Laskien virallisten, viimeksi 7,8 prosenttiin yltäneiden inflaatiolukujen mukaan, pienituloisella henkilöllä, jonka menot olivat vuosi sitten 1200 euroa kuussa, ne olisivat nyt ”vain” noin 94 euroa enemmän. 3000 euron edestä kuluttanut perhe maksaisi nyt 234 euroa enemmän. Inflaatioluvut kuten elinkustannusindeksi on kuitenkin vääristelty peittelemään hintojen todellista nousua. Ne on laskettu ”ideaalityypin” mukaan, mikä tarkoittaa: ei proletaarin mukaan. Toisaalta ruoan ja polttoaineen kallistuminen tuntuu paljon kovemmin köyhän proletaarin kuin jonkun ”keskituloisen” saati isomman luokan porvarin lompakossa. Erään tutkimuksen mukaan jo vuonna 2019 – eli ennen ”koronakriisiä” – nälkä oli köyhimpien proletaarien keskuudessa jo arkea. Tähän päälle ovat nykyiset toimeentulon ongelmat sekä hintojen kallistuminen. Se kiihdyttää proletariaatin absoluuttista kurjistumista, ajaen köyhiä nälkään ja rapauttaen keskikerroksia. Kun tilastokeskuksen mukaan ruoan hinta on vuodessa noussut jo lähes 11 prosenttia, ministeri Kurvinen lupaa loppuvuodeksi vähintään yhtä suurta ruoan hinnan kallistumista.
Väkisinkin sitä kiinnittää huomiota myös siihen, että viralliset inflaatioluvut ovat Suomessa tällä hetkellä pahimmat sitten vuoden 1984 ja pahemmat kuin vuonna 1990. Viralliset, eri tavoin kaunistellut työttömyysluvut eivät toki ole läheskään samoja kuin 90-luvun lamassa, mutta liikatuotannon kriisi kasvaa, kun suomalaiset porvarit eivät saa korvattua Venäjän-kauppaansa, ainakaan yhtä edullisesti (siksihän sen kanssa kauppaa tehtiinkin, eikä mistään ”sinisilmäisyydestä” johtuen), ja kun joukkojen ostovoima kotimaassakin pienenee inflaation vuoksi. Kaikki tavarat eivät yksinkertaisesti mene kaupaksi (kuten nähty mm. Saksassa, missä inflaatiolle vastakkaista tendenssiä on maataloudessa torjuttu tuhoamalla mansikka- ja parsasatoa). Tuotantoa joudutaan supistamaan, ylimääräistä pääomaa pitää tuhota ja työläisiä heittää kadulle, kunnes tasapaino on jälleen palautettu. Useat tutkimuslaitokset ovat jo korjanneet talousennusteitaan alaspäin.
Samalla kun laajat työläisjoukot joka ikinen päivä puhuvat hintojen noususta, suomalainen imperialismi ja sen nykyinen Marinin hallitus vähät välittää, koska sen asialistalla kohta numero 1 on NATO-jäsenyyden hakeminen. Sotilasmenoihin hallitus löysi käden käänteessä satoja ja taas satoja miljoonia lisää, mutta hoitajien palkkoihin se ei puutu – huolimatta Marinin aiemmin oppositiossa antamista tekopyhistä sanoista. Sen sijaan se oli valmis marssittamaan hoitajille pakkolain, joka veisi heiltä lakko-oikeuden (valmis lakiluonnos odottaa yhä pöytälaatikossa). Tähän asti ainoa toimi on sosiaalietuuksien indeksikorotuksen aikaistaminen. Sentään edes jotain, mutta sittenkin fakta on, että laajojen joukkojen reaalitulot laskevat.
Mitä muutoin tulee ns. julkiseen keskusteluun, jatkuvasti polttavammaksi käyvä elinkustannusten nousu, jolle ei virallisten inflaatioennusteidenkaan mukaan ole laantumista näkyvissä, on saanut hyvin vaihtelevasti huomiota, eikä ollenkaan sen laajoille kansanjoukoille merkitsevää painoa vastaavasti. Kuten aina, on porvariston edun mukaista esittää inflaatio jokseenkin luonnonvoimaisena ilmiönä, jota voidaan parhaassa tapauksessa suitsia sopivalle tasolle, samalla peitellen sitä, kuinka se itse hallitsevana luokkana on inflaation takana ja käyttää sitä. Porvariston sisäisiä eroja vastaavasti on sen eri puolueilta nähty osin erilaisia puheenvuoroja, jotka ovat, vaikkakin eri määrin kierrellen, sikäli kuin on ollut välttämätöntä, eri tavoin käsitelleet inflaatiota. Tämä alkoi samoihin aikoihin, kun Suomen NATO-jäsenyyshakemusta alettiin todenteolla laittaa vireille. Huomioiden talouden näkoalat, sosialidemokraattinen ministeri Skinnari sanoi Eduskunnassa Eduskunnassa ”NATO-selonteon” käsittelyssä, että tarvitaan luokat ylittävää ”yhtenäisyyttä enemmän kuin pitkään aikaan”, eli että joukkojen välittömät taloudelliset edut tulee uhrata suomalaisen imperialismin alttarilla. Muutenkin porvarillisen politiikan kaikki huomio on näinä kuukausina yhä voimakkaammin keskittynyt imperialismin perustavimpiin intresseihin – jopa siinä määrin, että Kokoomus kehtasi julistaa Häkkäsen suulla: ”Eduskunnan olisikin keskeytettävä muiden asioiden käsittely Nato-ratkaisun ajaksi”. Porvarilliset poliitikot vähät välittävät syvistä ja laajoista joukoista. Oman lisänsä on tuonut Vasemmistoliiton edustama opportunismi, joka peittelee militarismiin yltyvään joukkoja kurittavaan politiikkaan yhtymistään vasemmistopopulismilla, josta hiljattain paljon julkisuutta saaneena esimerkkinä on ollut puhtaasti hämäystarkoituksessa esitetty ”miljonäärivero”.
Tämän sijaan tarvitaan proletaarisia poliitikkoja, jotka menevät ”syvemmälle, alemmas joukkoihin”, yhdistäen kaksi päivänvaatimusta: ”joukkojen välittömien taloudellisten etujen puolesta!”, joista he itse puhuvat paljon ja porvarit mahdollisimman vähän, sekä ”alas imperialistinen sotapolitiikka!”, jolle on tällä hetkellä vähemmän kannatusta laajoissa joukoissa mutta joka vastaa täysin sen etuja kuten Skinnarikin tulee käänteisesti paljastaneeksi. Vain yhdistämällä nämä kaksi, voidaan joukkoja johtaa taisteluun vallitsevaa järjestystä vastaan, sillä pääasia kuitenkin on vallankumous.
Revisionistit tosin puhuvat kyllä taantumuksen sotapolitiikkaa vastaan ja joukkojen taloudellisten etujen puolesta, mutta he vaikenevat suomalaisen imperialismin intresseistä, ja sen sijaan he tuputtavat illuusioita ”puolueettomuus-” tai ”rauhanpolitiikasta” teeskennellen, että se vastaisi imperialismin etuja. Tuollaisesta sumutuksesta on hyötyä vain imperialisteille, ei joukoille.
