Joulukuun 6:ntena porvariston diktatuuri juhlii Suomessa itsenäisyyttään, ja päivän tärkeyden vuoksi siitä on muodostunut tärkeä mielenosoituspäivä, viime vuosina vasemmistolle nimenomaan antifasistinen mielenosoituspäivä. Tämän johdosta haluamme lyhyesti kerrata ajankohtaisia marxilaisuuden perusopetuksia fasismista.
Ensiksi, marxilaisuus korostaa valtion luokkaluonteen ja siinä vallitsevan hallintomuodon eroa. Nykyisenä, imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen aikakautena esiintyy kolmenlaisia valtioita: porvariston diktatuurin valtioita, proletariaatin diktatuurin valtioita ja vallankumouksellisten luokkien yhteisen diktatuurin valtioita. Porvariston diktatuurissa hallintomuoto voi olla siviili- tai sotilashallinto, vaalien kanssa tai ilman vaaleja, liberaalidemokraattinen tai fasistinen. Mikäli valtiota ei nähdä tällä tavalla, vaan esimerkiksi ajatellaan, että vain fasismi on diktatuuria tai että vain fasismi on terroria, päädytään laahustamaan finanssipääoman liberaalidemokraattisen fraktion perässä, tukemaan sitä puheilla ”demokratian puolustamisesta” tai ”autoritärismin vastustamisesta”, se on, päädytään loppujen lopuksi kantaan, joka vanhan järjestyksen tuhoamisen sijasta kannattaakin sen puolustamista.
Kysymys on Suomessa ajankohtainen, sillä porvariston diktatuurissa nykyisin vallitseva tendenssi on liberalismi eikä fasismi. Antifasistisen taistelun nostaminen pääasiaksi merkitsisi näissä oloissa siirtymistä vanhan järjestyksen puolustamiseen. Tämä on antifasistiselta kannalta ongelmallista, sillä tämän vanhan järjestyksen liberalismi on mätänevää, taantumuksellista liberalismia, joka imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen aikakaudella on jo joutunut ristiriitaan vallitsevien yhteiskunnallisten olojen kanssa ja on siksi kriisissä. Monopolien vallitsevuus on vääristänyt liberaalin ihanteen vapaasta kilpailusta, se on siirtymistä kapitalismista korkeampaan muotoon, jota proletariaatin vallankumouksellinen luokkataistelu vie eteenpäin, ja liberaali järjestys tulee näin myös sosialistisen vallankumouksen uhkaamaksi. Tämän kriisin ahdistama porvariston diktatuuri valmistelee ja edistää fasismin asiaa tärkeänä puolustuskeinonaan. Siksi ratkaisu fasismin uhkaan ei voi tulla liberaalin järjestyksen puolustamisesta, vaan sen vastustamisesta.
Sanomattakin on selvää, että fasismin ja kommunismin samastaminen ei vastaa todellisuutta, vaan heijastaa vannoutuneen liberaalin kauhua siitä, että hänen ikuisena pitämänsä ihanne ei enää vastaa yhteiskunnallisia oloja ja on siksi tulossa syrjäytetyksi.
Toiseksi, fasismi on määriteltävä täsmällisesti ja oikein. ”Fasismi tarkoittaa liberaalidemokraattisten periaatteiden kumoamista, 1700-luvulla Ranskassa syntyneiden ja kehittyneiden porvarillis-demokraattisten periaatteiden kumoamista; nämä periaatteet ovat tulleet taantumuksen, maailman porvariston hylkäämiksi, ensimmäisessä maailmansodassa nähtiin porvarillis-demokraattisen järjestyksen kriisi, jonka vuoksi fasismi nousi”, kuten puheenjohtaja Gonzalo on määritellyt, pannen merkille myös korporativismin keskeisen roolin osana fasismin doktriinia: ”Korporativismilla tarkoitetaan valtion pystyttämistä korporaatioiden päälle, mikä tarkoittaa parlamentarismin kumoamista, se on olennainen kysymys … porvarillisen demokratian kriisi ilmenee selvästi parlamentarismin kriisissä.”
Suomalaisen fasismin pahamaineisimpiin nimiin lukeutuva Svinhufvud aikanaan piti kommunismin tuhoamista fasismin pääkysymyksenä: ”Käyttäen hyväkseen vapaamielistä (= liberaalia – Punalippu) valtiojärjestystämme kommunistit paino-, puhe- ja kokoontumisvapauden suojassa harjoittivat voimakasta propagandaa aatteittensa so. kumouksellisuuden hyväksi.” Toissijaisena mutta tärkeänä kysymyksenä hän piti sitä, että ”kautta koko maailman elää parlamenttarismi tällä hetkellä jonkunmoista kriisikautta, niinpä meilläkin”, arvostellen muun muassa porvarillisen demokratian ihanteiden mukaista suhteellista vaalitapaa siitä, että se heikentää hallitusten voimakkuutta. Nämä Svinhufvudin sanat ovat hyvä havainnollistus marxilaiselle käsitykselle fasismista.
Nykyisenä ajanhetkenä vallankumous ei uhkaa vanhaa järjestystä yhtä välittömästi kuin Svinhufvudin aikaan, mutta vanhan järjestyksen kriisi synnyttää tendenssiä poispäin liberaalidemokraattisista ihanteista. Porvarillisen talouden kriisi on pahentunut voimakkaasti, ja kaikki puhuvat erityisesti noin vuodesta 2008. Presidentti Niinistö valitteli, että 16 vuoteen ei ole ollut kasvua. Muutama vuosi sitten valtiovarainministeriö totesi, että ”Suomi on jäänyt jälkeen relevanteista kilpailijamaista”. Finanssiyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto arvioi perussyyksi sen, ettei tuottavuus ole noussut.
Eri hallitusten, mukaan lukien nykyisen, voimaperäisistä toimista huolimatta ongelma on säilynyt ja pahentunut, ja niinpä mainittu Murto on vielä tämän vuoden elokuussa ehdottanut ylivaalikautista, parlamentaariset rajat ylittävää konsensusta talouspolitiikan kehittämiseksi. Tunnetuimmin samaa on ehdottanut Niinistö viitatussa puheessaan, jonka Punalippu arvioi tuoreeltaan fasistiseksi. Samalla huolestuneena puhutaan ”polarisoitumisesta” tai ”blokkiutumisesta”, joka vaikeuttaa tuollaista yhteistyötä.
Nykyajasta ei ole vaikea tunnistaa Svinhufvudin valitteluja siitä, kuinka ”puoluenäkökohdat nousevat etualalle”, mikä heikentää hallituksen ”johtoasemaa” eduskuntaan nähden, mikä ”käy sitä tärkeämmäksi, kun sekä hallituksella että eduskunnalla nykyajan valtiossa on laajakantoisia ja vaikeita taloudellisia kysymyksiä käsiteltävänä ja ratkaistavana”. Porvaristo tarvitsisi kipeästi vahvoja hallituksia ajaakseen läpi tarvitsemansa uudistusohjelmat, minkä tekee entistä painokkaammaksi siirtyminen sodan aikoihin.
Vain tällaisella analyysilla voimme ymmärtää oikein kontekstin, jossa fasismi kehittyy. Ilman tätä ei kyetä näkemään oikein taistelua vanhan järjestyksen liberaalin ja fasistisen tendenssin välillä, ja päädytään laahustamaan taantumuksellistuvan liberalismin perässä.
Kolmanneksi, taistelu fasismia vastaan nostaa ennen kaikkea kysymyksen tarpeesta taistella Suomen Kommunistisen Puolueen rekonstituution puolesta, vallankumouksellisen linjan puolesta revisionistista linjaa vastaan. Marraskuussa 1930 Kommunistisen internationaalin toimeenpaneva komitea kiteytti SKP:n taistelukyvyttömyyden syyn fasistimullistuksen edessä: ”Sodan jälkeisen kapitalismin koko toisen vaiheen aikana SKP sensijaan että olisi järjestelmällisesti työskennellyt näiden sosialidemokraattisten perujen poisjuurittamiseksi soveltautui käytännöllisessä toiminnassaan opportunistisesti kapitalismin suhteellisen vakaantumisen oloihin ja sitä vastaaviin porvariston luokkaherruuden laillisiin muotoihin, usein tosiasiassa sovelluttaen Kominternin tuomitsemia sosialidemokratian taktillisia ja organisatoorisia metoodeja ja täten edisti sosialidemokraattisten perintöjen lujittumista Suomen vallankumouksellisessa työväenliikkeessä.”
Tämän ohella meidän on korostettava kysymystä kommunistisesta joukkotyöstä, sillä pikkuporvarillinen antifasistinen aktivismi sivuuttaa sen tarpeen. PKP on alleviivannut: ”Joukot ovat innokkaita politiikkaa kohtaan, ja on kommunistien velvollisuus organisoida ja johtaa heitä. Joukoilla on konkreettisia ongelmia kaikkialla, ja meidän täytyy kantaa huolta niistä ja ottaa osaa niiden ratkaisuun. Joukkotyötä tehdään keskellä luokkataistelua eikä sen laidalla. Jos me emme tee joukkotyötä, taantumukselliset ja revisionistit hyödyntävät sitä omiin tarkoitusperiinsä, olkoon kyse fasismin kehittämisestä ja joukkojen korporativisoimisesta tai heidän taistelujensa luovuttamisesta toiselle imperialistiselle herralle. Nämä ovat kaksi tahtoa, jotka erottuvat toisistaan ja ovat vastakkaisia.”
Yhteenvetona, antifasistisen taistelun oikean kurssin edellytys on taistelu SKP:n rekonstituution puolesta menemällä syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin nostamaan heitä vallankumoukselliseen taisteluun suomalaisen imperialismin murskaamiseksi ja sosialismiin siirtymiseksi. Tänään Suomessa on vallassa porvarillinen demokratia, joka hoivaa fasismia monin eri tavoin, ja antifasistisen taistelun pääkohteen tulee olla porvarillisen demokratian harjoittama fasismin hoivaaminen, muu olisi vaipumista sen perässälaahustamiseen, mikä haittaa vakavasti taistelua fasismia vastaan. Yhteisrintama on vallankumouksellisen taistelun ylläpitämistä varten, ja sen rakentaminen on nähtävä tätä taustaa vasten.
