Imperialistisissa maissa on nähtävissä yleisesti trendi kohti syntyvyyden vähentymistä. Sorretuissa kansakunnissa on jonkin verran vaihtelua eri syistä: esimerkiksi useissa Aasian maissa syntyvyys laskee, mutta esimerkiksi useissa Afrikan maissa se kasvaa. Tähän vaikuttavat monet tekijät. Erityisesti imperialistissa maissa perustana voidaan kuitenkin pitää kuitenkin sitä, että lapsista on taloudellisesti katsoen tullut pelkkä ”kuluerä” siinä, missä feodaalisessa tai puolifeodaalisessa yhteiskunnassa heitä tarvitaan työvoimaksi ja vanhempiensa vanhuuden turvaksi. Lisäksi imperialistisissa maissa lapsityötä ei yleisesti esiinny. Työläisperheelle lapset tuottavat siis ”vain” kuluja taloudellisesti katsoen.
Suomessa kokonaishedelmällisyysluku oli vuonna 2023 1,26. Tämä on Euroopan alhaisimpia. Porvariston mukaan kokonaishedelmällisyysluvun tulisi ihanteellisesti olla yli 2 ”talouden kestävyyden” kannalta. Ensisynnyttäjä on tyypillisesti kolmekymppinen. Tilastoista huomataan, että korkeakoulutetut toivovat keskimäärin enemmän lapsia ja matalammin koulutetut toivovat vain vähän tai ei lainkaan lapsia. Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että perheiden lapsiluku jää yleisesti toiveiden alle, ja ihmiset eivät ole täysin lakanneet toivomasta lapsia. Ongelmana on erityisesti se, että eri syistä esikoislapsen saaminen venyy yli 30. ikävuoden, jopa lähemmäs neljääkymppiä.
Porvaristo käyttää syntyvyyden alenemista riiston kiristämiseen perustellen tämän ns. ”kestävyysvajeella”, syntyvyyden laskulla ja väestön ikääntymisellä. Tämän se toteuttaa yhtäältä esimerkiksi jakamalla työväenluokkaa tuomalla työvoimaa sorretuista kansakunnista ja toisaalta esimerkiksi pidentämällä työuria sekä kasvattamalla työvoiman tarjontaa heikentämällä sosiaaliturvaa.
Syntyvyyden lasku ja patriarkaatti
Eräs merkittävä syy syntyvyyden laskulle on patriarkaatissa, ristiriidassa patriarkaalisen perheen ja naisten osallistumisen yhteiskunnalliseen tuotantoon. Imperialistisissa maissa naiset ovat – enemmän tai vähemmän – tulleet osaksi yhteiskunnallista tuotantoa. Työväenluokkaisessa perheessä molempien vanhempien täytyy käydä töissä. Vaikka suomalainen imperialismi ylpeileekin esimerkiksi keski-Eurooppaa ”edistyksellisemmällä” ”hyvinvointivaltiomallillaan”, joka tarjoaa lapsille esimerkiksi laajasti päivähoitoa, tyypillinen perhe on ”ydinperhe” ja yhteiskunta on hyvin individualistinen ja kotityöt kasautuvat, palkkatyön rasitusten lisäksi, edelleen pääasiassa naiselle. Isovanhemmat eivät enää asu yhdessä lastensa kanssa ja muuttoliikkeen Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin kiihtyessä monet asuvat satojen kilometrien päässä perheestään. Tämä ilmiö voimistuu voimistumistaan.
Engels on kirjoittanut teoksessaan Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä seuraavaa:
”Patriarkallisen perheen ja sitäkin enemmän erillisen yksiavioisen perheen muodostuessa tilanne muuttui. Kotitalouden hoito kadotti yhteiskunnallisen luonteensa. Se ei enää koskenut yhteiskuntaa. Se muodostui yksityisluonteiseksi palvelukseksi; vaimosta tuli ylimmäinen palvelijatar, joka oli syrjäytetty yhteiskunnallisesta tuotannosta. Vasta meidän aikamme suurteollisuus on avannut hänelle — ja yhäkin vain proletaarinaiselle — jälleen tien yhteiskunnalliseen tuotantoon, mutta kuitenkin niin, että mikäli hän suorittaa velvollisuutensa yksityisen perheen palveluksessa, hän jää syrjäytetyksi yhteiskunnallisesta tuotannosta eikä voi ansaita mitään, ja mikäli hän haluaa osallistua yhteiskunnalliseen elinkeinoelämään ja ansaita itsenäisesti, hän ei kykene täyttämään perhevelvollisuuksiaan.”
Ei kuitenkaan riitä, että nainen on ”vapautunut” tulemaan riistetyksi myös työläisenä, vaan naisen todellisen vapautumisen ehtona on ”koko naissukupuolen palauttaminen jälleen yhteiskunnalliseen elinkeinoelämään, mikä taas vaatii, että yksityinen perhe lakkaisi olemasta yhteiskunnan taloudellinen yksikkö”, kuten Engels toteaa.
Engels kertoo meille:
”Tuotantovälineiden siirtyessä yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi yksityinen perhe lakkaa olemasta yhteiskunnan taloudellinen yksikkö. Yksityinen taloudenpito muuttuu yhteiskunnalliseksi työalaksi. Lasten hoito ja kasvatus tulee yhteiskunnalliseksi asiaksi: yhteiskunta huolehtii kaikista lapsista samalla tavalla, olkoot he aviollisia tai aviottomia.”
Patriarkaattia ei voida tuhota imperialismin sisällä, vaan se vaatii yksityisomistuksen kumoamista, kuten Engels on osoittanut: vain omistuksen yhteiskunnallistaminen voi mahdollistaa patriarkaatin murskaamisen. Työläisnainen on kaksin verroin sorrettu: naisena ja työläisenä. Siispä hänelle lankeavat palkkatyön rasitusten lisäksi useasti myös kotityöt. Tilastokeskus on esimerkiksi vuonna 2021 raportoinut, että vaikka naisten kotitöihin käyttämä aika on vähentynyt, on heillä edelleen päävastuu kotitöistä. Kun vielä naisen odotetaan selviytyvän tästä yksin, ilman perheen tai muun lähiyhteisön tukea, edustaa lapsettomuus ”vapautta”.
Kun nainen synnyttää lapsen ja hoitaa häntä kotona, on tämä pois hänen ja perheen toimeentulosta. Nuoriin naisiin kohdistuu edelleen syrjintää työmarkkinoilla johtuen ”riskistä”, että he saavat lapsia. Lapset vaikuttavat naisten työuriin ja esimerkiksi eläkkeisiin. Samalla useat proletaariset naiset työskentelevät aloilla, joilla osa-aikatyöt ja esimerkiksi nollatuntisopimukset ovat yleisiä. Vaikka Suomessa olosuhteet ovat kohtuullisen hyvät, ja lapsia syntyy köyhemmissäkin olosuhteissa, taloudellinen ja muu epävarmuus yhdistettynä siihen, että lapsityö ei ole tavallista ja imperialismi pakottaa kaikille luokille konsumerismia ja muuta ideologista rappiota, vaikuttaa syntyvyyteen myös proletariaatin keskuudessa. Naisiin kohdistuu edelleen lähisuhdeväkivaltaa eikä todellista vapautta avioeroon ole johtuen siitä, että nainen on yleensä heikommassa taloudellisessa asemassa avioliitossa. Yksinhuoltajaäitien asema on hyvin kova, sillä he ovat yksin perheensä elättäjiä. Yhtäältä lasten saanti rajaa myös näin sitä ”vapautta”, joka naiselle suodaan imperialismissa. Tämä vaikuttaa erityisesti työläisnaisiin, joiden asema on taloudellisesti heikoin, mutta myös pikkuporvarillisiin naisiin, jotka esimerkiksi saattavat tavoitella korkeakoulutusta ennen, kuin saavat lapsia, mikä osaltaan lykkää lasten saantia.
Sorretuista kansakunnista tulevien naisten kokonaishedelmällisyysluku on yleisesti korkeampi kuin suomalaisten, mutta alhaisempi kuin keskimääräinen kokonaishedelmällisyysluku näissä maissa itsessään. Verrattaessa vuosien 2020-2023 lukuja kymmenen vuoden takaisiin, maahanmuuttajanaisten kokonaishedelmällisyysluku on pysynyt samana tai laskenut hieman. Sorretuista kansakunnista tulevien naisten korkeampaan kokonaishedelmällisyyteen vaikuttaa olennaisesti puolifeodaalisuuden pohjalle rakentuva kulttuuriero, joka vaikuttaa myös maahanmuuttajiin (vaikka edelleen myös joissakin puolifeodaalisissa maissa syntyvyys voi olla alhaista eri syistä). Useissa kulttuureissa naisen odotetaan pysyvän useammin kotona ja saavan useita lapsia, ja maahanmuuttajanaiset myös työllistyvät heikommin kuin maahanmuuttajamiehet eri syistä. Joissakin Suomen suurissa maahanmuuttajayhteisöissä, kuten esimerkiksi somaliyhteisössä, on tyypillistä, että suku osallistuu aktiivisemmin lastenkasvatukseen.
Kysymystä maahanmuuttajanaisten asemasta ei voida käsitellä oikein muuten kuin anti-imperialistiselta pohjalta. Muuten päädytään pikkuporvarilliseen ja porvarilliseen shovinistiseen kauhisteluun, jossa pääongelmana pidetään sitä, että nämä naiset eivät ole ”kotoutuneet” tarpeeksi, omaksuneet suomalaista (tämän näkemyksen mukaan ylivertaista) porvarillista kulttuuria ja heitä yritetään ”auttaa” ”hyvinvointivaltion” keinoin, vaatien heitä laittamaan lapsensa jo alle 1-vuotiaina päiväkotiin ja tulemaan riistetyksi vielä imperialistiseen kansakuntaan kuuluvia sisariaankin kovemmin esimerkiksi siivousalalla ja vanhustenhoidossa.
Kuten mainittu edellä, erityisesti naisten taloudellinen epävarmuus vaikuttaa syntyvyyteen. Kuitenkin porvarillisessa mediassa nostetaan esille lähinnä pikkuporvarillista ajatusta siitä, että nimenomaan pikkuporvaristo on niin köyhää, että lapsiin ei ole varaa tai sitä joudutaan lykkäämään. Tästä hiljattainen esimerkki on esimerkiksi Mona Mannevuon kolumni Ylellä, jossa kirjoittaja käsittelee oman kokemuksensa kautta tutkijantyötä ja epävarmuutta akateemisessa maailmassa ja tämän vaikutusta syntyvyyteen. Työläisnaisten asema – erityisesti sorretuista kansakunnista tulevien naisten asema – on kaikista kovin, mutta puhutaanko heidän ongelmistaan porvarillisessa mediassa? Yhtäältä tähän pikkuporvariston kokemaan epävarmuuteen vaikuttaa tämän imperialismin ja suurteollisuuden puristaman luokan ahdinko, joka näkyy sen ideologisessa rappiossa. Pikkuporvaristossa on myös voimakas ajatus siitä, että lapsille on aina tarjottava enemmän kuin mitä omassa lapsuudessa oli. Siksi ihanteena pidetään ”vakaata” elämää, johon kuuluu vakityö ja omistusasunto. Kun tämä ei ole imperialismin yleiskriisissä mahdollista myöskään yhä laajemmille pikkuporvariston ja työläisaristokratian kerroksille, lykkäävät he lasten tekemistä yhä pidemmälle. Keskustelusta kuitenkin puuttuu työläisnaisten ääni. Samalla heidän asemansa kurjistuu yhä, kun porvaristo ratkoo ongelmaa kasvattamalla riistoa.
Imperialismin yleiskriisistä kertoo se, että yleisesti nuoret arvioivat talouden näkymät synkäksi lasten hankkimisen kannalta. Taloustieteilijä Vesa Vihriälän blogikirjoituksessa vuodelta 2020 pohditaan, että tämä ei vastaa talouden kehityksen suurempia linjoja. Vaikka talouden indikaattorit ovat Vihriälän mukaan lähteneet nousuun vuodesta 2005 alkaen, syntyvyyden lasku on vain kiihtynyt. Vihriälä myös huomauttaa, että syntyvyys ei laskenut esimerkiksi 1990-luvun lamassa. Kuitenkin kyse ei olekaan pelkästään suhdanteista vaan siitä, miten joukot yleisesti näkevät tulevaisuutensa. Lisäksi vaikka taloudelliset syyt ovatkin merkittävä tekijä mitä tulee syntyvyyteen, kuten olemme selittäneet, ei se ole ainoa, vaikka Vihriälä tarkasteleekin asiaa hyvin yksipuolisesti vain talouden indikaattorien kannalta. Kriisi kriisiltä joukkojen tilanne vain heikentyy. Imperialismi on kuoleva järjestelmä, jolla ei ole tarjota valoisia näköaloja nuorisolle, vaikka Vihriälä näin väittääkin. Hän voi jatkaa leukojensa louskuttamista.
Vihriälä kiinnittää huomiota myös siihen, että kansainvälisesti vertailtuna Suomessa lapsiperheköyhyys on alhaista ja lapsiperheiden tuet ja palvelut ovat kansainvälistä kärkitasoa. Tämä on totta. Suomalaisella imperialismilla on valtava sosiaalikoneisto, jonka tarkoituksena on estää ”huono-osaisuutta” ja pyrkiä ylläpitämään yhteiskuntarauhaa. Ongelma on vain se, että tämä koneisto ei onnistu vastaamaan joukkojen vaatimuksiin, sillä se on luotu ainoastaan pidättelemään heitä ja pitämään heitä sorrettuina ja riistettyinä, ja sen koko pohja muuttuu jatkuvasti epävakaammaksi.
Ideologinen rappio
Yhtenä, toissijaisena syynä vaikuttaa kaikkiin luokkiin tavalla tai toisella vaikuttava ideologinen rappio, joka on voimakkainta pikkuporvaristossa ja porvaristossa, mutta jolta työväenluokkakaan ei voi paeta. Tämä näkyy erityisesti äärimmäisessä individualismissa ja erityisesti pikkuporvaristoon vaikuttavassa ajatuksessa neljä- tai jopa viisikymppiseksi asti kestävästä nuoruudesta, jossa ei tarvitse ottaa vastuuta mistään. Tärkeintä on palvella omia hedonistisia halujaan. Tämä on täysin sorrettujen kansakuntien riiston mahdollistamaa loisen elämää. Osaltaan tämä vaikuttaa kokonaisuudessaan imperialistiseen kansakuntaan, myös sen työväenluokkaan, mutta samanaikaisesti työläisnuorison syvimmille osille tällainen huoleton elämä on heidän silmiensä edessä murentuvaa illuusiota.
Imperialismissa esiintyy monenlaisia sen ideologisesta mädännäisyydestä kertovia ilmiöitä: netti- ja pornoriippuvuutta, incel-kulttuuria, ulkonäköpaineita jne. jotka osaltaan vaikuttavat siihen, miten nuoret muodostavat parisuhteita. MFP-Brasilian tekstissä postmodernismista on osoitettu, miten imperialismin ideologinen rappio osana sen mätänemistä johtaa äärimmäiseen individualismiin, seksuaalisen vetovoiman korostamiseen ja välittävien ja kunnioittavien suhteiden heikentymiseen. Tekstissä on alleviivattu, että proletaarinen moraali vastustaa näitä ja korostaa molemminpuolista kunnioitusta, muista välittämistä ja solidaarisuutta ihmissuhteissa.
Porvaristo ja erityisesti pikkuporvaristo myös levittää käsitystään siitä, että maailma on niin kamala paikka, ettei tänne kannata tehdä lapsia. Pessimismi on tyypillistä erityisesti pikkuporvaristolle, sillä monopoliporvaristo ahdistaa sitä ja imperialismin yleiskriisin myötä sen asema käy yhä ahtaammaksi. On totta, että imperialistisen maan työläisaristokratian, pikkuporvariston ja porvariston loisen elämälle ei olekaan mitään tulevaisuutta, sillä imperialismi on kuoleva järjestelmä. Kuitenkin proletariaatille tulevaisuus on valoisa, jos se vain tarttuu lujasti vallankumoukseen.
Imperialismi on kerta kaikkiaan umpikujassa. Nuoret kokevat yhä suurempaa huolta tulevaisuudestaan, ja vaikka eri luokilla tämä näkyy eri tavoin, yhtä kaikki, se kertoo imperialismin näköalattomuudesta.
Porvaristo kiristää riistoa syntyvyyden laskun varjolla
Suomalainen imperialistinen porvaristo soittaa tuomionpäivän kelloja, mitä tulee syntyvyyteen. Selitykset siitä, kuinka ”meillä” ei ole enää varaa johtuen väestön ikääntymisestä, on riiston kasvattamisen perustelua. Proletariaatille syntyvyyden lasku itsessään ei ole mikään ongelma, vaan oire imperialismin perustavanlaatuisesta ja parantumattomasta kriisistä, osoitus siitä, että tämä järjestelmä ei kerta kaikkiaan ole elinkelpoinen. Kysymykseen liittyy myös useita proletaaristen naisten päivittäisiä vaatimuksia, kuten paremmat palkat, vakaat työsuhteet, syrjinnän lopettaminen ja kotityön rasitusten helpottaminen – pohjimmiltaan siis vaatimus patriarkaatin murskaamisesta, mikä voi tapahtua vain murskaamalla imperialismin. Tämän lisäksi ilmiö osoittaa muitakin imperialismin mätänemisen piirteitä, esimerkiksi ideologista rappiota ja äärimmäistä pessimismiä. Tämä osoittaa myös tarpeen taistella tarmokkaasti ensinnäkin pessimismiä vastaan sen kaikissa muodoissa sekä tarpeen kohottaa proletariaatin luokkatietoisuutta ja aseistaa heidät porvarillista ideologiaa vastaan.
Suomessa, imperialistisessa maassa, laskeva syntyvyys yhdistyy alenevaan kuolleisuuteen. Väestö siis ikääntyy. Tämä on suuri ongelma porvaristolle erityisesti eläkejärjestelmän ja ”hyvinvointivaltion” ylläpitämisen kannalta, jotka ovat merkittäviä ”yhteiskunnallisen vakauden” ylläpitäjiä. Tällä ”kestävyysvajeella” puolestaan perustellaan riiston kasvattamista. Yhtäältä sillä perustellaan työväenluokan suurempaa jakamista ja työvoiman tuomista sorretuista kansakunnista ja riiston kasvattamista tällä tavoin. Samalla eläkeikää nostetaan ja näin pidennetään työuria. Johtuen imperialismin yleiskriisistä, mädässä järjestelmässä vallitsevasta jatkuvasta tarpeesta kiristää riistoa, ”hyvinvointivaltion” ylläpitäminen entiseen tapaan ei ole enää mahdollista. Sen alasajo, jota on tapahtunut jo vuosikymmeniä, on myöskin osa toimia, joilla pyritään kiristämään riistoa lisäämällä työvoiman tarjontaa.
Eläkejärjestelmän ylläpito on syntyvyyskeskustelun kannalta olennaista. Suomalaiset maksavat OECD-maiden tasolla keskimääräistä korkeampia osuuksia palkastaan eläkemaksuina. Kuitenkin nämä nousevat jatkuvasti, ja samanaikaisesti eläkeikä nousee. Harva proletaari ehtii nauttia eläkepäivistä kovin kauaa raadettuaan ensin koko elämänsä. Eläkemaksuista osa menee rahastoihin, jotka ovat suurimpia instituutionaalisia sijoittajia Suomessa ja näin osa myös finanssipääoman järjestelmän toimintaa. Näin siis työläisen palkasta rohmutaan osa siis suoraan finanssipääoman käyttöön, ja vaikka perusteluna on, että ”tuotot” käytetään eläkkeiden maksuun tulevaisuudessa, saavat työläiset vain murusia, jos ehtivät nähdä eläkeikää lainkaan. Tämän lisäksi eläkkeisiin kajoaminen on myös poliittisesti kiusallista porvaristolle.
Tässä tilanteessa ehdotukset syntyvyyden nostamiseksi esimerkiksi ehkäisemällä lapsiperheköyhyyttä ja parantamalla lapsiperheiden palveluja ovat pelkkää naamiota riiston ylläpitämiselle ja kasvattamiselle. Ne palvelevat joukkojen johtamista harhaan vallankumouksen tieltä. Näissä parannuksissa on kyse pelkistä murusista. Ongelma ei ole lapsiperheiden tuet ja palvelut, vaan imperialismi, riisto. On myös hyvin tärkeää huomata, että ”hyvinvointivaltio” perustuu sorrettujen kansakuntien riistolle ja on suomalaisen työväenluokan lahjontaa näiden verellä. Siispä ratkaisu ei voi olla, että hyvinvointivaltiota tulee kehittää entisestään.
Syntyvyyden lasku osoittaa siis imperialismin perustavanlaatuista mätänemistä. Porvaristo käyttää tätäkin kysymystä perustelemaan riiston kasvattamista entisestään, vaikka ongelman ytimessä on riisto, joka erityisesti ilmenee ristiriidassa naisten osallistumisen yhteiskunnalliseen tuotantoon ja patriarkaalisen yksityisperheen välillä.
