Muistiinpanoja ja materiaaleja nyky-Peruun liittyen (III ja IIIab)

Julkaisemme epävirallisen suomennoksen Nuevo Perun artikkelista. Edellisten osien suomennokset löydät tästä:

Jatkaessamme artikkelisarjaamme MUISTIINPANOJA JA MATERIAALEJA NYKY-PERUUN LIITTYEN, tästä päivästä alkaen kommentoimme ECLAC:in, yhdysvaltalaisen instituution, raporttia ”suorat ulkomaansijoitukset Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla – 2024”.

Tämä edellä mainittu imperialistisen talousinstituutin raportti vahvistaa, että meitä pääasiassa hallitseva imperialisti on jenkki-imperialismi, suorien ulkomaansijoitusten, joka on eräs muoto, jonka pääoman vienti imperialistisista maista sorrettuihin maihin ottaa, kautta.

”Luku I – 5. Suorat ulkomaansijoitukset alkuperämaan mukaan

(…) Kun katsotaan 11 maata, joista on tietoja suorien ulkomaansijoitusten alkuperästä vuonna 2023, huomataan, että Yhdysvallat ja EU ovat yhä pääasialliset sijoittajat, vaikka näiden osallistumisessa on joitakin eroja. Yhdysvallat säilytti asemansa pääasiallisena sijoittajana alueella, sen osuuden ollen 33 % kokonaisuudesta, mutta verrattuna vuoteen 2022 sijoitukset tästä alkuperästä laskivat 29,7 %. Tämä trendi ei näkynyt Kolumbiassa, jossa Yhdysvaltojen suorat ulkomaansijoitukset kasvoivat 14 %:lla verrattuna edelliseen vuoteen. Tämä lisäys lujittaa Kolumbian asemaa Yhdysvaltojen kolmanneksi suurimpana sijoituskohteena Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla, ollen 18 % maan kaikista sijoituksista alueella. Vaikka Meksiko (41 %) ja Brasilia (33 %) ovat edelleen Yhdysvaltojen suorien ulkomaansijoitusten pääasiallisia kohteita, molemmat kokivat laskun maasta lähtöisin olevissa rahavirroissa(30 % ja 21 %).

(…)

Euroopan Unionin maiden suhteellinen osuus (lukuunottamatta Luxemburgia ja Alankomaiden kuningaskuntaa) kasvoi 29,4 %:lla 22 %:iin kokonaisuudesta. Blokin maiden keskuudessa Espanja näyttäytyy merkittävänä sijoittajan Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla vuonna 2023. Tämä maa oli toiseksi suurin yksittäinen sijoittaja alueella (11 % kaikista sijoituksista) ja alkuperä 52 %:lle rahavirroista, jotka on merkitty kuuluvaksi Euroopan Unionille, ja näistä merkittävä osuus on Brasiliassa (joka vastaa 38 % kaikista Espanjasta tulevista sijoituksista), Meksikossa (35 %) ja Kolumbiassa (15 %).

Latinalaisen Amerikan maiden osuus suorien ulkomaansijoitusten alkuperänä laski 46 % eli 10 825 miljardilla dollarilla (6 % kaikista suorista ulkomaansijoituksista) (Nuevo Perun huomautus: On kiinnostavaa huomata, että suuri osa imperialististista maista lähtöisin olevista suorista ulkomaansijoituksista käyttää Latinalaisen Amerikan maita ponnahduslautana sijoituksille alueella, katso ECLAC:in raportti samasta aiheesta vuodelta 2023, joka kuvaa vuoden 2022 tilannetta; tämä vastaa suuren compradorporvariston välittäjän tai välikäden roolia)

(…) Vaikka sijoitukset Kiinasta ja Hong Kongista (Kiina) ovat aina edustaneet pientä osaa verrattuna muista lähteistä tuleviin sijoituksiin, vuonna 2023 nämä rahavirrat kokivat merkittävän laskun, johtuen pääasiassa negatiivisista rahavirroista Hong Kongista (Kiina). Vuonna 2023 näiltä markkinoilta lähtöisin olevat sijoitukset edustivat lähes olematonta osuutta kaikista suorista ulkomaansijoituksista alueelle (790 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, 0,4 % kaikista suorista ulkomaansijoituksista tulee alueelle Kiinasta. Hong Kongista (Kiina) tulevat negatiiviset rahavirrat olivat 772 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria.) Sen globaalissa mittakaavassa alhaisesta osuudesta huolimatta noin puolet kiinalaisista sijoituksista meni Brasiliaan, ja loput jakaantuivat Kolumbian (19 %), Meksikon (19 %) ja Ecuadorin (9 %) välillä.”

Päättääksemme tämän osuuden ECLAC:in raportin esittelystä menemme suoraan ensimmäisen kappaleen johtopäätöksiin, tavoitteenamme palata jäljelle jääviin asioihin myöhemmissä osissa. Teemme näin tehdäksemme seuraavan selväksi käyttäen itse raporttia:

”Toimijoihin liittyvää muutosta katsoen vanhojen toimijoiden voimakas asema alueellisissa suorissa ulkomaansijoituksissa tuli vahvistetuksi, niin niiden alkuperän (Yhdysvallat ja Eurooppa johdossa) kuin niiden vastaanottajien (Meksiko, Brasilia ja Chile) mittapuulla. Kiinan rooli suorissa ulkomaansijoituksissa on edelleen rajoitettu, mikä on kontrastina maan suurelle merkitykselle kauppavirtojen kannalta. Samalla, kun katsomme suorien ulkomaansijoituksien kenttää ilmoitettujen hankkeiden kautta, huomataan kiinalaista alkuperää olevien hankkeiden kasvava painoarvo.”

Perusta vuonna 2023 sanotaan:

”Suorat ulkomaansijoitukset Peruun kokivat merkittävän notkahduksen, 65 %, vuonna 2023 verrattuna edelliseen vuoteen ja yhteensä niitä kertyi 3918 miljoonaa dollaria, joka on viime vuosikymmenen keskiarvoa alhaisempi luku. Kaikissa suorien ulkomaansijoitusten komponenteissa tapahtui laskua, ja yhtiöiden välisissä lainoissa ja pääomaosuuksissa oli negatiivisia rahavirtoja Vaikka rahavirrat uudelleensijoitettujen tuottojen alueella olivat positiivisia, myös ne kärsivät 42 %:n laskun verrattuna vuoteen 2022.

Vuoden 2022 jälkeen, jolloin Perussa tapahtui joitakin merkittäviä yhteensulautumisia sekä yritysostoja, vuonna 2023 toimet kaivosalalla kiinnittivät huomiota. Australialainen kaivosjätti Rio Tinto PLC myi 55 % osuudestaan La Granjan kuparihankkeessa Perussa kanadalaiselle yhtiölle First Quantum Minerals Ltd. 105 miljoonalla Yhdysvaltain dollarilla. Tätä pidetään eräänä maailman suurimmista kehittämättömistä kuparivarannoista maailmassa, ja hankkeen odotetaankin saavan lisäksi 546 miljoonan Yhdysvaltain dollarin arvoisen sijoituksen First Quantum Minerals Ltd.:lta yhteisliiketoimessa (Rio Tinto, 2023). Ilmoitettujen hankkeiden saralla Peru keräsi huomiota 47 hankkeen ja 1,773 miljardin dollarin arvoisten ilmoitettujen sijoitusten muodossa. Kaksi hanketta, jotka ovat yhteensä 707 miljoonan dollarin arvoisia, erottuvat joukosta kuljetus- ja varastoalalla. Yksi niistä on tanskalaisen Maersk-yhtiön toimien laajentaminen maassa (Maersk, 2023).”

Edellisessä osassa MUISTIINPANOJA JA MATERIAALEJA NYKY-PERUUN LIITTYEN olemme julkaisseet puheenjohtaja Gonzalon puheen Huamangan opettajien liitolle (1974), selventääksemme liudan epäselvyyksiä, jotka ovat lähtöisin byrokraattisen kapitalismin kysymyksen ymmärtämisestä, ja siksi siteeramme puheenjohtajan puhetta ennen kuin jatkamme tämän päivän aiheellamme:

Byrokraattisen kapitalismin kysymys on tärkeä, koska sen avulla voimme ymmärtää pääasiallisen tien, jota imperialismi ylläpitää takapajuisessa maassa, puolifeodaalisessa ja puolikoloniaalisessa maassa; ymmärtämällä tämän ongelman meillä on työkalut taistella maan kapitalistisen luonteen teesiä ja sen johdannaisia vastaan.

(…)jotkut väittävät, että jos esitetään maassa olevan byrokraattista kapitalismia, niin se tarkoittaa, että jätetään huomiotta sen puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen luonne; sanotaan, että näin esitetään peitellysti maan olevan kapitalistinen. Tämä on virhe, joka jättää huomiotta maamme ja takapajuisten maiden yhteiskunnallisen kehityksen lait; koska tarkalleen ottaen byrokraattinen kapitalismi ei ole mitään muuta kuin imperialismin tie puolifeodaalisessa ja puolikoloniaalisessa maassa, ilman puolifeodaalisia ja puolikoloniaalisia olosuhteita ei olisi olemassa byrokraattista kapitalismia, siispä,jos esitetään, että on olemassa byrokraattista kapitalismia, niintullaan esittäneeksi ehto, että maa on puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen.”

Lisäämme kansaa riistävistä ja sortavista kolmesta vuoresta seuraavan:

Kuka ajaa Perun kansaa suurimpaan kriisin historiassaan? Ketkä ovat vastuussa? Kolme vuorta, jotka riistävät ja sortavat kansaa: imperialismi, byrokraattinen kapitalismi ja puolifeodalismi; vuoret, jotka ylläpitävät vallitsevaa sorron ja riiston järjestystä järjestäytyneen taantumuksellisen väkivallan eli Perun valtion kautta, valtion, jota tukevat asevoimat sen selkärankana sekä byrokratia; tämä on järjestys ja valtio, jota johtaa ja ohjaa suurporvaristo, pääasiassa compradorluokka revisionismin ja kaikenkarvaisen opportunismin tuella ja sen imperialistisen herran suojeluksessa.

Miksi Peru on puolikoloniaalinen? Puheenjohtaja Gonzalo opettaa meille, että nykyaikainen Perun talous syntyi alisteisena imperialismille, kapitalismin viimeiselle vaiheelle, joka on mestarillisesti määritelty monopolistisena, loismaisena ja kuolevana; imperialismille, joka samalla, kun se sallii poliittisen itsenäisyytemme, hallitsee Perun koko taloudellista kehitystä, riippuen siitä, miten se palvelee sen intressejä: luonnonvarojamme, vientituotteitamme, teollisuutta, pankkeja sekä finanssialaa; lyhyesti sanottuna se imee kansamme verta, ahmii elinvoimaamme muodostumassa olevana kansakuntana ja tänä päivänä se myös kiristää meitä valtavissa määrin velan kautta, kuten se kiristää myös muita sorrettuja kansakuntia.

Lenin totesi tiivistetysti, että on olemassa monia imperialistisen herruuden muotoja, mutta kaksi näistä on tyypillisiä: siirtomaa, joka on imperialistisen maan täydellistä herruutta sorretun kansakunnan tai kansakuntien ylitse, sekä puolittainen muoto: puolisiirtomaa, poliittisesti itsenäinen, mutta taloudellisesti alisteinen, itsenäinen tasavalta, joka on alisteinen imperialismin ideologiselle, poliittiselle, taloudelliselle ja sotilaalliselle verkolle, huolimatta sen itsehallinnon laajuudesta. Torjumme sen, mitä revisionismi käytti 60-luvulla: ”neo-kolonialismi”, jonka olemus on käsittää, että imperialismi olisi herruuden lievempää muotoa, ja joka johti heidät ”riippuvaisen maan” määritelmään.

Sitten puheenjohtaja Gonzalo, soveltaen puheenjohtaja Maon teesiä siitä, että taistelun aikakausi on aukeamassa kahta supervaltaa, jotka taistelevat maailman jakamisesta, vastaan, ja että sen hetkinen päävihollinen tulee määritellä, asettaa, että pääasiallinen imperialisti, joka hallitsee meitä, on jenkki-imperialismi, mutta vahvistaa, että meidän täytyy torjua myös venäläinen sosiali-imperialismi, joka tunkeutuu maahan päivä päivältä enemmän, kuten myös imperialististen valtojen, jotka eivät ole supervaltoja, toimet; näin proletariaatti, johtaessaan demokraattista vallankumousta, ei ole sidoksissa mihinkään supervaltaan tai imperialistiseen valtaan ja säilyttää ideologisen, poliittisen ja orgaanisen itsenäisyytensä.

Perun yhteiskunta, kuten kaikki muut Latinalaisen Amerikan kansakunnat, on edelleen muodostumassa oleva kansakunta ja sen puolikoloniaalista luonnetta ylläpidetään, ja se voidaan nähdä kaikkialla ja uusissa oloissa.

Raportista: Suorat ulkomaansijoitukset Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla, vuoden 2024 versio

Ylläolevalla teoreettisella pohjalla käsittelemme suoria ulkomaansijoituksia maassamme suhteessa raporttiin, joka mainittiin jo alussa: ECLAC:in, YK-instituution Suorat ulkomaansijoitukset Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla – 2024. Imperialistisen talousinstituutin ECLAC:in raportti aloittaa tunnistamalla kriisin, jota Latinalaisen Amerikan maat ja näin siis myös Peru. Se sanoo tässä suhteessa:

”Vuoden 2024 raportti ”Suorat ulkomaansijoitukset Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla” julkaistaan erittäin haastavana aikana, sillä Latinalainen Amerikka ja Karibia ovat kehityskriisissä, joka saa ilmauksen kolmessa suuressa ansassa: matalan kasvukapasiteetin ansa, jolle luonteenomaista on alhainen, epävakaa, poissulkeva ja kestämätön talouskasvu, suuren epätasa-arvon ansa, yhteiskunnallinen liikkuvuus ja yhtenäisyys on alhaista, sekä alhaisen institutionaalisen kapasiteetin ja tehottoman hallinnon ansa.” (Raportin tiivistelmästä).

Saman instituutin toinen raportti sanoo:

”Viime vuosikymmenen kuluessa Latinalaisen Amerikan maat ovat osoittaneet alhaista talouskasvun tasoa, sen keskimääräisen arvon ollessa 0,9 % vuosien 2015–2024 välillä, mikä on alhaisempi kuin 1980-luvun ”menetettynä vuosikymmenenä” mitattu 2,0 %. Kasvun tukeminen on pääasiallinen tehtävä alueella, jotta voidaan vastata alueen tänä päivänä kohtaamiin ympäristö-, yhteiskunnallisiin ja työelämähaasteisiin (…)”

Sama raportti vetää johtopäätöksen:

”Makrotaloudelliselle tilanteelle, jonka alueen maat kohtaavat niin sisäisesti kuin ulkoisesti, luonteenomaista on alhainen kasvu taloudellisessa toiminnassa, epävarmuus ja rajoittunut liikkumavara finanssi- ja rahapolitiikassa” (Latinalaisen Amerikan ja Karibian talouskysely – 2024, tiivistelmä).

On selvää, tämän suuntaviivat talouspolitiikalle Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla määrittelevän imperialistisen instituutin mukaan, että ei puhuta edes taloudellisesta kehityksestä vaan ”taloudellisen toiminnan kasvusta”, ja ne sanovat, että tämä ”kasvu…” edellisellä kaudella on ollut vähemmän kuin 1980-luvun menetettynä vuosikymmenenä. Missä on ”kapitalistinen” taloudellinen kehitys, josta OOL [Oikeisto-opportunistinen linja] puhuu? Se on mahdotonta, koska se, mitä kehittyy, puheenjohtaja Gonzalon sanoin, puolikoloniaalisella ja puolifeodaalisella perustalla, on byrokraattinen kapitalismi pääasiallisena tienä, jota imperialismi ylläpitää maissamme.

Huomautus: Jatkamme aiheen käsittelyä seuraavissa osissa.

Jatko-osa a.

Tässä esitetty taulukko vastaa edellisen osan sisältöä.

ECLAC:in, YK-instituution ”Suorat ulkomaansijoitukset Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla, 2024”. Edellä mainittu raportti vahvistaa, että meitä pääasiassa hallitseva imperialisti on jenkki-imperialismi, suorien ulkomaansijoitusten, joka on eräs muoto, jonka pääoman vienti imperialistisista maista sorrettuihin maihin ottaa, kautta. Se vahvistaa myös Kiinan merkittävän roolin kaupassa (tavaroiden vienti/tuonti) Latinalaisen Amerikan kanssa ja sen toissarvoisen aseman suorissa ulkomaansijoituksissa, joka on pääoman viennin päämuodoista imperialismin asteella.

Jatkamme artikkelisarjaamme MUISTIINPANOJA JA MATERIAALEJA NYKY-PERUUN LIITTYEN kommenteilla ECLAC:in, YK-instituution, raportista ”Suorat ulkomaansijoitukset Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla – 2024”.

Ylläolevalla teoreettisella pohjalla käsittelemme suoria ulkomaansijoituksia maassamme suhteessa raporttiin, joka mainittiin jo alussa: ECLAC:in, YK-instituution Suorat ulkomaansijoitukset Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla – 2024. Imperialistisen talousinstituutin CEPA:n raportti aloittaa tunnistamalla kriisin, jota Latinalaisen Amerikan maat ja näin siis myös Peru. Se sanoo tässä suhteessa:

”Vuoden 2024 raportti ”Suorat ulkomaansijoitukset Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla” julkaistaan erittäin haastavana aikana, sillä Latinalainen Amerikka ja Karibia ovat kehityskriisissä, joka saa ilmauksen kolmessa suuressa ansassa: matalan kasvukapasiteetin ansa, jolle luonteenomaista on alhainen, epävakaa, poissulkeva ja kestämätön talouskasvu, suuren epätasa-arvon ansa, yhteiskunnallinen liikkuvuus ja yhtenäisyys on alhaista, sekä alhaisen institutionaalisen kapasiteetin ja tehottoman hallinnon ansa.” (Raportin tiivistelmästä).

Saman instituutin toinen raportti sanoo:

”Viime vuosikymmenen kuluessa Latinalaisen Amerikan maat ovat osoittaneet alhaista talouskasvun tasoa, sen keskimääräisen arvon ollessa 0,9 % vuosien 2015–2024 välillä, mikä on alhaisempi kuin 1980-luvun ”menetettynä vuosikymmenenä” mitattu 2,0 %. Kasvun tukeminen on pääasiallinen tehtävä alueella, jotta voidaan vastata alueen tänä päivänä kohtaamiin ympäristö-, yhteiskunnallisiin ja työelämähaasteisiin (…)”

Sama raportti vetää johtopäätöksen:

”Makrotaloudelliselle tilanteelle, jonka alueen maat kohtaavat niin sisäisesti kuin ulkoisesti, luonteenomaista on alhainen kasvu taloudellisessa toiminnassa, epävarmuus ja rajoittunut liikkumavara finanssi- ja rahapolitiikassa” (Latinalaisen Amerikan ja Karibian talouskysely – 2024, tiivistelmä).

On selvää, tämän suuntaviivat talouspolitiikalle Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla määrittelevän imperialistisen instituutin mukaan, että ei puhuta edes taloudellisesta kehityksestä vaan ”taloudellisen toiminnan kasvusta”, ja ne sanovat, että tämä ”kasvu…” edellisellä kaudella on ollut vähemmän kuin 1980-luvun menetettynä vuosikymmenenä. Missä on ”kapitalistinen” taloudellinen kehitys, josta OOL [Oikeisto-opportunistinen linja] puhuu? Se on mahdotonta, koska se, mitä kehittyy, puheenjohtaja Gonzalon sanoin, puolikoloniaalisella ja puolifeodaalisella perustalla, on byrokraattinen kapitalismi pääasiallisena tienä, jota imperialismi ylläpitää maissamme.

Jatkamme tästä aiheen käsittelyä.

Tämä ”kehityskriisi” 80-luvulta tähän päivään ilmeni ns. ”taloudellisen avautumisen” ja ennätyksellisen pääoman viennin puitteissa Latinalaiseen Amerikkaan 90-luvun puolestavälistä alkaen, kunnes sen määrän on mitattu laskeneen tämän vuosisadan toisella vuosikymmenellä ja puolestaan elpyneen tällä vuosikymmenellä.

Katso taulukko tähän aiheeseen liittyen:

Se, mitä kutsutaan ”kehityskriisiksi” ei ole mikään muu kuin puolikoloniaalisen, puolifeodaalisen yhteiskunnan, jossa byrokraattinen kapitalismi toimii imperialismin palveluksessa, pääasiassa jenkki-imperialismin palveluksessa, kriisi, sekä sen ylärakenteen, pääasiassa vanhan maanomistaja-byrokraattisen valtion, kriisi. Ketkä ovat syypäitä tähän tilanteeseen? Kolme vuorta, jotka riistävät ja sortavat kansaa: imperialismi, byrokraattinen kapitalismi ja puolifeodalismi.

Huolimatta kieltämättömästä suhteesta imperialistisen herruuden, pääoman vinennin, ryöstön, takapajuisuuden ja maidemme kriisin välillä raportti yrittää kylvää illuusioita siitä, kuinka imperialistien suorat ulkomaansijoitukset voivat olla hyödyllisiä, jos niitä käytetään oikein; vaikka, kuten jo sanoimme, tiedämme, että imperialismin palveluksessa olevan byrokraattisen kapitalismin ja sen lakeijoiden kehitys imperialististen sijoitusten (pääoman viennin) kautta, on vastakkaista kansalliselle kehitykselle. Tämä tosiasia on ilmaistu juurikin siinä, mitä kutsuttiin ”kolmeksi suureksi ansaksi”, se on, suurempi takapajuisuus, taloudellisen kasvun vaiheet viennin ja merkittävien taloudellisten indikaattorien saralla, jota seuraa vajoaminen jälleen syvemmälle, mutta ilman todellista taloudellista kehitystä; siinä, mitä ne itse kutsuvat ”kolmeksi menetetyksi vuosikymmeneksi” (1980-2020), ”kasvuksi ilman kehitystä”, ”maiksi, joilla on heterogeeninen talous, jossa esiintyy moderniuden saaria”, ”de-industrialisaatioksi ja jälleenprimarisaatioksi1”, ”takapakiksi taistelussa köyhyyttä vastaan” jne. Siteeramme yllämainittua raporttia:

”Tässä kontekstissasuorien ulkomaansijoitusten dynamiikan analysoiminen alueella sekä sen analysoiminen, miten nämä liittyvät näiden maiden tuottavaan kehityspolitiikkaan, on avain sellaisten politiikan toimien suunnittelemiseksi, jotka mahdollistavat ylikansallisten yhtiöiden sijoitusten potentiaalin parhaan mahdollisen käytön maiden ja niiden alueiden tukemiseksi alhaisen kasvun ansan kohtaamisessa.”

Koskien suoria ulkomaansijoituksia ja kestävää kehitystä, kohta b, tunnustaen puolueellisuutensa, raportti sanoo:

”Erityisesti, (…) suorat ulkomaansijoitukset tulevat mukaan peliin johtavassa roolissa Latinalaisen Amerikan ja Karibian maiden ja niiden alueiden tuottavassa kehityspolitiikassa tuottavuuden kasvun pysähtymisen, tai jopa laskun, rakenteellisen haasteen käsittelemiseksi. (…) 1990-luvun ja 2000-luvun jälleenprimarisaatio, jossa on tärkeitä poikkeamia kuten Meksiko ja Costa Rica. Siitä huolimatta, että suoria ulkomaansijoituksia houkuttelevia poliitikan toimia on tehty alueella, tulokset teknologian omaksumisen ja talouden kompleksisuuden saralla eivät ole olleet vielä merkittävällä tavalla positiivisia verrattuna Aasiassa saavutettuihin tuloksiin. (Tiivistelmä: B. Suoria ulkomaansijoituksia houkuttelevat ja niiden positiivisia talousvaikutuksia edistävät politiikan toimet)

Kun ne puhuvat suorista ulkomaansijoituksista ja tuottavasta kehityspolitiikasta, vaikuttaa se kielteisesti, sillä tätä polkua seuraten taloutemme eivät ole vain pysähtyneet vaan jopa taantuneet, katso korostus edellisessä sitaatissa.

”Poikkeuksilla”, joihin viitataan, ne vahvistavat sen, että imperialismi hallitsee taloudellista kehitystä maissamme, byrokraattisen kapitalismin kehityksen imperialistien intressien palveluksessa ja suorien ulkomaansijoitusten roolin, mutta palaamme tähän myöhemmin katsoessamme aloja, joille suorat ulkomaansijoitukset suuntautuvat ja sen muita aspekteja, kuten esimerkiksi yhteensulautumisia ja yritysostoja.

Mutta tehdään tässä interpolaatio puhuaksemme ns. ”90- ja 2000-lukujen reprimarisaatiosta” ECLAC:in raportissa suorista ulkomaansijoituksista seurauksena imperialismin, pääasiassa jenkki-imperialismin voimakkaammasta taloudellisen kehityksemme hallinnasta, maan voimakkaammasta avaamisesta ulkomaisille sijoituksille ja talouden avaamisesta yleisesti, ottaen Perun tapauksen esimerkiksi taloudellisesta kehityksestä 90-luvulta alkaen, siteeramme:

Maan tämänhetkinen taloudellis-tuotannollinen profiili.

Talous tuli ensisijaisesti vientivetoiseksi: se hylkäsi teollisuuden ja perhe- ja omaan tarpeeseen viljelyn (johon noin 30 % työvoimasta osallistuu) ja näin sisäisen markkinan, lyöden vetoa kansainvälisen kaupan ja sellaisten alojen, kuten kaivosteollisuus ja maataloustuotteiden vienti sekä tavaroiden korkeiden hintojen puolesta.

Taloudelliset uudistukset muotoilivat uudentyyppisen tuotanto-, bisnes- ja valtamallin, jota Gonzales de Olarte on kutsunut ”talousmalli: primäärisesti vientiin ja palveluihin keskittynyt (PESER)”.

Tämä rakenne koottiin yksityistetyille julkisille yrityksille tai konsessioille (mm. kaivannaisteollisuudessa, kaivosalalla, hiilivetyjen alalla ja palveluissa, sähköalalla ja puhelinyhteyksissä) (…) PESER on malli, joka ei pysty luomaan työllisyyttä (yli 16 miljoonaisesta työvoimasta vain 1,5 % työskentelee suorasti kaivannaisteollisuudessa). Sille ominaista on myös rajoitettu valtio, joka, taloudelliselta kannalta, näyttelee sivuroolia. Valtiota estettiin tekemästä yritystoimintaa (mikä tukisi ruoka- ja energiasuvereniteettiä sekä turvallisuutta, jos valtiolla olisi osuus yhtiöistä strategisilla aloilla, kuten mm. satamissa, kaasu- ja öljy- sekä lentoyhtiöissä). Valtion yritystoimintaa rajoitettiin aloihin, joihin yksityishenkilöt eivät aio sijoittaa, koska se ei ole kannattavaa heille.

Toinen PESER:ille ominainen elementti on, että siihen liittyy voimakas ylikansallisten ryhmien harjoittama ulkomainen sijoitustoiminta. Näistä ryhmistä on tulossa enemmistö useissa yrityksissä. Taloudelliset eliitit ovat kaivannaisaloilla (kaivos-, kaasu-, sähköenergia-aloilla ja vientiin ja teollisuuteen liittyvässä logistiikkakoneistossa) ja pankkisektorilla. Tärkeimmän pankin, Banco de Crédito del Perú, pääasiallinen osakkeenomistaja on Crefast, pohjoisamerikkalainen sijoitusrahasto, jonka osuus on yli 50 %. AFP:eillä on 12 % osakkeista ja 24 % on panamalaisen offshore-yrityksen käsissä. Romeros-suvulla on pieni osuus osakkeista. Taloudesta on tullut ulkomaisessa omistuksessa olevaa ”Repsolin, Yanacochan jne. suorien sijoitusten kautta, tai perulaisten yhtiöiden, kuten Graña y Montero, Ferreyros, Intercorp, osakkeiden ostamisen myötä. Nousevilla ryhmillä on enemmän valtaa omaisuutensa yli, koska ne ovat hyvin haluttomia myymään osakkeita osakemarkkinoilla. Ne tietävät, mitä tapahtuu niille.” (Durand, 2017). (…) ne ovat luoneet monopoleja ja oligopoleja useilla aloilla. Tämä on tehnyt sen [talouden] kansainvälisen kaupan ylä- ja alamäille, kasvattaen enklaavitaloutta, jonka osien välillä on vähän sisäisiä yhteyksiä, luoden vähän tai alhaisen tuottavuuden työpaikkoja.

Työttömien työläisten joukot paisuivat työläisistä, jotka irtisanottiin tehtaiden sulkemisen myötä 1970-luvulla ja 1990-luvulla (mm. nahka-, autojen kokoamis- ja tekstiilialoilla sekä yksityisten julkisten yhtiöiden aloilla) sekä nuorten kasvavan työmarkkinoille tulon myötä. Vaihtoehtona on pienet urbaanit yritykset (pääasiassa kaupan- ja palvelualoilla). Näin muodostuu kasvava yritysrakenne, joka koostuu pääasiassa mikroyrityksistä ja pienistä yrityksistä (…).

70- luvulta alkaen ilmeni, ja vielä jyrkemmin 80-luvulla (sisäisen aseellisen konfliktin aikana), siirtolaisuuden prosessi ilman teollistumista, joka vahingoitti maaseutua, (…) epämuodollisen työn yleisyys verrattuna muodolliseen työhön. Vuonna 2007 epämuodollisen työn osuus kasvoi 79,9 %:iin, samalla, kun muodollisen työn osuus oli vain 20,1 %; vuosikymmentä myöhemmin muutosta on vähän: epämuodollisen työn osuus on 72 % ja muodollisen työn osuus 28 %. Työllistymisen epämuodollisuuteen vaikuttaa myös pääosin mikroyrityksiin perustuva yritysrakenne, joka, kuten edellä nähdään, kehittyy prekaareissa oloissa ja jossa tästä syystä on korkeat kuolleisuusluvut. (…)

Työmarkkinoille kiinnitymisen olot tai työn löytämisen mahdottomuus johtavat siirtolaisuuteen (taulukko 8). Vuoteen 2017 mennessä 3 583 219 perulaista oli muuttanut ulkomaille, mikä vastaa 11,1 %:a väestöstä vuonna 2018, joka oli 32 162 184 asukasta arvioiden mukaan. Kaikista siirtolaisista 88,1 % (3 157 876 ihmistä) oli 20–69 vuotiaita. Voidaan huomata, että suurin osa perulaisista muuttaa maasta työn perässä ja kehittääkseen henkilökohtaista uraansa, mikä puolestaan mahdollistaa varojen lähettämisen heidän perheilleen Perussa. Ulkomailla oleskelevien perulaisten lähettämät varat olivat yhteensä 3051 miljoonaa dollaria eli 1,4 % Perun BKT:sta. Tämä edustaa 6 %:n kasvua lähetetyissä varoissa verrattuna edelliseen vuoteen (BCR, 2016)” (Teoksesta Tuotannollisen muutoksen haasteet Latinalaisessa Amerikassa, Kansallisia profiileja ja alueellisia trendejä, osa 1: Andien alue, Friedrich-Ebert-Stiftung, luku V Peru – Luis Ángel Rodríguez Salcedo)

Kysymme: kuka on tuonut meidät tähän yhä suuremman takapajuisuuden tilanteeseen? Ketkä ovat vastuussa? Kolme vuorta, jotka riistävät ja sortavat kansaa: imperialismi, byrokraattinen kapitalismi ja puolifeodalismi; vuoret, jotka ylläpitävät vallitsevaa sorron ja riiston järjestystä. Tästä syystä suorat ulkomaansijoitukset ovat syy eivätkä ratkaisu. Ratkaisu on tuhota nuo kolme vuorta kansansodan kautta demokraattisen vallankumouksen loppuunsaattamiseksi ja siirtyä välittömästi sosialistiseen vallankumoukseen.

Suorat ulkomaansijoitukset, yhtenä imperialistisen pääoman viennin muotona, eivät tule maihimme tuodakseen meille edistystä, taloudellista kehitystä, kuten olemme jo sanoneet, vaan hallitakseen maamme taloudellista prosessia ja imeäkseen kansamme verta.

Kuten sanottiin 60-luvun alussa: ”Jatkuva rahavirta virtaa Latinalaisesta Amerikasta Yhdysvaltoihin: noin neljätuhatta dollaria minuutissa, viisi miljoonaa päivässä, kaksi miljardia vuodessa, kymmenen miljardia viidessä vuodessa” (Toinen Havannan julkilausuma, 4. helmikuuta 1962). Tämä vain laskien mukaan virran Yhdysvaltoihin ottamatta huomioon muita. Myöhemmin taloustieteilijä Carlos Malpica laski kirjassaan Ulkomaisten avustusten myytti, tuon vuosikymmenen puolivälissä, että jokaista saapuvaa dollaria kohden (ottaen huomioon imperialistisen pääoman useat muodot, jotka saapuvat maahan) kolmesta neljään dollaria lähtee.

70-luvulla: katso Voz Popularin artikkeli yleisestä korporatiivisesta sopeuttamisesta vuonna 1977, jossa siteerataan VP:n numeroa 3 vuodelta 1972. Tässä sanottiin, että imperialistisen pääoman vienti maahamme, sen monissa muodoissa, on ”näennäisesti rahoituksen virtaamista maahan ja todellisuudessa valtavaa ryöstöä; ja seuraten edelleen sitä sääntöä, että joka dollaria, joka menee Latinalaiseen Amerikkaan, vastaan imperialistit ottavat neljä, selvästi tämä rahoituslähde ei ole rahoituksen lähde vaan kansallisen sorron, imperialistisen riiston ja ryöstön juurisyy… Tämän imperialistisen rahoituksen kautta, yksityisen (nyt sanomme yksittäinen, sillä valtiolla on myös yksityinen luonteensa) tai valtion, maan, alistaminen ja erityisesti jenkkien koloniaalinen herruus voimistuu entisestään.” Kuten sanoimme, sitaatti Voz Popularin nro:sta 3, 1972”.

Jatkamme näistä kommenteista seuraavassa osassa.

Jatko-osa b.

Jatkamme näitä muistiinpanoja tai kommentteja ECLAC:in raporttiin vuoden 2024 suorista ulkomaansijoituksista, ja jätämme myöhemmäksi sen, että imperialistinen pääoma on ” näennäisesti rahoituksen virtaamista maahan ja todellisuudessa valtavaa ryöstöä” maassamme (VP 1972, VP 1977). Koska on tarpeen selventää joitakin kysymyksiä, jotka ilmenevät pitkässä sitaatissa maamme taloudellis-tuotannollisesta profiilista [kts. aiempi osa].

Ensinnäkin se ilmaisee byrokraattisen kapitalismin kehityksen vanhan taloudellisen tien jatkumista sen kolmannessa vaiheessa eli yleiskriisissä Perun puolikoloniaalisessa ja puolifeodaalisessa yhteiskunnassa. Taloudellisen prosessin dynamiikkaa maassamme, kuten myös muissa Latinalaisen Amerikan tai Karibian maissa, ovat ohjanneet 80- ja 90-luvuilta asti suuret imperialistiset yhtiöt (ns. ylikansalliset yhtiöt) ja imperialistinen sijoitustoiminta, laajemmassa mittakaavassa kuin kaikissa edeltävissä taloutemme vaiheissa. Tämä on tiivistettynä ”Profiilissa”, kun siinä viitataan talouden ”primääriseen vientiluonteeseen”, ”maailmanmarkkinoille suuntautumiseen” sekä yhteyden puuttumisesta sen ja koko talouden välillä: ”enklaavitalous”, joka ei luo työpaikkoja jne.

Perun talouden ”primäärinen vientiluonne” ei ole uusi asia. Se ei ole uusi ”tuotantorakenne” kuten ”Profiilin” kirjoittaja uskoo, vaan vain variaatio, joka näyttelee pääasiallista roolia taloudellisessa toiminnassa, olipa se sitten valtio-omisteisissa yrityksissä ja sijoituksissa tai yksityisissä yrityksissä ja sijoituksissa. Tämä kehityskulku tapahtui 80- ja 90-luvuolla maissamme imperialistisen nk. ”uusliberalismin” talouspolitiikan soveltamisen myötä, jolloin valtio hylkäsi roolinsa taloudellisen toiminnan pääasiallisena vipuna sijoitusten ja liiketoiminnan saralla, joka läpäisi niin valtion kuin yksityishenkilöt. Mitä valtiot olivat kasanneet vuosikymmenten aikana ”yksityistettiin”, mikä avasi tien julkisen maan ja omaisuuden sekä yhteisöjen kasvavalle menettämiselle, johtaen ”siirtolaisuuden prosessiin ilman teollistumista, joka vahingoitti maaseutua, (…) epämuodollisen työn yleisyyteen verrattuna muodolliseen työhön. Vuonna 2007 epämuodollisen työn osuus kasvoi 79,9 %:iin, samalla, kun muodollisen työn osuus oli vain 20,1 %; vuosikymenentä myöhemmin muutosta on vähän: epämuodollisen työn osuus on 72 % ja muodollisen työn osuus 28 %”

Millaisen johtopäätöksen voimme tehdä siitä, mitä sanoimme juuri?

Sen, että jokainen suurten ihmisjoukkojen konnuiltaan ja perinteisiltä tuotantotavoiltaan ajaminen ei tee heistä palkkatyöläisiä (proletaareja), vaan kurjan ja nälkäisen joukon, joiden täytyy turvautua itsensä työllistämiseen ja muihin selviytymisen tapoihin, joita byrokraattinen kapitalismi kehittää perustuen puolifeodalismiin ja imperialismin palveluksessa, kuten tapahtuu Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla. Samanlaista on tapahtunut useita kertoja historiassa. Tätä koskien katso liitteenä oleva Marxin kirje ”Otetšestvennyje Zapiskin” toimitukselle (vuoden 1877 lopussa), tässä siteeramme siitä seuraavaa:

Siis tapahtumat, joissa on silmäänpistävä analogia, mutta jotka sattuivat erilaisessa historiallisessa ympäristössä, ovat johtaneet aivan eri tuloksiin. Kun perehtyy kuhunkin näistä kehityksistä erikseen ja vertaa sitten niitä keskenään, löytää helposti avaimen tähän ilmiöön, mutta siihen ei pääse milloinkaan yleisen historianfilosofisen avaimen avulla, jonka teorian suurimpana etuna on olla historian yläpuolella.”

Nk. deindustrialisaatio ei ole mitään muuta, niin Perussa kuin muissakin maanosamme maissa, siirtymä imperialismista ja ulkomaisesta pääomasta riippuvaisesta ”teollisuudesta”, joka perustuu rahoituksen tuonnista, patentoiduista välineistä ja muista selvistä ulkomaisista eduista jalostettujen tuotteiden suoraan maahantuontiin lähes aina ilman edes maan minimiosuutta ”ylimääräistä arvoa”. Tässä tulot alkutuotannon tuotteista on tarkoitettu näiden jalostettujen tuotteiden maahantuontiin. Tämä määräsi kasvun ulkomaanvelassa ja nk. ”velkakriisin”. Se on, imperialistisen pääoman vienti maahamme ja Latinalaiseen Amerikkaan ja Karibialle (LAK) otti yhden muodon nk. ”teollistumisen” tuonnin korvaamisen myötä ja toisen viime vuosisadan kahdelta viimeiseltä vuosikymmeneltä tähän päivään saakka jatkuvien ”uusliberaalien” taloudellisten ”uudistusten” myötä. ”Tuonnin korvausmallista” voidaan lukea E. Anaya Francon työstä ”Imperialismi, teollistuminen ja teknologiasiirtymä Perussa”, jota lainattiin VP:ssä vuonna 1977, sivulla X, sekä J.A. Torres Z.:n työstä ”Perun teollisuuden taloudellinen rakenne” – molemmat viittaavat siihen tosiasiaan, että teollistumisen prosessia ajoivat imperialistiset sijoitukset ja se, että imperialistiset yhtiöt tunkeutuivat ja hallitsivat tätä prosessia ja ulkomaisten sijoitusten kautta hallittiin suoraan ostajan omia yhtiöitä, joka, kuten sanottiin ”Profiilissa”, on johtanut Perussa olevien yhtiöiden ulkomaalaistumiseen tällä vuosisadalla. Lukekaamme sitaatti uudelleen:

”Toinen PESER:ille ominainen elementti on, että siihen liittyy voimakas ylikansallisten ryhmien harjoittama ulkomainen sijoitustoiminta. Näistä ryhmistä on tulossa enemmistö useissa yrityksissä. Taloudelliset eliitit ovat kaivannaisaloilla (kaivos-, kaasu-, sähköenergia-aloilla ja vientiin ja teollisuuteen liittyvässä logistiikkakoneistossa) ja pankkisektorilla. Tärkeimmän pankin, Banco de Crédito del Perú, pääasiallinen osakkeenomistaja on Crefast, pohjoisamerikkalainen sijoitusrahasto, jonka osuus on yli 50 %. AFP:eillä on 12 % osakkeista ja 24 % on panamalaisen offshore-yrityksen käsissä. Romeros-suvulla on pieni osuus osakkeista. Taloudesta on tullut ulkomaisessa omistuksessa olevaa ”Repsolin, Yanacochan jne. suorien sijoitusten kautta, tai perulaisten yhtiöiden, kuten Graña y Montero, Ferreyros, Intercorp, osakkeiden ostamisen myötä. Nousevilla ryhmillä on enemmän valtaa omaisuutensa yli, koska ne ovat hyvin haluttomia myymään osakkeita osakemarkkinoilla. Ne tietävät, mitä tapahtuu niille.” (Durand, 2017). (…) ne ovat luoneet monopoleja ja oligopoleja useilla aloilla. Tämä on tehnyt sen [talouden] kansainvälisen kaupan ylä- ja alamäille, kasvattaen enklaavitaloutta, jonka osien välillä on vähän sisäisiä yhteyksiä, luoden vähän tai alhaisen tuottavuuden työpaikkoja.”

Tulos: taloutemme on riippuvaisempi imperialismin tarpeista (maailmanmarkkinoista), johdonmukaisesti suurempi takapajuisuus taloudessa kokonaisuudessaan ja niiden neljän luokan, jotka muodostavat kansan demokraattisessa vallankumouskessa, suurempi ryöstö ja riisto ei ole johtanut kapitalistiseen talouden kehitykseen, kuten revisionistinen ja kapitulationistinen OOL sanoo, se on historiallinen ja poliittinen mahdottomuus, koska se, mitä kehittyy puolikoloniaalisella ja puolifeodaalisella pohjalla on byrokraattinen kapitalismi pääasiallisena tienä, jota imperialismi ylläpitää maissamme.

Toistamme myös mitä ”Profilin” kirjoittaja sanoo akateemisin termein: ”Tämä on tehnyt sen [talouden] kansainvälisen kaupan ylä- ja alamäille, kasvattaen enklaavitaloutta, jonka osien välillä on vähän sisäisiä yhteyksiä, luoden vähän tai alhaisen tuottavuuden työpaikkoja.” Kuten on jo sanottu, ”se ei valu ylös eikä alas”.

Tämä määrittelee talouden, jota ne sanovat ”koroillaeläjäksi”2, se on, luonnonvarojen viennillä luotuja tuloja ei osoiteta tuotannon suunnan muuttamiseen; päinvastoin turvaudutaan tuotteiden, kuten koneiden ja työkalujen, tuontiin tätä ”kaivannaistoimintaa” varten näissä ”enklaavitalouksissa” sekä tuottamattomien kuluttajatuotteiden saralla. Tämä ”moderni sektori” [kaivannaisteollisuus] (joka muodostuu suoraan imperialistisista yhtiöistä tai niiden välittäjinä toimivista kotimaisen suurporvariston elementeistä) ei siis palvele kansallisen talouden kehitystä, koska sen vuorovaikutus talouden muiden sektorien kanssa on minimaalista, koska sen koneet ja työkalut sekä tieto tulevat imperialistisista maista ja se työllistää vain 1,5 % työvoimasta, joka on 16 miljoonaa kokonaisuudessaan. Suurin osa sen liikavoitoista viedään ulkomaille ja sen uudet investoinnit koneisiin ja työkaluihin tapahtuvat tuomalla niitä maahan. Tämä tarkoittaa siis, että se ei ole suuri ”moninkertaistava tekijä taloudessa”, tai kuten myös usein sanotaan, se ei valu ylös eikä alas.

Imperialistinen suuryritys tai kotimaisen suurporvariston yritys sen palveluksessa, jotka ovat niitä, jotka hallitsevat vientiä, ja keskikokoiset tai kansalliset yritykset muodostavat talouden nk. modernin sektorin, loput kuuluvat suurella enemmistöllään esikapitalistiseen talouteen (puolifeodalismiin). ECLAC raportit itse vahvistavat tämän, kuten voimme lukea tämän instituution senhetkisen johtajan kirjoittamasta esipuheesta, jossa sanotaan:

”(Liittyen jatkuvaan kasvuun ja YK:n Agenda 2030:een) Mikro-, pieniä ja keskisuuria yrityksiä (MPKY:ita) ei voida jättää tämän prosessin ulkopuolelle. Lisäksi niiden painoarvo tuotannon kudoksessa (99 % muodollisista Latinalaisen Amerikan yrityksistä on MPKY:itä) ja työllisyydessä (61 % muodollisesta työllisyydestä syntyy tämän kokoisista yrityksistä) tekee niistä keskeisen toimijan (…)”.

Siispä 99 % muodollisista yrityksistä on mikro-, pien- ja keskisuuria yrityksiä, ottamatta lukuun epämuodollisen sektorin yrityksiä. Muodolliset MPKY:t työllistävät 61 % muodollisesta työvoimasta, joten 49 % muodollisesta työllisyydestä jakaantuu suurten yritysten ja valtion välillä. Perun tapauksessa muodollinen työllisyys vaihtelee 28 % ja 22 % välillä, jos otamme huomioon, että epämuodollinen työllisyys laski 78 %:sta 72 %:iin työvoimasta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Suurin osa työllisyydestä muodollisissa mikro- ja pienyrityksissä on itsensä työllistämistä ja absoluuttinen enemmistö epämuodollisesta työllisyydestä on itsensä työllistämistä. Tärkeitä tietoja tuotannon yhteiskunnallisista suhteista maassa (esikapitalistinen = puolifeodaalinen).

Luonnehtiakseen niiden toimintaa taloudessa, hän sanoo myös:

Monin tavoin Latinalaisen Amerikan MPKY:t ovat yhä läsnä, rajatuin poikkeuksin, heikkouksin ja haurauksin, jotka ovat luonnehtineet niitä vuosikymmenten ajan: ne ovat yhä dynaamisimpien markkinoiden laitamilla ja niiden osuus vientiin on äärimmäisen rajoittunut; ne osallistuvat marginaalisesti dynaamisempiin tuotantosuhteisiin suuryritysten kanssa ja ne integroituvat harvoin assosiatiivisiin malleihin muiden yritysten kanssa luodakseen suuren mittaluokan ja kollektiivisten tuotteiden taloutta. Samalla ne eivät pysty kiihdyttämään innovaatioprosessiaan, ja tuotantoprosessit jatkavat operoimista ajastaan jääneellä tai harvoin tuottoisalla teknologialla.

Kaikki tämä johtaa MPKY:iden heikkoon suorituskykyyn, jonka merkittävin indikaattori on suuri kuilu työn tuottavuudessa verrattuna suuryrityksiin (…)” (MPKY:t Latinalaisessa Amerikassa: haurasta suorituskykyä ja uusia haasteita…, ECLAC, Santiago 2020, Alicia Bárcenan esipuhe)

Tämä sitaatin osa on tärkeä, koska se ilmaisee, että suurin osa maan yrityksistä on edelleen takapajuisia ja ”takapajuisuus on puolifeodalismia” (puheenjohtaja Gonzalo). Samoin se näyttää sen, mitä sanottiin jo edellisessä kappaleessa, että imperialistiset suuryritykset tai kotimaisen suuporvariston yritykset sen palveluksssa, joilla on minimaaliset tuotanto- tai vaihdantasuhteet muiden talouden sektorien kanssa, tai kuten sanotaan korostetussa osassa, että (muodolliset) PKY:t, puhumattakaan epämuodollisista, ”osallistuvat marginaalisesti dynaamisempiin tuotantosuhteisiin suuryritysten kanssa”. Lisäämme, että tämän ”marginaalinen osallistuminen… suuryritysten kanssa” täytyy tulla pääasiassa keskisuurilta yrityksiltä.

LIITE:

Marx »Otetšestvennyje Zapiskin» toimitukselle

[vuoden 1877 loppu]

”(…)

En huoli jättää mitään »arvailun varaan», siksi puhun avoimesti. Voidakseni arvioida täysin asiantuntevasti Venäjän taloudellista kehitystä olen opetellut venäjää ja perehtynyt sitten vuosikaudet sitä koskeviin virallisiin ja muihin painotuotteisiin. Olen päätynyt tällaiseen tulokseen: Mikäli Venäjä kulkee edelleenkin vuodesta 1861 seuraamaansa tietä, niin se tulee menettämään kauneimman tilaisuuden, mitä historia milloinkaan on jollekin kansalle tarjonnut, ja kokemaan sen sijasta kaikki kapitalistisen järjestelmän kohtalokkaat vaiheet.

Alkuperäistä kasaantumista koskevan luvun tarkoituksena on vain hahmotella se tie, joka johti Länsi-Euroopassa kapitalistisen talousjärjestelmän syntymiseen feodaalisen talousjärjestelmän uumenista. Se esittelee siis sitä historiallista liikettä, joka erottaessaan tuottajat tuotantovälineistään muutti heidät palkkatyöläisiksi (proletaareiksi sanan nykyaikaisessa merkityksessä) ja tuotantovälineiden omistajat kapitalisteiksi. Tässä prosessissa »ovat historiallisesti käänteentekeviä kaikki ne mullistukset, joita syntymässä olevat kapitalistiluokat käyttävät vipusimenaan, ja ennen kaikkea ne ajankohdat, jolloin suuret ihmisjoukot kiskaistaan irti perinteisistä tuotanto- ja toimeentulovälineistä, ja heitetään äkkiä työmarkkinoille. Mutta koko tämän kehityksen perustuksena on maalaistuottajan maaomaisuuden pakkoluovutus. Se on tähän mennessä toteutettu perusteellisesti vasta Englannissa… Mutta kaikki Länsi-Euroopan maat joutuvat kulkemaan samaa tietä» (»Pääoman» ranskankielinen laitos, s. 315). Luvun lopussa palautetaan tuotannon historiallinen tendenssi seuraavaksi: että se »tuottaa luonnontapahtuman välttämättömyydellä oman kieltämisensä», että se on itse luonut uuden talousjärjestelmän ainekset antamalla samanaikaisesti mitä suurimman sysäyksen yhteiskunnallisen työn tuotantovoimille ja jokaisen yksilöllisen tuottajan kaikkinaiselle kehittymiselle; että kapitalistinen omistus, joka itse asiassa jo perustuu eräänlaiseen kollektiiviseen tuotantoon, voi muuttua vain yhteiskunnalliseksi omistukseksi. Tällä kohtaa en esitä mitään todistetta siitä hyvästä syystä, ettei tämä väite ole mitään muuta kuin yhteenveto pitkistä kehittelyistä, jotka on aikaisemmin esitetty kapitalistista tuotantoa koskevissa luvuissa.

Mitä Venäjän oloihin soveltuvaa saattoi siis arvostelijani ottaa tästä historiallisesta hahmotelmasta? Vain seuraavaa. Jos Venäjä pyrkii muodostumaan kapitalistiseksi kansakunnaksi länsieurooppalaisen esikuvan mukaan — ja viime vuosina se on ponnistellut varsin paljon tässä suunnassa — niin se ei saavuta mitään, ellei muuta ensin melkoista osaa talonpojistaan proletaareiksi; ja sitten, jouduttuaan kerran kapitalistisen talouden pyörteeseen, sen on koettava tämän järjestelmän armottomat lait, täsmälleen samoin kuin muidenkin maallisten kansojen. Siinä kaikki. Mutta tämä on arvostelijalleni liian vähän. Hän muuttaa väen väkisin kapitalismin syntymistä Länsi-Euroopassa koskevan historiallisen hahmotteluni läpikotaisin historianfilosofiseksi teoriaksi yleisestä kehityskulusta, joka on kohtalonomaisesti määrätty kaikille kansoille, olkoot sitten niiden historialliset olot mitkä tahansa, jotta ne lopulta pääsisivät siihen taloudelliseen muodostumaan, joka turvaa yhteiskunnallisen työn tuotantovoimien mitä suurimman nousun myötä ihmisten monipuolisimman kehittymisen. Mutta minä pyydän häneltä anteeksi. (Sellainen merkitsisi minulle liian suurta kunniaa ja liian suurta häväistystä.) Ottakaamme esimerkki.

Monin kohdin »Pääomaa» viittaan kohtaloon, joka vanhassa Roomassa tuli plebeijien osaksi. He olivat alunperin vapaita talonpoikia, jotka viljelivät kukin omaan laskuunsa omaa maapalastaan. Rooman historian kulussa heidät pakkoluovutettiin. Sama kehitys, joka irrotti heidät tuotanto- ja toimeentulovälineistään, johti paitsi suurmaanomistuksen, myös suurten raha-pääomien muodostumiseen. Niinpä eräänä kauniina päivänä oli toisella taholla vapaita ihmisiä, joille ei jäänyt muuta kuin työvoimansa, ja toisella taholla — tämän työn hyväksikäyttämiseksi — kaiken aikaansaadun rikkauden omistajat. Mitä tapahtui? Rooman proletaareista ei tullut palkkatyöläisiä, vaan joutilasta roskaväkeä, vieläkin halveksittavampaa kuin ns. »poor whites» (valkoiset köyhät) Yhdysvaltojen etelävaltioissa, eikä tuolloin kehittynyt kapitalistinen, vaan orjatyöhön perustuva tuotantotapa. Siis tapahtumat, joissa on silmäänpistävä analogia, mutta jotka sattuivat erilaisessa historiallisessa ympäristössä, ovat johtaneet aivan eri tuloksiin. Kun perehtyy kuhunkin näistä kehityksistä erikseen ja vertaa sitten niitä keskenään, löytää helposti avaimen tähän ilmiöön, mutta siihen ei pääse milloinkaan yleisen historianfilosofisen avaimen avulla, jonka teorian suurimpana etuna on olla historian yläpuolella.”

Venäläisestä maaseudun väestöstä Marx ja Engels kirjoittivat esipuheessa Kommunistisen manifestin venäjänkieliseen painokseen (21. tammikuuta 1882):

Nyt herää kysymys: voiko venäläinen Obschtschina, tuo tosin jo varsin rappeutunut maan alkuperäisen yhteisomistuksen muoto, muuttua välittömästi maanomistuksen korkeimmaksi, kommunistiseksi muodoksi, vai täytyykö sen sitä ennen käydä läpi sama rappeutumisprosessi, jonka Lännen historiallinen kehitys on läpäissyt?

Ainoa mahdollinen vastaus tähän kysymykseen on nykyään seuraava: jos Venäjän vallankumouksesta tulee merkki proletaarisen vallankumouksen alkamiselle Lännessä, niin että molemmat täydentävät toisiaan, silloin nykyinen venäläinen maan yhteisomistus voi olla kommunistisen kehityksen lähtökohtana.”

1Termi ”reprimarization”/”reprimarización” on porvarillinen termi, jolle ei ole kuvaavaa suomennosta. Sillä viitataan sorrettujen kansakuntien tuotannon takapajuisuuteen ja alkutuotantoon keskittymiseen, sekä perustellaan imperialistista ”talouden kehittämistä” eli byrokraattisen kapitalismin kehittämistä.

2Lenin viittasi termillä imperialistiin valtioihin, mutta porvarillisessa politiikan tutkimuksessa on kehitetty pseudoteorioita, joissa tätä termiä käytetään sellaisista valtioista, jotka me ymmärrämme maanomistaja-byrokraattisina, mihin tässä myös viitataan.