Stubb piti ensimmäistä kertaa presidenttinä puheen valtiopäivien avajaisissa. Puhe käsitteli yleisesti samoja teemoja suomalaisesta imperialismista maailman myllerryksessä kuin esimerkiksi Stubbin uuden vuoden puhe. Keskeistä presidentin valtiopäivien avajaisissa pitämälle puheelle instituutiona on linjata presidentin ja eduskunnan suhteita.
Käsiteltyään kansainvälisen tilanteen tuottamia haasteita Stubb vakuutteli:
”Tasavallan presidentistä ja valtioneuvostosta muodostuva ulkopoliittinen johtamisjärjestelmämme vastaa hyvin tämän ajan tarpeisiin. Presidentin päätehtävät liittyvät Suomen ulkopolitiikkaan ja ylipäällikkyyteen. (…) Samalla turvallisuusympäristömme edellyttää kykyä vastata sekä sotilaallisiin uhkiin että muuhun vihamieliseen vaikuttamiseen.
Ulkopolitiikka on johdettunakin joukkuepeliä. Presidenttinä toimintani perustuu valtioneuvoston valmisteluun ja yhteistoimintaan valtioneuvoston kanssa. (…) Pidän tärkeänä, että kunnioitamme perustuslaissamme säädettyä valtiojohdon toimivallanjakoa. Tasavallan presidentille perustuslaki ei ole mielipide, vaan demokratian ja toimivallan peruskivi. Nykyinen järjestelmämme toimii hyvin, ja suomalaiset ovat siihen tyytyväisiä. Olen sitoutunut perustuslain kunnioittamiseen kaikessa toiminnassani.”
Tämä täytyy nähdä vastauksena myös porvariston sisäiseen kritiikkiin siitä, että Stubb ottaa yhä vahvempaa roolia ja esimerkiksi on edustanut Suomea tilaisuuksissa, joissa muita maita edustavat pääministerit. Stubb puolustaa tätä suomalaisen imperialismin johtamisjärjestelmää, sillä se mahdollistaa hänelle vaivihkaisen vallan laajentamisen. Kaikki presidentit ovat tavalla tai toisella laajentaneet valtaansa järjestelmän puitteissa, minkä porvariston edustajat itsekin myöntävät.
Erityisesti tämä korostuu nykyisessä tilanteessa, jossa eduskunta lamaantuu yhä enemmän sisäiseen riitelyynsä, samalla, kun imperialistisen järjestelmän perusristiriidat kärjistyvät ja suomalaisen imperialismin täytyy siis ponnistella kovemmin pysyäkseen pinnalla. Porvaristo siis haikailee parlamentarismin ohittavan ”vahvan johtajan” perään, mitä kehitetään tässä tapauksessa presidentillisen absolutismin muodossa ja taantumuksellistuvan porvarillisen demokratian sisällä. Stubb laajentaakin valtaa erityisesti ns. ”turvallistamisen” kautta. Näin yhä useammista kysymyksistä tulee turvallisuuspolitiikan kysymyksiä, mikä korostaa presidentin roolia. Samanaikaisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vaalitaan voimakasta konsensusta, sillä porvaristo pitää tätä suomalaisen imperialismin ”kohtalonkysymyksenä”.
Stubb jatkaa:
”Tällä hetkellä olosuhteet ovat valitettavasti todellakin myrskyisät. Vaikea turvallisuuspoliittinen tilanne korostaa yhtenäisyyden tarvetta. Se edellyttää kykyä luottamuksellisiin keskusteluihin sekä nopeaan ja päättäväiseen reagointiin. Näihin tarpeisiin järjestelmämme vastaa erinomaisesti.”
Sen lisäksi, että Stubb toistaa jälleen edellä mainitun vakuuttelunsa, tässäkin korostuu ”yhtenäisyyden tarve” – siis yhtenäisyys luokkien, riistettyjen ja riistäjien, välillä ja toisaalta yhtenäisyys porvariston itsensä sisällä vedoten ”myrskyisiin olosuhteisiin”.
Sivuhuomiona voidaan myös todeta, että Stubbin väitteet siitä, kuinka hänestä perustuslaki ei ole mielipide, kuulostavat hyvin ohuilta ottaen huomioon, että Stubb otti painavasti kantaa perustuslain vastaisen käännytyslain puolesta jo sen käsittelyvaiheessa.
Valheellisen yhtenäisyyden, ristiriitojen asettamista sivuun, vaatimista Stubb jatkaa nostamalla esille käsityksensä ”demokratiasta” yksimielisyytenä, vaikka hän toki pehmentää sanomaansa sillä, että eriäviä mielipiteitä saa olla, mutta keskustelun on oltava ”rakentavaa”.
”Demokratia ei ole vieläkään sopeutunut uuden teknologian aikakauteen. Etenkin kun sosiaalisen median alustat tuntuvat suosivan vastakkainasettelua rakentavan keskustelun sijaan.”
Stubb puhuu huolistaan keskustelukulttuurin muuttumisesta epäasialliseksi, mikä tarkoittaa huolta ristiriitojen kärjistymisestä. Hänen esittämänsä on porvarillisen demokratian ideaalien vastakohta, jatkaen samaa linjaa, jota porvaristo yleisesti ottaen pyrkii edistämällä vetoamalla milloin mihinkin turvallisuusuhkiin, jotka uhkaavat ”demokratiaamme”, sanoen, että näiden uhkien takia pitää vetää yhtä köyttä, noudattaa viranomaisten ohjeita ja päätöksiä eikä kritisoida. Stubb ottaa puheessaan kantaa nimenomaan sanoihin, ei tekoihin, seuraten sananvapautta vastaan hyökkäämisen tendenssiä, joka on nähtävissä useissa eri porvarillisissa demokratioissa. Vaikka voidaan myöntää, että sosiaalisessa mediassa on monia huonoja puolia, porvaristolle on kiusallista sen mahdollistama sen muuten sensuroimien totuuksien levittäminen tietyissä rajoissa.
Lisäksi Stubb puhuu käytöstavoista erityisesti eduskunnassa, mutta viittaa todellisuudessa ristiriitojen tukahduttamiseen, siihen, että yhtäältä porvarillisten puolueitten tulisi ”puhaltaa yhteen hiileen”, mutta myös siihen, että yleisesti yhteiskunnassa eri luokkien tulisi unohtaa ristiriitansa ja puolustaa porvariston diktatuuria, ”yhdessä”, kuten Stubb lopettaa puheensa viitaten jo vaalikampanjansa tunnuksiin.
Stubb jatkaa siis suomalaiseen presidentti-instituutioon olennaisesti kuuluvalla konsensus-linjalla puheessaan. Stubbin ympärille ei ole muodostunut vielä sellaista suoranaista henkilökulttia kuin Niinistön ympärille, joten hän käyttääkin paljon aikaa kritiikkiin vastaamiseen, sen vakuuttamiseen, että hän pysyy uskollisena presidentti-instituutiolle. Stubb nostaa jälleen esille ”myrskyisät olosuhteet” ja sen, miten näissä oloissa tarvitaan ”kansallista yhtenäisyyttä”.
