Julkaisemme epävirallisen käännöksen Brasilian Kansannaisten Liikkeen (MFP) tekstistä.
Postmodernismi syntyi porvarillisen filosofian virtauksena toisen imperialistisen maailmansodan jälkeisenä aikana pessimismistä, joka tarttui osaan intelligentsiasta imperialistisen sodan aiheuttaman kurjuuden edessä ja erityisesti NLKP:n 20. kongressin jälkeen, kun Hruštšov päästi irti vihansa suurta Stalinia vastaan ja levitti kaikenlaisia valheita pyrkimyksenään murtaa joukkojen luottamus ja optimismi sosialismiin ja valmistella kapitalismin restauraatio ja proletariaatin diktatuurin kumoaminen. Ranskalainen filosofi Jean-François Lyotard, joka kuului 1950-luvulla ”sosialistisen” Stalinin vastaisen ryhmän sotilasrivistöihin Algeriassa, oli ensimmäinen, joka käytti käsitettä ”postmodernismi”. Tämä käsite sai yhä enemmän merkitystä erityisesti yliopistoissa 1980- ja 1990-luvuilla. Tänä aikana neuvostoliittolaisen sosiali-imperialismin takapajuisen valtionkapitalismin syvä taloudellinen kriisi ja neuvostoliittolaisen revisionismin romahdus pahamaineisen Gorbatšovin taantumuksellisen Perestroikan/Glasnostin tunnuksen alla ja sen lakeijat Itä-Euroopassa kaataneen ”sametti”vastavallankumouksen myötä – nämä ovat tapahtumia, jotka edelleen esitetään ”sosialismin epäonnistumisena” tai ”reaalisosialismin loppuna” – loivat perustan sille, että imperialismi aloitti yleisen vastavallankumouksellisen offensiivin yhteistyössä kapituloituvan revisionismin kanssa sekä osaltaan myös paavi Johannes Paavali II:n valinnan myötä. Tämä offensiivi julistettiin painokkaasti astumiseksi ”uuteen maailmanjärjestykseen”, jossa ”globalisaatio” merkitsisi veljellisten suhteiden laajentumista kansakuntien välillä, ja mahtipontisesti julistettiin ”historian loppu”, jonka myötä kapitalismi olisi muka tullut lopullisesti viimeiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi.
Matalan intensiteetin sodankäynnissä (MIS), jonka imperialismi aloitti tänä aikana, postmodernismi näytteli teoreettisella ja ideologisella tasolla revisionismia tukevaa roolia siten, että se yritti tuoda joukot pois vallankumoukselliselta tieltä kiistäessään yhteiskunnan radikaalin mullistuksen kokonaisuudessaan ja katsoessaan muutosten olevan saavutettavissa vain pienissä kamppailuissa ”mikrovallasta” paikallisella, erityisellä tasolla (yrityksissä, työpaikoilla, perheessä jne.). Levittäessään niin sanottujen ”suurten kertomusten” epäonnistumista, hyökätäkseen marxismia vastaan sen ytimiä myöten, postmodernismin edistäjät väittivät, että on teoreettisesti ja käytännöllisesti mahdotonta tuntea tietyn yhteiskunnan yhteiskunnallinen perusta ja sen rakenteet, mistä syystä olisi mahdottomuus muuttaa sitä kokonaisuudessaan. Tästä noussut paikallisreformismi muistuttaa myös revisionismia, vaikka se yrittääkin esittää itsensä ”marxilaisena”, kun taas postmodernistit kiistävät marxismin ja tieteen kokonaisuudessaan ja asettavat etualalle ”kokemuksen” ja ”yksilön kokemuksen”. Postmodernistit eivät katso sosialismin yhteiskunnallisen toteuttamisen olevan konkreettinen mahdollisuus, vaan pelkkää ”spekulaatiota” tai ”hypoteesiä”, missä he jättävät huomiotta kaiken tieteen ja ihmiskunnan valtavat saavutukset sosialismin rakennustyössä 1900-luvulla sen nimissä, että he väitetysti tekevät näin eron valistuksen ihanteisiin.
Postmodernisteille kaikki luonnon ja todellisuuden tulkinnan tavat ovat yhtä arvokkaita, sillä ei ole olemassa objektiivista totuutta ilmiöistä, vaan vain erilaisia näkökulmia tai erilaisia ”diskursseja” niistä. Pitäessään ihmistietoa luonnosta ja yhteiskunnasta mahdottomana ja julistaessaan universaalin totuuden lopun postmodernismi puolustaa sitä ajatusta, että on olemassa vain erityisiä ja subjektiivisia ”diskursseja” paikallisesti sekä ikuisesti ”ehdollisia” (epävakaita, ohimeneviä) näkökulmia ja se menee näin siis äärimmäisyyksiin idealistisessa ja subjektiivisessa porvarillisessa relativismissa.
Kielellä on useimmille postmodernisteille keskeistä merkitystä, sillä heille diskurssissa rakentuu se, mitä me kutsumme todellisuudeksi. Näin postmodernit poliittiset ”strategiat” pelkistyvät taisteluksi ”kulttuuristen ja identiteettikohtaisten vaatimusten huomioonottamisen” murusista vanhan valtion kautta asettaen keskiöön nimityksien muuttamisen, tai, kuten he sanovat, ”avointen ja virtaavien” käsitteiden ”uudelleenmäärittelyn” ja harhauttaen joukkojen taistelun, ja heidän joukossaan kansannaisten taistelun, pelkkiin ”diskurssikiistoihin” tai käsitteiden ”dekonstruktioon” ja ”uudelleenmäärittelyyn”.
Postmoderni individualismi ja imperialismi
Postmodernismi on individualismin äärimmäistä kärjistymistä imperialismin viimeisen kriisin aikoina. Postmoderneille intellektuelleille, kuten Lipovetskylle, individualismi, jonka porvaristo nosti esille Ranskan vallankumouksen yhteydessä, on liian ”rajoitettua” ja postmoderni individualismi puolestaan on ”totaalista” tai ”rajoittamatonta”. Loppujen lopuksi porvaristo ei ajanut vain yksilöllistä vapautta vaan (ainakin sanoissa) puolusti ihmisten välistä tasa-arvoa ja veljeyttä (joita postmodernistit pitävät ”totalitaristisena” terrorina johtuen näiden tunnuksien vaatimasta sosiaalisesta vastuusta.) Kuten porvarilliseen vallankumoukseen osallistuneet työläis- ja talonpoikaisjoukot pian näkivät, porvariston olemus riistäjäluokkana tuli ilmi siinä, että niin pian, kun se oli ottanut poliittisen vallan ja mestannut feodaaliherrat, puolusti se ainoastaan omaa yksilöllistä vapauttansa, jonka keskiössä on vapaus riistää, niin, että tasa-arvo ja veljeys kansan luokille on yhä tänä päivänäkin kuolleena syntynyttä, kuten myös kallisarvoinen ”vapauskin”, jota ei ole olemassa köyhille sen koko merkityksessä.
Jokainen tilanne, joka vaatii henkilökohtaisten, yksilöllisten intressien alistamista yhteiselle edulle, on postmodernisteille täysin ei-hyväksyttävää ”tyranniaa” ja ”totalitarismia”, samalla, kun he esittävät ”vapautena” maailman miljoonien joukkojen alistamisen pienen kourallisen yksilöitä pikkumaisille toiveille ja määräyksille. Tämä on todellisuudessa ainoa vapaus, joka käy imperialistiselle porvaristolle (ja sen postmoderneille apologeetoille akateemisessa maailmassa): yksilön (luonnollisesti suurporvariston ja muiden hallitsevien luokkien) vapaus riistää valtavaa enemmistöä ihmisistä (jotka esitetään, klassisen orjuuden lailla, yhä sieluttomina olentoina – tai olentoina vailla yksilöllisyyttä meidän postmodernisteillemme).
Postmodernistit oikeuttavat äärimmäisen individualismin (toivottavana) ”personalisaation” prosessina, jossa yksilö kohtaa väitetysti useita ”vaihtoehtoja” ja voi valita ”vapaasti” mitä tahtoisi kuluttaa. Imperialismin ajama konsumerismi, joka on sairastuttanut tuhannet ihmiset, kulkee käsi kädessä individualismin kärjistymisen kanssa.
Pyrkimystä individualistiseen hedonismiin, pyrkimystä välittömään nautintoon hinnalla millä hyvänsä, välittämättä moraalisista, poliittisista tai yhteiskunnallisista seurauksista, oikeutetaan individualistisella äärimmäisyydellä siitä, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus olla välittämättä muista”.
Apatian ja yhteiskunnallisen piittamattomuuden apologetiikka, jota postmodernistit ajavat yliopistossa, pyrkii edistämään luokan apolitisointia ja vieraannuttamista sekä oikeuttamaan epätervettä sosiaalista eristyneisyyttä, johon miljoonat nuoret ihmiset vaipuvat nykymaailmassa, epätoivoisena yrityksenä ajaa moraalista, poliittista ja yhteiskunnallista taantumista erityisesti nuorisossa. Julistaessaan, että ei ole enää olemassa luokkia ja luokkataistelua, että yhteiskunnallinen vallankumous ei ole mahdollinen, ja että tämä on postmodernin ”uuden aikakauden”, egoistisen ja individualistisen ”onnellisuuskulttuurin”, motto ja synkkä kohtalo, tunnustavat ja paljastavat he vain imperialistisen porvariston olemuksen avoimesti kaikken riistävimpänä ja taantumuksellisempana luokkana maailmanhistoriassa. Tässä on myös syy heidän selvään epäonnistumiseensa: kun he yrittävät levittää tätä mätää ideologiaa kansan luokkien joukossa, tekevät nämä aina vastarintaa ja asettavat itsensä sitä vastaan kollektiivisesti, todellisuudessa edustaen uutta yhteiskunnassa tavalla, joka on vanhaan nähden kaikin puolin ylivertainen. Sosialismi on nuorta, kommunismi tulee, pitivät herrat porvarilliset puoli-intellektuellit siitä tai eivät.
Propaganda ”vaihtoehdoista” ja ”vapaasta valinnasta”, ”olemisesta oma itsensä”, ”elämisestä, kuten tahtoo” tai ”mahdollisuudesta olla riippumaton muista” ovat kaikki postmodernistien ja heidän väitetyn ”yksilönvapautensa” ”henkilökohtaisen identiteetin saavuttamisen puolesta” apologetistisiä ilmauksia. Tässä ”identiteetti” on aina ”virtaava ja vaihteleva” – mikä tarkoittaa subjektiuden toteuttamisen äärimmäisyyttä. Ihminen lakkaa olemasta sosiaalinen olento, jota Marx on analysoinut todella syvällisesti, ja tulee postmodernin ”individualisoiduksi yksilöksi” – tai miksi ikinä sitä halutaankaan sitten kutsua!
Kuitenkin me näemme: itsessään imperialistinen järjestelmä harjoittaa ihmisten suurinta ideologista sortoa, sillä edistäessään väitettyä ”yksilönvapauttaan” se yrittää vain eristää joukot ylläpitääkseen ihmisten perustavanlaatuisten oikeuksien loukkaamisen mädäntynyttä järjestelmäänsä. Kuten jopa jotkut postmodernit ideologit vastentahtoisesti myöntävät, tämä vapaus on eri yhteiskunnallisten olosuhteiden rajaamaa, mutta he eivät myönnä väistämätöntä: kun, hyvät herrat, yksilöllinen ”vapaus” ei ole kaikkien saavutettavissa samalla tavalla yhteiskunnassa (mikä on marxismille selkeä ja perustavanlaatuinen kysymys, sillä elämme tosiasiassa antagonististen yhteiskunnallisten luokkien yhteiskunnassa), seuraa siitä, että joukot kääntyvät teitä vastaan yhä suuremmalla luokkavihalla, sillä kuluttamiseen kiihottamisesta ja muusta yhteiskunnallisesta merkityksettömyydestä tulee myös lähteitä tämän järjestelmän, jota te yritätte turhaan oikeuttaa ja puolustaa, kyseenalaistamiselle.
Loppujen lopuksi postmodernistien, jotka väittävät, että ”yksilön edut” ovat tärkeämpiä kuin kollektiivinen hyvinvointi, tulisi kysyä: miten sellainen yhteiskunta voisi toimia? Miten se voisi ylläpitää itseään? Se on tuomittu epäonnistumaan!
Sosialismin voiton myötä melkein puolessa koko maailmasta 1900-luvun puoliväliin asti, kun luokan kollektiiviset edut asetettiin etusijalle (eikä vain teoreetisesti vaan myös käytännössä), suuri enemmistö ihmisistä (yksilöinä ja kollektiivisesti) pystyivät kokemaan näin maailmanhistorian suurimmat saavutukset. Ensimmäistä kertaa ja miljoonissa määrin miehet, naiset, lapset, vanhukset, kaikki, ottivat osaa tietoiseen yhteiskunnan rakentamiseen, osallistuivat yhteiskunnalliseen tuotantoon (eivät enää riistettyinä!), teknologisen ja tieteellisen tiedon tuottamiseen, taiteeseen ja kulttuuriin ennennäkemättömässä mittakaavassa, kaikilla muodollisen koulutuksen tasoilla ja tiedon ja yhteiskunnan kaikilla aloilla ja saroilla.
Vaikka he itse kuinka levittävät ajatusta ”totuudenjälkeisestä”, jossa eri versiot tosiasioista ovat tärkeämpiä kuin tosiasiat itse, ja valehtelevat edelleen joukkojen saavutuksista demokraattisten ja sosialististen vallankumouksien myötä 1900-luvulla, ei heidän onnistu tehdä tyhjäksi todellisuutta, tuhota sitä tai estää sen kehitystä. Sitä yritti natsi Josef Goebbels, joka uskoi, että ”tuhanteen kertaan kerrotusta valheesta tulee totta” – neuvostot ja antifasistinen vastarinta kukistivat tämän kymmenissä maissa; juuri kuten ”Bush nuorempi” ja koko lehdistömonopoli yrittivät oikeuttaa imperialistisen hyökkäyksensä keksimällä valheellisen väitteen kemiallisten joukkotuhonta-aseiden olemassaolosta Irakissa – ja Irakin kansallinen vastarinta ajoi heidät pois; juuri kuten uhmakas idiootti Trump ja hänen vanavedessään hänen äärioikeistolaiset kannattajansa Brasiliassa yrittivät tehdä taantumuksellisen vallankaappauksen kansaa vastaan, myös epäonnistuneesti. Katsokaamme postmodernisteja, kenelle muulle, kuin kaikkein taantumuksellisimmille porvarillisille, imperialistisille ja fasistisille kannoille he antavat lyömäaseita ja teoreettista oikeutusta relativismillaan, joka väittää, että ”ei ole olemassa universaalia totuutta”, ”jokainen diskurssi on yhtä hyväksyttävä” ja puhuessaan ”rajoittamattomasta individualismista”.
Hedonismi ja postmodernistien valheellinen seksuaalinen vapaus
Eräs hyvin näkyvä seuraus postmodernista individualismista on kuluttamisen korostaminen, joka tähtää yksilölliseen ja hedonistiseen seksuaaliseen mielihyvään, joka johtaa siihen, että ruumis, erityisesti naisruumis, tulee kauppatavaraksi ja pakkomielteisen ja sortavan huomion objektiksi erityisesti naisten ja yleisesti nuorten tapauksessa. Tämä ei tietenkään ole mitään uutta ”postmodernissa”, sillä onhan kaikissa yhteiskunnissa, jotka ovat jakautuneet antagonistisiin luokkiin ja jossa on riistäjiä ja riistettyjä, riistävän ja hallitsevan luokan esteettisiä normeja aina pakotettu koko yhteiskunnan ylle, erityisesti naisille, johtuen heidän seksuaalisesta ja uusintavasta roolistaan, joka on langetettu heille yksityisomistuksen historian alusta alkaen.
Kuten jokaisessa järjestelmässä, joka on lopullisessa kriisissään, seksuaalisen vetovoiman merkitys, kiintymyksellisten suhteiden heikentyminen ja ruumiin kulttuuri dekadentin imperiumin kiinteinä perusosasina kärjistyvät voimakkaasti. Tätä vasten naiset ja nuoret altistuvat erityiselle ideologiselle ja kulttuuriselle hyökkäykselle, joka yrittää esittää itsensä ”innovatiivisena”, väitetyille ”uuden sukupolven päätöksille” ja väitetylle ”seksuaaliselle vapaudelle” kaikkeja normeja vastaan, ”rakkautta, joka on vapaata” vastuusta, kaikkea ”moraalia” vastaan, joka ei ole mitään muuta kuin aiemmin vallinneen porvarillisen individualistisen moraalin uudelleenpainos, jossa yksilölliset mielihalut ovat keskiössä ja muista välittäminen on ”moralismia” tai ”traditionalismia”, sillä kapitalismissa kaikki suhteet ovat tarpeettomia tai ”ohikiitäviä”, kuten postmodernistit väittävät.
Meidän, taistelevien ja vallankumouksellisten kansannaisten, kuten myös luokkamme tietoisten miesten, tulee vastustaa taistellen niin naisruumiin käyttämistä seksiobjektina ja kauppatavarana kuin myös ”postmoderneja” hulluuksia (jotka on jälleenmuovattu antiikin Kreikan raunioista), jotka puolustavat pinnallisia suhteita ihmisten välillä, jotka on tarkoitettu vain paljaan yksilöllisten mielihalujen tyydyttämiseksi, miettimättä tämän hedonistisen toiminnan seurauksia, erityisesti naisille, jota imperialismi ajaa voimakkaasti näinä aikoina. Miesten polygamia ja naisten prostituutio, jotka olivat suoria seurauksia yksityisomistuksen noususta luokkayhteiskunnan alussa, kärjistyvät meidän aikoinamme uusilla nimillä, emmekä me taistele niitä vastaan naisten ”polyandrialla” tai muulla sellaisella, postmodernin feministisen naisen ”vapaan valinnan” diskurssin alaisuudessa, sillä riiston yhteiskunnassa ei voi olla olemassa todellista tasa-arvoa miesten ja naisten välillä! Sellaiset hedonistiset toimintatavat ovat osa kärjistyneen individualistisen postmodernismin ja imperialismin kulttia.
Kansamme joukot ja erityisesti proletariaatti puolustaa suhteita, jotka taistelevat individualismia vastaan sen kaikissa ilmenemismuodoissa, olipa se itsekkyyttä, johon kannustetaan kannustamalla ”ajattelemaan aina ensin itseään”, tai ilmeni se läheisissä tai rakkaussuhteissa, sillä myös näiden täytyy palvella luokkamme vahvistamista, kovassa taistelussa tämän vanhan riiston ja sorron yhteiskunnan mullistamiseksi! Molemminpuolinen tuki, solidaarisuus, kunnioitus ja proletaarinen lojaalius ihmisten välillä on osa luokan moraalia, mutta etäisyys, välinpitämättömyys ja ihmisten käyttäminen (myös, kun ne tapahtuvat väitetysti yhteisymmäryksessä!) ovat täysin päinvastaista sille ja tuhoaa joukkoja ideologisesti, erityisesti nuorisoa, joka janoaa uutta, aitoa radikaalia muutosta ja taistelua vanhan tuhoamiseksi.
Postmoderni feminismi ja vanha porvarillinen reformismi
Postmodernien kantojen, sen, että ”ei ole olemassa yhteiskunnallisia luokkia ja niiden luokkataistelua”, että ”on mahdollista vain taistella mikrovaltaa vastaan paikallisella tasolla” ja että ”todellisuus rakentuu diskursseista”, poliittinen seuraus on, että puolustetaan kansanliikkeiden pulverisaatiota ja niiden jakamista erilaisiin ”lokeroihin” luokkien jokaisen kerroksen ”erikoisimman” erikoisuuden mukaan, ammatin, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, rodun jne. mukaan. Tältä pohjalta nousivat 1990-luvulla ”uudet yhteiskunnalliset liikkeet” kuten myös imperialismin säätelemät kolmannen sektorin järjestöt, jotka keskittyivät kaikki etnisiin, kulttuurisiin, sukupuolisidonnaisiin ja käyttäytymiseen liittyviin kysymyksiin… vastakohtana (vanhoille!?) kansan- ja vallankumouksellisille liikkeille, jotka ovat luokkatietoisia ja taistelevia, josta on esimerkkejä maailmassa ja maassamme, mukaan lukien MFP itse!
Naisliikkeessä vaikutukset kulkivat samaan suuntaan, ”uuden” postmodernin hyvinvointireformismin myötä, joka asemoi itsensä erityisesti ns. ”identiteettipolitiikan” puolustukseksi, pyrkimyksenään ”eron tunnustaminen” ja ”miehisen puheen” ”dekonstruktio”, ja joka vaikuttaa maassamme erityisesti nuorisoon pikkuporvariston keskuudessa ja yliopistolla. Postmoderni feminismi ajaa siis illuusiota yhteiskunnallisesta muutoksesta merkkien (käsitteiden, sanojen) ”uudelleenmäärittelyn” kautta, joka johtaa väitetysti naisten yksilölliseen ”voimaantumiseen”. Hyvin selvä esimerkki tästä käsityksestä oli ns. ”Slutwalk”, jossa mielenosoitus nimettiin keskinkertaisen naisiin kohdistuvan haukkumasanan mukaan ja naisia kannustettiin kutsumaan itseään huoriksi yrittäen muuttaa sanan ”huora” yhteiskunnallinen merkitys, ajatuksena tehdä vastarintaa macho-kulttuuria vastaan – ja tämä oli ”vallankumouksellisin” teko, johon postmodernit feministit pystyivät!
Jotkut postmodernit feministit yrittävät yhdistää ”kielellisen uudelleenmäärittelyn”, joka keskittyy käsitteiden uusien merkitysten ”tunnustamiseen”, ”tasa-arvoa ajavaan sosiaalipolitiikkaan”. Ja mitä se tarkoittaakaan? Pelkkiä murusia, jota he kutsuvat ”tulonsiirroiksi” tämän riiston järjestelmän sisällä, s.o. kompensaatiota, jota imperialismi itse edistää (kolmannen sektorin ja julkisen muruspolitiikan kautta) lievittääkseen yhteiskunnallisia jänniteitä, jotka uhkaavat sen rapistuvaa herruutta – ja joka ei ratkaise yhtikäs mitään kansannaisten päivittäin kohtaamia ongelmia!
Näin tällaisen ”politiikan” edistäjät, jotka ovat mieltyneet opportunismiin ja revisionismiin (jotka ovat ottaneet postmodernismin hyvin käyttöönsä yliopistolla ja ”turvallisen tilan säännöissään”) eivät vain kiistä yhteiskunnallisen epätasa-arvon ongelmaa, joka lisääntyy raivokkaasti maailmassa, vaan myös ovat kykenemättömiä etenemään tehtävässä naisten sorron lopettamiseksi – tehtävä, joka voidaan täyttää vain imperialistisen herruuden järjestelmän lopettamisella ja sosialismin rakentamisella koko maailmassa, aina luokkayhteiskunnan häviämiseen, kommunismiin asti.
Epäilemättä, johtuen postmodernismin feminismin pikkuporvarillisesta ja porvarillisesta luonteesta, sanovat postmodernit feministit, että ei ole mahdollista tunnistaa naisten yhteisiä siteitä, vaatimuksia ja oikeuksia, vain fragmentteja niistä. Judith Butlerin, joka oli eräs varhaisista postmoderneista feministeistä, mielestä oli ”illusorista” etsiä ”universaalia naisten sorron rakennetta”. Mutta jos emme tunnista niin naisten sorron kuin myös kansaamme kohdistuvan imperialistisen, puolikoloniaalisen ja puolifeodaalisen herruudenkin alkuperää ja perustaa, miten voisimme järjestäytyä lopettaaksemme sen? Juuri tässä on keskeinen tavoite postmodernismin levittämiselle intelligentsian ja nuorison keskuudessa: todellisuuden ymmärtämisen ja muuttamisen estäminen!
Yhtäältä postmoderni feminismi tunnistaa, kuten kaikki muutkin porvarillisen ja pikkuporvarillisen feminismin suuntaukset, ”miehisyyden” tai ”hegemonisen miehisyyden” hallitsevana vastakohtana ”naisena olemiselle” tai ”naiseudelle”. Niinpä australialainen sosiologi Raewyn Connell asettaakin, että ”kaikki naiseudet muotoutuvat hegemoniselle mieheydelle alisteisina”. Nancy Fraserille ”androsentrismi” on tapa, jolla miehisyyttä hallitsevana kulttuurisena standardina uudennetaan, s.o. ”kulttuurinen oletusarvo, joka hyödyttää miehisyyteen liitettyjä ominaisuuksia, samalla, kun kaikkea ’naisellista’ pidetään arvottomana.”
Näin postmodernismi feminismi toistaa jälleen vanhan laulun siitä, että naisten taistelu on suunnattu miehiä vastaan. Se ei pyri etsimään naisen sorron syitä ja alkuperää kätkeäkseen sen, että se analysoi todellisuudessa niiden kumpuavan ylärakenteesta (normit, kulttuuriset tavat, perhekäytännöt, läheiset ja seksuaaliset suhteet jne.), erityisesti ”miehisestä ylivallasta” ja tämän muotin ”miehisestä” määrittelystä, häivyttäen näin täysin naisen sorron luokkaluonteen luokkayhteiskunnassa. He kuitenkin välttävät vastaamasta kysymykseen, miksi tällaiset toimintatavat ovat muodostuneet historiallisesti näin eivätkä jotenkin toisin. Myös väittäessään, etteivät ole mitään ”essentialisteja”, postmodernit feministit eivät voi kiistää, etteikö logiikan, jossa naisen sorron katsotaan johtuvan ”miehisyydestä”, takana ole mitään muuta kuin vanhat taantumukselliset teoriat ”ylivertaisesta miehisestä luonnosta” ja ”heikommasta naisluonnosta”… välttääkseen väittelyn ja kätkeäkseen todellisen kantansa, he väittävät kuten Butler, ettei ”naisen sorrolle ole yhtä ainoaa syytä tai yhtä ainoaa ratkaisua”, joka on sama kuin se tosiasia, ettei heillä ole mitään sanottavaa naisen sorron alkuperästä ja ratkaisusta.
Tehdäkseen kannoistaan vieläkin epäselvemmät ja hämmentävämmät (ja jokaisella näennäisellä teoreettisella ”hämmennyksellä” on aina poliittinen tavoitteensa), väittävät postmodernit feministit myös, että ”sorron moninaisuutta ei voida luokitella”. Tämä tarkoittaa siis, että ”sorrot” ovat niin erikoislaatuisia, niin yksilöllisiä, että niillä ei voi olla edes yhteistä nimeä, sillä tämä tarkoittaisi rajoittumista yhden ”käsitteen” ”autoritarismiin”, sillä kieli ”muokkaa ja rajoittaa todellisuutta” postmodernistien mielestä. Pitäisi puhua siis feminismeistä monikossa, sillä on olemassa lesbofeminismiä, mustaa feminismiä, transfeminismiä, määrättömästi erikoisuuksia, joilla ei ole tämän kannan mukaan mitään ”yhteistä perustaa”, jota seurata ja jonka pohjalla järjestäytyä.
No niin, nuo hyvät neidit imperialismin apologeetat – mitä he tekevät ”esittäessään” tällaisia valheellisia teorioita, on luokan ja erityisesti kansannaisten jakamista sekä pirstomista, samalla, kun he osallistuvat sen samaisen järjestelmän, joka riistää ja sortaa kansannaisia kaikkialla maailmassa mitä barbaarimaisimmalla ja julmimmalla tavalla, ylläpitämiseen. Kun he haluavat ”kyseenalaistaa” sanat ja käsitteet kuten ”naiset” ja ”sorto”, jotta näiden merkitys tulee ”dekonstroiduksi”, eivät he ota yhtäkään askelta päättääkseen naisiin kohdistuvan sukupuolisen sorron, joka päivittäin kohtaa puolta luokasta raakalaismaisella ja täysin objektiivisella tavalla – jonka työtätekevät naiset voivat tunnistaa helposti, maaseudulla ja kaupungissa, keskellä heidän kaksinkertaisia ja kolminkertaisia raskaan työn taakkojaan, ennenkuulumatonta jonottamista terveydenhuollossa heidän läheistensä terveydestä huolehtimiseksi, heidän lastensa nälkää, keskellä kylmää, väkivaltaa ja kaikenlaisia nöyryytyksiä kaikissa maanosissa.
Imperialismin kriisi ja postmodernismin epäonnistuminen
Mikä on tulos tällaisesta kulttuurisen relativismin oikeutuksesta, jossa kaikki ”totuudet” ja ”diskurssit” ovat yhtä legitiimejä, ilman, että niiden kriittinen arviointi (tapahtuipa se sitten yhteiskunnallisesta, poliittisesta tai moraalisesta lähtökohdasta) on mahdollista? Paljaimmillaan se on nihilismiä ja näköalattomuutta sen nuorison keskuudessa, joka altistuu tälle ilmiölle voimakkaasti erityisesti suurimman imperialistisen pedon ytimessä (kts. toistuvat lasten ja nuorten joukkomurhat yhdysvaltalaisissa kouluissa) ja individualistista hedonismia ja epätoivoista pyrkimystä yksilöllisiin nautintoihin hinnalla millä hyvänsä sekä avoimen fasististisia kantoja ja niiden sietämistä, sillä onhan heillä yksilöllinen oikeutensa puolustaa taantumuksellisia ja kansanvastaisia kantojaan (onhan kyseessä lopulta vain yksi ”diskursiivinen” näkemys?).
Samalla kommunismin aave palaa takaisin, kummitellakseen jälleen kasvavan ja radikalisoituvan joukkojen taistelun myötä, taistelun heidän oikeuksiensa puolesta, joka jää täysin huomiotta vanhan valtion porvarillisilta ja byrokraattisilta instituutioilta, kansallisen vapautustaistelun ja proletariaatin (luokka, jota ei ole ollut koskaan olemassa sellaisenaan postmodernisteille!) marxilais-leniniläis-maolaisen kommunistisen puolueensa kautta johtamien kansansotien myötä. Kansannaiset ovat astuvat kaikessa tässä taistelussa etulinjaan ja seisovat rinta rinnan luokkatoveriensa kanssa porvarillista, maanomistaja- ja imperialistista herruutta vastaan ja proletaarisen maailmanvallankumouksen puolustukseksi!
