Vasemmistoliitto sai lauantaina uuden puheenjohtajan, kun Minja Koskela voitti odotetusti vaalin selvin lukemin. Hän astuu Li Anderssonin, jonka henkilökohtaisella karismalla ja taitoina opportunistina on ollut suuri merkitys Vasemmistoliiton suosioon esimerkiksi viime eurovaaleissa, jättämiin saappaisiin.
Aiemmin Koskelaa on kuvailtu ”punavihreän kuplan täydelliseksi edustajaksi”. Hän on ensimmäisen kauden kansanedustaja, musiikin tohtori, jolla on kaksi akateemista tutkintoa (musiikkikasvatus ja yhteiskuntatieteet), ”somepersoona” ja ”raakaruokabloggari”. Hänet tunnetaan helsinkiläisenä poliitikkona. Koskelassa henkilöityy siis suuresti se äänestäjäkunta, jota Vasemmistoliitto on erityisesti Anderssonin kaudella entistä enemmän alkanut kosiskella, lähtien jo esimerkiksi puolueen värien vaihtamisesta pinkki-lilaan: kaupunkilaiset, pikkuporvarilliset naiset, jotka ovat äänestysaktiivisuudeltaan kaikkein aktiivisin väestöryhmä. Kuitenkin vielä tätä taustaa enemmän merkitystä on sillä, että että Koskela on myös poliittisesti ensisijaisesti voimakkaasti profiloitunut identiteettipolitiikan saralla. Koskelan valinta osoittaa puolueen opportunismin entistäkin syvempää vararikkoa ja entistäkin voimakkaampaa vieraantumista heistä, joita se väittää edustavansa: työväenluokasta ja muista kansanjoukoista.
Myöhemmin Koskela on toki yrittänyt pukea kasvoilleen ns. ”asiapoliitikon” naamaria Li Anderssonin tapaan, ja korostanut, että kyllä hänkin on puhunut ay-asioista eduskunnassa. Tämä on kuitenkin vain teatteria. Monista asioista voi puhua, mutta se ei tarkoita, että Koskela lainkaan ymmärtäisi ”duunareiksi” nimittämiensä työläisten ongelmia. Vasemmistoliitto tunnistaa ongelman myös itse, väittäen, että se ei ole unohtanut työläisiä vaan vain menettänyt kyvyn puhua heille. Se ei kuitenkaan pysty esittämään mitään ratkaisua, koska sellaista ei ole: sen opportunismi on jo paljastunut kavalaksi niin monta kertaa, että työläisjoukot hylkäävät sen. Se ei myöskään selvästi edes yritä esittää ratkaisua, vaan tulee vain yhä enemmän kaupunkien pikkuporvariston puolueeksi.
Vasemmistoliitto elättelee haaveita punavihreän blokin johtoon nousemisesta ja erityisesti SDP:n kannatuksen murentamisesta. Koskela nosti esille SDP:n toiminnan käännytyslakiäänestyksessä ja korosti, että toisin kuin SDP, Vasemmistoliitto mukamas nojaa yhä ”arvoihinsa” ja sillä on edelleen selkäranka. Sen kannatus ei kuitenkaan vielä riitä lähimainkaan SDP:n uhkaamiseen ja mitään suurta muutosta tuskin on tapahtumassa. Vasemmistoliiton suunnitelma tämän johdon ottamiseksi vaikuttaa olevan se, että suunnitelmaa ei oikeastaan ole, ja puolue jatkaa samalla Li Anderssonin viitoittamalla linjalla ja toivoo ihmettä. Koko Anderssonin kahdeksanvuotisen kautensa aikana Vasemmistoliiton kannatus ei ole kuitenkaan noussut merkittävästi sille tasolle, että voitaisiin sanoa, että tämä samalla linjalla jatkaminen mahdollistaisi ”punavihreän blokin” johtoon siirtymisen seuraavissa vaaleissa.
On kuvaavaa, että vaikka Vasemmistoliitto on alusta alkaen irtisanoutunut kommunismista, hiljattain tämä kanta tuli vahvistetuksi europarlamentaarikko Saramon sanoin: ”Ehkä se kertoo siitä, että ne puolueet, jotka tätä kommunismia retoriikassa roikottavat, niin… Eihän sille ole oikein kysyntää tänä päivänä.” Saramo osuu oikeaan siinä, että opportunisteille, jotka vain puhuvat kommunismista, ei ole kysyntää tänä päivänä, mutta Vasemmistoliitto ja Saramo uneksivat, kun ne kuvittelevat, että todelliselle vallankumoukselle ja kommunismille ei ole kysyntää: tänä päivänä niille on enemmän kysyntää kuin koskaan, mistä osoitus on myös Vasemmistoliiton syvenevä vararikko ja kituuttaminen täysin työläisistä vieraantuneena puolueena, joka voi vain elätellä harhaisia toiveita ”punavihreän blokin” johtoon nousemisesta.
