Teollisuusliiton hallitus hyväksyi lauantaina 22.2. uuden työehtosopimuksen teknologiateollisuuteen äänin 17–4. Sopimuksessa palkkoja korotetaan tänä vuonna 2,5 %, ensi vuonna 2,9 % ja mahdollisena kolmantena vuotena 2,4 %. Kolmas vuosi on yksipuolisesti irtisanottavissa, ja esimerkiksi AKT:n puheenjohtaja Ismo Kokko on julkisuuteen esittänyt, että sopimus tulee jäämään kahteen vuoteen.
Palkkaratkaisu on kelvoton, ja Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto selittelee sitä liiton tiedotteessa: ”Neuvotteluratkaisu on aina kompromissi. Vaikka ostovoimakuoppa saadaan nyt täytettyä, olisi korotusten taso voinut olla korkeampikin. Kuitenkin Suomen talouden ja työllisyyden vaikean tilanteen ja vientimarkkinoilla kasvavan epävarmuuden vuoksi palkankorotusten tasoa voi pitää kohtuullisena.”
Mitättömien palkankorotusten sijaan liitto yrittää kiinnittää huomion tekstikysymyksiin:
”Teknologiateollisuuden työntekijöiden uudessa työehtosopimuksessa muutosneuvotteluiden vähimmäisajat säilyvät ennallaan, eli palkanmaksu jatkuu muutosneuvotteluiden lakiin kaavailtua minimiä kaksi kertaa pidempään. Irtisanomiseen vaaditaan jatkossakin painava syy. Sopimuksessa on turvattu paikallisen sopimisen tapahtuvan työehtosopimuksessa määriteltyjen osapuolten kanssa, eli luottamusvaltuutettu ei voi tehdä paikallisia sopimuksia.”
Yritys kiinnittää huomio teksteihin on petollista ensiksi jo sen tähden, että niistä on lähes alusta asti vallinnut yhteisymmärrys kapitalistiliiton ja keltaisen ammattiliiton välillä. Ne oli tarkoitus ratkaista ensimmäisenä, erillään palkkaratkaisusta, ja julkisuuteen kerrottiin tammikuun alussa, että niistä oli jo saatu alustava sopu.
Toiseksi, huomion kiinnittäminen teksteihin liittyy opportunistipuolueiden, varsinkin SDP:n, poliittisiin tavoitteisiin. Se on osa tosiasiallista kampanjointia kahden vuoden päästä käytäviä eduskuntavaaleja varten, ja ideologisesti sillä levitetään parlamenttikretinismiä työväenluokkaan. Valtion vetäminen mukaan liittyy myös osaksi laajempaa keskustelua Suomen työmarkkinamallista, kuten mm. Teollisuusliiton varapuheenjohtaja Turja Lehtonen teki taannoisessa kirjoituksessaan ennen neuvottelutuloksen saavuttamista.
Kolmanneksi – mitä tulee erityisen paljon korostaa – puhe teksteistä siirtää huomion pois kelvottomasta palkkaratkaisusta, joka tuottaa mitättömät palkankorotukset.
SAK laskee, että inflaatiopiikin vuoksi ostovoima on yhä yli 5 % alempana verrattuna vuoteen 2021. Se konkretisoi kampanjasivullaan: ”Pieni- ja keskituloisten kuukausituloista on [inflaation vuoksi] käytännössä leikkaantunut jopa satoja euroja.” ”Samanaikaisesti hallitus on leikannut rajusti sosiaaliturvaa kuten esimerkiksi asumistukia, mikä on heikentänyt pienituloisten toimeentuloa entisestään.”
SAK:n tiedotustilaisuudessa marraskuussa PAMin puheenjohtaja Annika Rönni-Sällinen peräänkuulutti: ”Hintojen nousu ei kohtele kaikkia samalla tavalla. Arvioimme, että pienituloisille korotuksen täytyy kokoaikatyössä olla vähintään 150 euroa kuukaudessa ensimmäisenä ja 100 euroa kuukaudessa toisena vuonna.”
Teollisuusliiton sopimuksen kaksi ensimmäistä vuotta – 5,4 % – riittävät suunnilleen peittämään ostovoimakuopan, mutta inflaatio vetää sen jälleen pakkaselle. Tällä tavoin Teollisuusliitto on hyväksynyt ostovoimakuopan jäämisen pysyväksi.
Teollisuusliiton alimman palkkaluokan – 1746 euroa kuussa – tienaavien mukaan laskettuna korotukset tulevat olemaan reilu 40 euroa ensimmäisenä vuonna ja reilu 50 euroa toisena vuonna, yhteensä alle 100 euroa. Siten pienituloisten kohdalla jäädään jopa 150 euron päähän siedettävästä!
Palkkaratkaisu on kirvoittanut kritiikkiä Teollisuusliiton sisällä. Kuulemamme arvion mukaan luottamusmiesten jako vastaa suunnilleen hallituksen jakoa, eli tuntuva ja taktisesti tärkeä vähemmistö tuomitsee kelvottoman palkkaratkaisun. Sisäiseen kritiikkiin on vastattu tutuilla mantroilla: ”sopimus on kokonaisuus, eikä pelkkä palkkaratkaisu”, ”sopimus on molemmille osapuolille vaikea kompromissi”, ja ”voittehan sopia itse paremmin paikallisesti, jos kerran olette niin hyviä neuvottelijoita”.
Vastakritiikeissä sivuutetaan kaksi asiaa. Ensiksi se, että neuvottelupöydässä voidaan sopia vain siitä, mikä on taistelukentällä voitettu. On aapistotuus, että sopimus on kokonaisuus ja kompromissi, mutta tämä ei vastaa siihen oikeutettuun kritiikkiin, että pitäytymällä taistelussa ja voimistamalla sitä olisi ollut voitettavissa parempi kokonaisuus, parempi kompromissi. Tölväisy paikallisesta sopimisesta on vielä vinoutuneempi. Tessin myötä tulee työrauha, joten paikallisessa sopimisessa lakkoasetta ei laillisesti saa käyttää. Millä siis painostettaisiin parempi paikallinen sopimus? Ei millään. Taistelun ja neuvottelun kytkeminen irti toisistaan on kapitulationistinen ja pasifisoiva ajatus, jolla opportunismi myrkyttää työläisiä.
Toinen ongelma – eikä suinkaan pienempi – kelvottomissa palkankorotuksissa on, että Teollisuusliitto, varsinkin teknologiateollisuuden kautta, määrittää palkankorotusten ns. yleisen linjan. Liittopomo Aalto itse muotoili Teollisuusliiton valtuustossa marraskuussa: ”Teollisuusliitto on työehtosopimusneuvotteluissa paljon vartijana. Meidän varassamme on oikeastaan kaikkien suomalaisten palkansaajien palkankorotukset ja työehdot. Vastuu on raskas kantaa, mutta me kannamme sen.”
Köyhä palvelualan työläinen tuskin kiittää ja kehuu Teollisuusliiton pomoja vastuunkannosta, kun he päättivät hyväksyä jopa satojen eurojen pysyvän leikkauksen hänen kukkaroonsa.
Siksi on oikein sanoa, että Teollisuusliiton johto petti jälleen koko työväenluokan, kuten kaksi vuotta sitten.
