokoneiston keskitetty mahti, kuten Lehtonen esittää, voimasuhde on ilmiselvästi jälkimmäisen puolella, mitä korostaa entisestään työväenluokan heikkenevä järjestäytymisaste. Sopiminen liittotasolla tai vielä keskitetymmin työrauhavelvoitteesta sitoo työläisten käsiä, riistää joukoilta toimintavapauden (aloitteen) ja haittaa palkkataistelua, jota tulisi kehittää – kuten Marx niin nerokkaasti sanoo – sissisotana, johon kuuluu välttää suurta rintamahyökkäystä ja niiden sijaan iskeä vihollisen heikkoihin kohtiin ylivoimalla ja yllätyksellä. Onkin huomionarvoista, että 80-luvun pistelakoilla hankittiin huomattavat palkankorotukset ja muita etuja metallityöläisille. Teknologiateollisuuden tuore sopimus myös osaltaan vahvistaa mahtavana esiintyvän Teollisuusliiton heikkouden ja täydellisen kyvyttömyyden puolustaa työläisten alkeellisiakaan taloudellisia etuja.
Vaikka sopimiselle liittotasolla ja vieläkin keskitetymmin on paikkansa, sen ei tulisi sitoa työläisten käsiä, vaan nimenomaan taata selkänoja taistelulle. Ennen kaikkea tämä tarkoittaa lakiinkin kirjatun työrauhavelvoitteen vastustamista.
Taistelumoraalin voimistaminen lakkotaistelussa
Lopuksi, kuten kaikessa sodassa, myös lakossa moraali on ratkaisevan tärkeä tekijä. Yllä viitatussa artikkelissaan Engels selittää, miten horjumatonta moraalia periksiantamaton lakkotaistelu vaatii:
”On itsestään selvää, että myös lakko vaatii rohkeutta, ja usein paljon suurempaakin rohkeutta, paljon rohkeampaa ja lujempaa päättäväisyyttä kuin kapina. Työläiselle, joka tuntee kurjuuden omasta kokemuksestaan, ei todellakaan ole mikään pieni asia astua vaimoineen ja lapsineen päin tuota kurjuutta, kestää nälkää ja puutetta kuukausikaupalla ja pysyä silti lujana ja horjumattomana. Mitä on kuolema, mitä kaleerit, jotka odottavat ranskalaista vallankumouksellista, verrattuna hitaaseen nälkiintymiseen, nälkäisen perheen jokapäiväiseen näkemiseen ja varmuuteen porvariston tulevasta kostosta. Ja tuota kaikkea englantilainen työläinen pitää parempana kuin alistumista omistavan luokan ikeeseen.”
Tämä horjumaton moraali ja sen aikaansaama raudanluja kuri ei voi perustua muuhun kuin työläisten tietoisuuteen. Tämän vuoksi on tärkeää politisoida työläisiä lakkotaisteluun ja yleensä taisteluun opettamalla heille riistosta vastustaen keltaisten liittopomojen satuja ”yhteisistä eduista”, kuten olemme hiljattain kirjoittaneet. Tämän osana on luonnollisesti myös paljastaa kapitalistien väärinkäytöksiä ja röyhkeyttä, heidän korkeita voittojaan jne. (kuten olemme tehneet kootusti tässä jutussa) – kaikkea, mikä kiihottaa työläisten mieliä ja selventää vastakkainasettelua ja siten tahtoa pitäytyä taistelussa.
Ristiriidan kärjistäminen porvariston kanssa, työväen yhtenäisyyden voimistaminen hilliten ristiriitoja sen omassa keskuudessa ja lakon käsittäminen sissisotana, joka valmistaa luokkaa taisteluun vallasta – nämä ovat kommunistisen lakkokäsityksen ydinsisältöjä. Keltaiset liittopomot pelkäävät vallankumouksellista työväkeä ja sen taloudellisen taistelun asetta: lakkoa, jonka kehitystä he siksi rajoittavat tuhansin eri tavoin. PAMin lakon tappio ja Teollisuusliiton tappio tes-neuvotteluissa osoittaa jälleen, kuinka vararikkoista keltainen ay-liike on. Yleisten kaavojen sijaan on tarpeen kulloisessakin tilanteessa nähdä, kuinka konkreettisesti taistellaan työväen yhtenäisyyden ja toimintavapauden puolesta.
