Tiistaina 1.4. hallitus ilmoitti tiedotustilaisuudessaan, että se aikoo irtautua jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta ja kiihdyttää militarisaatiotaan myös kasvattamalla sotilasmenoja. Hallitus valmisteli näitä päätöksiä joka tapauksessa, mutta niistä tiedottaminen päätettiin ajoittaa kunta- ja aluevaalien loppusuoralle. Tällä hallitus pyrkii vaikuttamaan vaalikeskusteluihin ja yleiseen mielialaan itselleen suotuisasti. Tämä on hallituspuolueista varsinkin Kokoomukselle tärkeää, sillä se taistelee ykköspaikasta SDP:n kanssa.
Vallankumouksellisten kannalta Ottawan sopimuksesta irtautuminen ja muu vauhkoontunut militarisaatio ovat muistutuksia siitä, että elämme sodan aikoja ja on toimittava sen mukaisesti hyläten illuusiot rauhanomaisesta ja demokraattisesta kehityksestä. Samalla vaikka taantumuksen militarisoituminen näyttää hurjalta, se on merkki sen heikkoudesta ja raihnaudesta. Ristiriitojen kasvu maailmassa heikentää imperialismia, mikä on vallankumoukselle eduksi. Suomessa militarisaation kasvava hintalappu nakertaa vallitsevan järjestyksen legitimiteettiä joukkojen silmissä. Sanalla sanoen imperialismi on otettava vakavasti, mutta loppujen lopuksi se on paperitiikeri.
Mistä rahat militarisaatioon?
Hallitus kertoi tiedotustilaisuudessa myös sotilasmenojen kasvattamisesta 3 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen vuoteen 2029 mennessä. Rahaa käytetään erityisesti maavoimien uudistamiseen, mikä on seuraavana vuorossa, kun viimeksi on hankittu ilmavoimille uudet hävittäjät ja merivoimille uudet korvetit.
Hallitus kertoi myös aikeista lisätä tukea kotimaiselle sotateollisuudelle. Pysyviä lisäyksiä suunnitellaan myös Suojelupoliisin, poliisin valmiusyksikön ja rajavartiolaitoksen rahoitukseen. Lisäksi esimerkiksi väestönsuojien kunnostaminen on agendalla.
Hallitus arvioi menonlisäysten tarkoittavan 10 miljardin ”sopeutustarvetta” ensi vaalikaudelle. Tämän hallituksen asialistalla on ollut 9 miljardin sopeutukset (pääasiassa leikkaukset), jotka kansa on jo alkanut tuntea nahoissaan. Nykyinen hallitus on jo alle kahdessa vuodessa ajautunut pahoihin vaikeuksiin uusien sopeutustoimien löytämisen suhteen, sillä hallituspuolueet laskelmoivat eri toimien vaikutusta omaan kannatukseensa.
”Sopeutukset” voidaan toteuttaa eri tavoin, mutta loppujen lopuksi porvariston valtio aikoo mennä kansan kukkarolle. Koska rahoituskysymys väistämättä heikentää kasvavien sotilasmenojen hyväksyttävyyttä kansan silmissä, hallitus on peräänkuuluttanut, että nyt vain hyväksyttäisiin menonlisäykset ja myöhemmin voitaisiin sitten keskustella rahoituksesta – muuten vaarana on hankkeen kariutuminen, kuten puolustusministeri Häkkänen on häpeilemättä sanonut julkisuuteen.
Opportunistipuolueista varsinkin SDP:llä on taipumusta tukea ehdoitta hallituksen militaristisia hankkeita. Kun se Lindtmanin johdolla tukee myös hallituksen toivetta vaieta toistaiseksi rahoituskeskustelusta, se osoittaa jälleen, ettei se vähääkään välitä joukkojen taloudellisista ongelmista.
Ottawan sopimus ja Suomen ulkopoliittinen linja
Ottawan miinakieltosopimus solmittiin vuonna 1997, ja se astui voimaan vuonna 1999. Sopimusta ajanut kampanja sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1997. Vuonna 2011 YK:n yleiskokous kannatti miinakieltosopimuksen tekemistä yleismaailmalliseksi ja sen täyttä toimeenpanoa päätöslauselmassaan 66/29, jonka puolesta äänesti 162 maata, 0 vastusti ja 18 pidättäytyi äänestämästä.
Suomi liittyi Ottawan sopimukseen vuonna 2012, kun eduskunta oli ottanut kannan sen puolesta edellisenä vuonna. Sopimukseen kuuluu 156 maata. Muun muassa maailman ainoa hegemoninen supervalta USA, ydinasesupervalta Venäjä, Israelin sionistivaltio ja sosiali-imperialistinen Kiina eivät ole ikinä liittyneet sopimukseen. Aiemmin tänä vuonna Puola, Latvia, Liettua ja Viro ilmoittivat aikeestaan irtautua sopimuksesta.
Ottawan sopimuksella ja siitä irtautumisella on symbolista merkitystä. Sen hyvin laajasti tunnustettu ja kannatettu kansainvälinen asema tekee siitä osan sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää, jota suomalainen imperialismi sanoo puolustavansa samalla, kun se osallistuu yhdessä muiden kanssa sen horjuttamiseen ja rikkomiseen, kuten vuosi sitten käännytyslain kanssa. Voimatasapainon muututtua maailmassa viime vuosikymmenten aikana suurvaltojen johdolla on alettu kyseenalaistaa vallitsevaa kansainvälistä sääntöpohjaista järjestystä, joka on perustunut aiempaan voimatasapainoon.
Suomelle Ottawan sopimukseen liittyminen oli pitkä prosessi, joka vaati tasavallan presidenttinä toimineen Tarja Halosen johtaman ulkopoliittisen linjan määrätietoista ajamista kenraalikuntaa ja militaristisempia poliitikkoja vastaan. Ajatuksena oli yhtäältä lisätä suomalaisen imperialismin vaikutusvaltaa kansainvälisellä areenalla rauhanvälityksen, kehitysyhteistyön ja muun ”pehmeän” toiminnan kautta ja toisaalta toimia sotilaallisten jännitteiden lieventämiseksi Itämerellä.
Sauli Niinistö jatkoi omalla presidenttikaudellaan samaa linjaa, vaikka se alkoikin kohdata jo kasvavaa kyseenalaistamista, joka ilmeni puolueista erityisesti Perussuomalaisissa. Lopulta silloinen ulkopoliittinen linja törmäsi karille Ukrainan sotaan tultaessa. Ottawan sopimuksesta irtautuminen on yksi osa suomalaisen imperialismin uuden ulkopoliittisen linjan toteuttamista.
Eroaminen yhtä aikaa Puolan ja Baltian maiden kanssa sisältää viestin kuulumisesta samaan maaryhmään noiden kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi on tietoisesti välttänyt, ettei sitä kansainvälisesti samastettaisi noihin maihin: Neuvostoliiton etupiiriin kylmän sodan aikana tai ”entiseen itäblokkiin” sen jälkeen. Liittymisessä tuohon maaryhmään voidaan nähdä eräänlaista paluuta 20-luvun reunavaltiopolitiikkaan.
