Helsingin poliisi lisää läsnäoloa kouluissa ja niiden lähiympäristössä. Kaupungin lähettämässä Wilma-viestissä kerrotaan, että poliisin tarkoituksena on vähentää ”häiriökäyttäytymistä” koulussa ja vapaa-ajalla sekä ”vähentää ennakkoluuloja poliisista”.
Tämä on osa poliisin nuorisotyötä, jolla se yrittää näytellä nuorten kaveria. Toisaalta kyse on jo alakouluikäisten lasten totuttamista poliisin jatkuvaan läsnäoloon ja yleiseen yhteiskunnan militarisaatioon. Kyse on siitä, että porvarillinen valtio yrittää luoda kuvan, että se on voimakas ja aina läsnä, eikä köyhien joukkojen kannatakaan ajatella kapinoimista. Se yrittää esittää itsensä ”meidän kaikkien” turvallisuuden vartijana, vaikka se todellisuudessa vartioi porvarillisen valtion turvallisuutta.
Suomessa yleisesti luottamus poliisin on ollut korkea. Vuoden 2022 poliisibarometrissä, joka toteutetaan Sisäministeriön, Poliisiammattikorkeakoulun ja Tilastokeskuksen yhteistyönä, 91 % sanoi luottavansa poliisin melko tai erittäin paljon. Tämä osuus oli alhaisempi pienituloisten (87 %) ja työttömien (77 %) keskuudessa. Samanaikaisesti tutkimukseen vastaavat yleensä sellaiset, jotka ovat poliisin kanssa tekemisissä lähinnä vain esimerkiksi passiasioissa. Myös vuonna 2024 toteutetun OECD-vertailututkimuksen mukaan Suomessa poliisiin luottaa lähes yhdeksän kymmenestä. Samanaikaisesti vain 50 % luottaa hallintoon yleisesti. Vuonna 2021 tämä luku oli vielä 60 % ja yleisesti eri maissa luottamus hallintoon onkin laskusuuntaista.
Erityisesti maahanmuuttajataustaiset, proletaarisissa lähiöissä asuvat nuoret tietävät kuitenkin poliisin todellisen luonteen. Poliisi puhuu jatkuvasti ”nuorisojengien” uhasta ja kohdistaa repressiota näihin nuoriin tämän varjolla. Hiljattain ylikomisario Jari Taponen, joka tunnetaan roolistaan ”ennaltaehkäisevän työn” kehittämisessä (jota voidaan luonnehtia vieläkin mustemmaksi tavaksi sitoa nuoret osaksi vanhaa, heitä sortavaa järjestelmää), irtisanoutui Helsingin poliisista vedoten ”arvoristiriitaan”. Vaikka kyse on lähinnä erimielisyydestä siinä, pitäisikö poliisin hallita pelolla vai sokeriluodeilla, Taponen nostaa kiinnostavasti esiin sen, kuinka poliisi käyttää tarkoitushakuisesti nuorisorikollisuustilastoja perustellakseen repression kasvattamista maahanmuuttajataustaisia nuoria vastaan ja lietsoakseen shovinismia heitä vastaan, ja kuinka poliisi kohtaa näitä nuoria lähtökohtaisesti pitäen heitä uhkana ja ongelmana. Yleisesti poliisin tiedetään kaikista puheistaan huolimatta suorittavan etnistä profilointia. Esimerkiksi vuonna 2021 kävi ilmi, että Helsingin poliisilla oli vuosia käytössään sisäinen ohjeistus, jossa neuvottiin pysäyttämään romaneita ilman laillista syytä, keräämään heidän henkilötietojaan ja yleisesti seuraamaan heitä. Lisäksi tiedetään, että poliisi kohtelee ”asiakkaitaan” täysin mielivaltaisesti – esimerkiksi aivan hiljattain poliisin uutisoitiin hylänneen sekavan, vähissä vaatteissa olleen ja päihteitä käyttäneen nuoren miehen Sipoonkorpeen valaisemattomalle tielle. Poliisi ei tosiaankaan ole mikään Reinikainen. Ne, jotka ovat toistuvasti poliisin kanssa tekemisissä, luottavatkin poliisiin vähemmän, mutta he harvemmin myöskään vastaavat poliisin itsensä toteuttamiin luottamustutkimuksiin.
Vedoten ”nuorisorikollisuuden” kasvuun poliisi kohdistaa erilaisia toimia yhä nuorempiin. Esimerkiksi ennaltaehkäisevää ”Ankkuri-toimintaa” kohdistetaan nykyään myös alle 15-vuotiaisiin. Tässä toiminnassa poliisi toimii myös esimerkiksi lastensuojelun ja sosiaalityön kanssa yhteistyössä. Tarkoituksena on ”ehkäistä nuorisorikollisuutta”, siis sitoa nuoret osaksi järjestelmää, joka tarjoaa heille vain jatkuvaa kurjuuden kasvua ja jossa heidän ainoa näköalansa on tulla riistetyksi yhä kovemmin. Maahanmuuttajataustaiset nuoret myös kokevat vahvasti, miten suomalainen, muka ylivertainen, yhteiskunta, johon heitä vaaditaan ”integroitumaan”, hylkii heitä. Heille ainoaksi vaihtoehdoksi tarjotaan omasta kulttuuristaan luopumista ja tämän loismaisen imperialistisen yhteiskunnan kumartamista kiitollisena. Samalla imperialismin mädäntymisen prosessin edetessä sen kulttuuri muuttuu aina vain rappioituneemmaksi ja nuorille kaupitellaan ihanteita rikollisuudesta ja päihteistä turruttamaan heitä ja johtamaan heidät harhaan järjestelmää vastaan kapinoinnista. Imperialismi siis uusintaa nuorisorikollisuutta keinona korruptoida proletaarista nuorisoa.
Nuorisorikollisuuden ehkäisy ei olekaan poliisin toimien todellinen syy, vaan vain tekosyy yhteiskunnan kokonaisvaltaisen militarisaation edistämiselle aina vain syvemmälle kriisiin vajoavan porvarillisen valtion suojelemiseksi. Suorimmin tämä tulee esiin ”radikalisoitumisen” ehkäisyssä. Ohrana (poliittinen poliisi) sanoo tuoreimmassa vuosikatsauksessaan: ”Alaikäisten kiinnostus väkivaltaisia ääriliikkeitä kohtaan ja osallistuminen terroristiseen toimintaan on viime vuosina ollut kasvava trendi Euroopassa”. Tässä Supo mainitsee erääksi ”ehkäisykeinoksi” ”viranomaisten välisen yhteistyön” ja kiinnittää huomiota erityisesti internetin vaikutukseen. Poliisin läsnäolon kasvattaminen ja yritys luoda luottamusta viranomaisiin palvelee siis myös tätä.
Erityisesti proletaarinen, maahanmuuttajataustainen nuoriso tuntee nahoissaan sen, miten he kelpaavat ainoastaan imperialismin orjiksi. Nuorten vaatimuksia ei oteta huomioon, koulu tarjoaa heille vähän mitään mielekästä ja opetuksen taso heikkenee jatkuvasti. Heitä kohdellaan kuin rikollisia, heitä vaaditaan luopumaan omasta kulttuuristaan, heille ei tarjota mielekkäitä mahdollisuuksia toteuttaa itseään, tulevaisuus ei näytä tarjoavan heille kuin lisää kurjuutta ja tuhoa. Heistä ”välittäminen” näyttäytyy sossuntätien lässytyksenä ”osallisuudesta yhteiskunnassa” ja heissä kytevän kapinan pasifisoimisena, pakottamisena hyväksymään vallitsevan, näköalattoman järjestyksen ikiaikaisuuden. Sen sijaan, että nuorten ongelmiin puututtaisiin todella tai että heidän vaatimuksiaan kuultaisiin, porvarillinen valtio tarjoaa vain lisää repressiota ”häiriökäyttäytymisen” ehkäisemiseksi.
