Hiljattain Saksan itäisissä Saksin ja Thüringenin osavaltioissa käytiin vaalit, joista myös Suomen porvarillinen media on kohissut.
Vaaleissa merkittävää oli ns. ”perinteisten puolueiden” ja erityisesti SPD:n johtaman liittovaltion hallituskoalition puolueiden kärsimät tappiot ja viikkojen mittainen paniikinlietsonta ”käänteentekevistä” vaaleista, joissa äänestettäisiin demokratian puolesta ”äärioikeistoa” vastaan. Vaikka äänestysprosentti oli verrattain korkea, molemmissa osavaltiossa ne, jotka hylkäsivät vaalit, olivat edelleen ”suurin puolue” – Thüringenissä tämä luku oli 27 % ja Saksissa 26,5 % – vaikka vaaleissa tarjolla oli mukamas laaja kirjo eri puolueita ja porvaristo mobilisoi joukkoja niihin voimakkaasti niin maahanmuutolla kuin äärioikeistollakin pelottelemalla.
Suurimmat puolueet molemmissa osavaltioissa olivat Kristillisdemokraatit (CDU), Vaihtoehto Saksalle (AfD) sekä tammikuussa perustettu opportunistinen Sahra Wagenknecht -liittouma (BSW), joka syntyi, kun sen perustaja Wagenknecht irtautui Vasemmistopuolueesta (Die Linke) liittyen erimielisyyksiin esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä sekä Ukrainan tukemisessa. Saksan liittotasavallan hallituskoalition, jonka muodostavat Sosiaalidemokraatit (SPD), Vapaa Demokraattinen Puolue (FDP) ja Vihreät, puolueet kokivat kirvelevän tappion. Vanha sosiaalidemokraattinen puolue SPD hävisi vasta hiljattain perustetulle BSW:lle molemmissa osavaltioissa. Dem Volke Dienen analysoi, että keskellä SPD:n kriisiä, BSW:llä on mahdollisuudet kehittyä uudeksi ”porvarilliseksi työväenpuolueeksi”, jollaista saksalainen imperialismi tarvitsee kipeästi työväenluokan luokkataistelun patoamiseksi. Vihreät putosi Thüringenissä osavaltion parlamentista ja FDP saavutti Thüringenissä vain 1,1 % kannatuksen ja Saksissa vain 0,9 %. Vaikka kyse oli osavaltion vaaleista, tämä osoittaa sen, että joukot hylkäävät saksalaisen imperialismin tämänhetkisen johdon, sekä näin koko järjestelmän. Dem Volke Dienen toteaa, että suurimalle osalle joukoista tärkeintä olikin siis äänestää hallitusta vastaan eikä tietyn puolueen puolesta.
Ristiriidat liittotasavallan hallinnon ja osavaltioiden hallintojen välillä kärjistyvät, mutta samanaikaisesti myöskin osavaltioissa on vaikea muodostaa hallituskoalitioita johtuen puolueiden välisistä ristiriidoista sekä niiden suhteesta hallitukseen. Erityisesti tämä tulee olemaan vaikeaa Thüringenissä, jossa CDU:n omat päätöslauselmat kieltävät siltä hallitusyhteistyön niin AfD:n kuin Vasemmistopuolueen kanssa. Samalla Vasemmistopuolueen täytyy esiintyä ”oppositiona” suhteessa liittotasavallan hallitukseen sekä ”vastustaa natseja” eli AfD:ta. Dem Volke Dienen analysoi, että tässä Vasemmistopuolue tulee olemaan taipuvainen kannattamaan vähemmistöhallitusta, joka ei pysty hallitsemaan, mikä osoittaa ja edelleen edistää revisionismin ja opportunismin kriisiä. Samanaikaisesti myös BSW:n sisäinen vakaus on kyseenalaista.
Dem Volke Dienen kirjoittaa:
”Kaikki tämä osoittaa jälleen kerran, kuinka syvä parlamentarismin ja porvarillisen demokratian kriisi on. Ratkaisujen sijaan uusia ja yhä suurempia ongelmia ilmaantuu jatkuvasti. Vaikka tämä ei tapahdu tasaisesti, trendi kohti imperialismin rappeutumista on ilmiselvääkin ilmiselvempi.”
”Äärioikeiston” uhkaa käytettiin Saksassa joukkojen mobilisoimiseksi vaaleihin samantyyppisesti kuin Suomessa Perussuomalaisten kohdalla. Kuitenkin, kuten jo edellä mainittiin, tämä kampanja ei ollut menestyksekäs, vaan joukot hylkäsivät laajasti vaalit sekä saksalaisen imperialismin tämän hetkisen johdon. Jo useiden kuukausien ajan Saksassa on ollut käynnissä hallituksen johtama kampanja AfD:ta vastaan ”demokratian” puolustamiseksi. On huomattava, että Saksassa on olemassa voimakkaita mekanismeja ”perustuslain vastaisen” toiminnan monitoroimiseksi ja kieltämiseksi. AfD:n annetaan olla olemassa ja osallistua vaaleihin, ja se on osa ”demokraattista järjestelmää”, kuten Nuevo Peru huomauttaa analyysissään. Tässä kampanjassa on kyse siis siitä, että hallitus, jonka puolueiden kannatusluvut ovat heikompia kuin AfD:n, pyrkii massiivisella kampanjalla hyökkäämään kilpailijaansa vastaan. Hallituskoalitio ei ole kuitenkaan mitenkään edistyksellisempi: samanaikaisesti se helpottaa pakkopalautuksia, kriminalisoi palestiinasolidaarisuutta, lietsoo shovinismia ja hyökkää esimerkiksi uskonnonvapautta vastaan (kts. esim. poliisin hyökkäys Hampurin sinistä moskeijaa vastaan) ja edistää militarisaatiota ja taantumuksellistumista vedoten esimerkiksi ”terrorismin” torjuntaan, mainitaksemme joitakin esimerkkejä. Scholz totesi vaalituloksista, että hän toivoo, että puolueet muodostavat osavaltioiden hallituskoalitioita ilman AfD:ta ”demokratian” turvaamiseksi, sivuuttaen siis sen porvarillisen ihanteen, että ”kansan ääntä” kuullaan ”demokratiassa” vaalien kautta. Dem Volke Dienen toteaakin, että monet äänestävät AfD:ta, ”koska hallitus vihaa sitä, ja monet pitävät siitä, koska he vihaavat hallitusta”. He toteavat myös, että samalla AfD tulee joko jäämään pelkästään tyhjänpäiväiseksi protestiliikkeeksi ja menettää joukkojen luottamuksen, ellei se pääse ”muuttamaan asioita” hallitukseen, jossa se joka tapauksessa menettää joukkojen luottamuksen.
Myös Suomessa näitä kahden Saksan osavaltion vaaleja on käytetty lehdistössä erilaiseen paniikin lietsomiseen ”äärioikeistosta”. Esimerkiksi Lauri Nurmi esittää Iltalehden pääkirjoituksessa, että Suomessakin perinteisten puolueiden tulisi nyt herätä ja ”asettaa rajat maahanmuutolle”, jotta ”äärioikeisto” ei pääse nousemaan kuten Saksassa ja uhkaamaan tukea Ukrainalle, perustellen siis taantumuksellistumista ”demokratian” suojelemisella ja ”äärioikeiston” peikolla. Mutta erityisesti vaalitulosta on käytetty osana kampanjaa militarisaation ja taantumuksellistumisen syventämiseksi Venäjän uhalla pelottelemisen avulla, mikä osaltaan näkyy myös Nurmen kirjoituksessa. Edellä mainitun analyysin lisäksi tähän kuuluvat analyysit siitä, kuinka Sahra Wagenknecht on ”todellinen uhka Ukrainalle” ja kuinka ”Putin voitti Itä-Saksan vaaleissa”, kuinka AfD:n ja BSW:n menestys ovat kuin ”Putinin toiveunesta” ja itäsaksalaisilla on ”valtava kaipuu autoritaariseen valtioon”. Näissä analyyseissä sivutaan sitä, että vaalitulos osoittaa Saksan hallituskoalition epäonnistumisen ja joukkojen tyytymättömyyden elinolosuhteisiinsa sekä imperialistiseen järjestelmään, mutta pääasiaksi nostetaan itäsaksalaisten väitetty suoranainen ”venäjämielisyys”. Tämä on yhtäältä nimenomaan joukkojen manipulointia pelolla, mutta samalla analyyseissä toistuu ajatus siitä, että saksalaisen imperialismin johtoasema Euroopassa heikentyy, se ei ehkä seisokaan samassa rintamassa Suomen ja Yhdysvaltojen kanssa Venäjää vastaan ja aseellinen tuki Ukrainalle on uhattuna. Ilta-Sanomissa päädytäänkin luontevaan päätelmään suomalaisen imperialismin intressien kannalta: jos saksalainen imperialismi ei voi ottaa johtoa Ukrainan suhteen, suomalaisen imperialismin tulisi tehdä se! Tämä kuitenkin heijastaa nimenomaan suomalaisen porvariston haaveita, ei niinkään vaalitulosten pääasiallista ja todellista merkitystä, sitä, että joukot hylkäsivät vaalit ja koko järjestelmän.
Samalla AfD sekä BSW hyväksikäyttävät imperialistisen maan työväenluokan huolta asemansa rapautumisesta keskellä imperialismin yleiskriisiä ja laajamittaista työvoiman tuomista sorretuista kansakunnista riiston kiristämiseksi. Nuevo Peru nostaa esille, että useissa imperialistisissa maissa nähdään radikaalin konservatismin nousua, johon liittyvät salaliittoteoriat, joita myös AfD ja BSW levittävät ja hyödyntävät. Myös Suomesta tästä löytyy esimerkkejä: esimerkiksi ”väestönvaihtoteoria” on yksi tällainen salaliittoteoria, jota esimerkiksi Perussuomalaiset enemmän tai vähemmän hyödyntävät.
Nuevo Peru kiinnittää huomiota siihen, että näissä vaaleissa taso, jolla joukkoja manipuloitiin vetoamalla pelkoihin, oli aiempaa korkeampi. He kirjoittavat:
”Suurempi osallistuminen, jonka aikaansaamiseksi yksi imperialistisen taantumuksen sektori hyväksikäyttää ulkomaalaisten ja sodan pelkoa, toinen laitonta maahanmuuttoa ja ”äärioikeistoekstremismiä”. Samalla ne kaikki ovat siirtotyöläisten yliriiston, kolmannen maailman maiden vastaisen imperialistisen sodan, turvapaikkaoikeuden rajoittamisen jne. puolesta.
(…)
On yksi todellisuus, jolle kaikki tämä vaalien manipulointi ja niiden imperialistinen politiikka perustuu, Leninin mukaan, ja tämä on:
1. Taloudelliselta kannalta, ero on se, että osa sortavien maiden työväenluokasta saa murusia sortavien kansakuntien porvariston sorrettujen kansakuntien työläisten jatkuvan ja kasvavan riiston kautta hankkimista liikavoitoista. Tämä on tosiasia. Sortavan kansakunnan työläiset ovat tiettyyn rajaan asti osallisia porvaristonsa harjoittamaan sorrettujen kansakuntien työläisten (ja kansanjoukkojen) ryöstämiseen.
2. Poliittisesti, ero muodostuu siinä tosiasiassa, että sortavien kansakuntien työläiset ovat etuoikeutetussa asemassa suhteessa sorrettujen maiden työläisiin liudassa poliittisen elämän sfäärejä.
3. Ideologisesti tai henkisesti ero muodostuu siinä, että sortavien kansakuntien työläisiä koulutetaan, niin koulussa kuin elämässä, halveksunnan tai välinpitämättömyyden hengessä sorrettunen kansakuntien työläisiä kohtaan.”
Nuevo Peru toteaa, että johtuen työväenluokan manipuloimisesta imperialistisella lahjonnalla, parhaat olosuhteet vallankumouksen etenemiseksi ovat siis sorretuissa kansakunnissa. Tämä ei tarkoita, etteikö vallankumous kehittyisi myös imperialistisissa maissa, sillä imperialismin upotessa sorretuissa kansakunnissa myös imperialististen maiden työväenluokan taistelu voimistuu, mutta tilanne on monimutkaisempi johtuen lahjonnasta. He toteavat:
”Lenin sanoi, että tästä johtuen vallankumouksen täytyy yhdistää kaksi liikettä tai kaksi voimaa: kansallinen vapautusliike, jota – tämä on jo selvää – proletariaatti johtaa, tämän puheenjohtaja Mao Tse-tung on jo kylliksi todistanut, ja vallankumous imperialistissa maissa; näiden kahden tulee yhdistyä, muuten ei ole mitään vallankumousta, kuten Engels (1890-luvulla) osoitti.”
