27. kesäkuuta Venäjän poliisi teki raskaan ratsian lukuisia vuosien takaisista mafiamurhista epäiltyjä azerbaidžanilaisia Venäjän kansalaisia vastaan. Ratsian aikana kuoli kaksi veljestä – virallisen tiedon mukaan toinen menehtyi sydänongelmiin ja toinen ”epäselvään syyhyn”. Azerbaidžan julkisesti julmistui teosta, kutsuen pidätyksiä ja kuolemia ”hyväksymättöminä poliisin väkivaltatoimina”. Vain 3 päivää myöhemmin, 30. kesäkuuta Azerbaidžanin Bakussa pidätettiin kaksi Sputnik-uutistoimistolle työskentelevää venäläistä journalistia, joita syytettiin Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:lle vakoilusta. Lisäksi 2. heinäkuuta Azerbaidžanissa pidätettiin kahdeksan venäläistä, joita syytettiin huumeiden salakuljetuksesta. Jälkimmäisiä oltiin kuvan perusteella ensin hakattu, sitten nöyryyttävästi esitelty kameroiden edessä.
Tämä on selvää viestien välittämistä: Venäjän mielestä Azerbaidžan on lähentynyt länsimaita liikaa, Azerbaidžanin taas hivuttautuu yhä enemmän ”läntisten” imperialistien piiriin. Azerbaidžanin toimet palvelevat venäläisen imperialismin saarron kiristämistä, palveluksena ensisijaisesti jenkki-imperialismille. Myös erityisesti saksalainen imperialismi on pyrkinyt kasvattamaan vaikutustaan Azerbaidžanissa. Kyse ei siis ole mistään muusta kuin imperialistien välisestä kilpailusta sorretusta maasta.
”Läntiset” imperialistit toki pyrkivät maalaamaan tilanteen Azerbaidžanin ”suvereniteetin” harjoittamiseksi. Sen mukaan kyseessä on vain odotettu seuraus aikaisemmista kolhuista Venäjän ja Azerbaidžanin välillä. Vaikka maiden suhteet kärsivätkin esimerkiksi Venäjän pudotettua azerbaidžanilaisen matkustajakoneen 25. joulukuuta, imperialistit yrittävät salakuljettaa käsityksen, että suhteiden etäännyttäminen on Azerbaidžanin itsenäinen ja sen omaa etua ajava päätös. Todellisuudessa Azerbaidžanin maansamyyjät vain pyrkivät lähentymään toista imperialistia. Pääkirjoituksessaan Helsingin Sanomat puhuu niin sanotusta Nahitševanin käytävästä, jota FSB valvoo seurauksena Venäjän välittämästä Armenian ja Azerbaidžanin vuoden 2020 tulitauosta:
”Azerbaidžania FSB:n rooli ei miellytä, ja se haluaisi menestyksekkään sotilasoperaationsa [Vuoristo-Karabahissa vuonna 2023] jälkeen Venäjän kohtelevan maata muutenkin tasaveroisena. Varsinkin, kun Azerbaidžan on Turkin ja Israelin keskeinen liittolainen ja sillä on toimivat suhteet länteen. Imperialismissaan muhivalle Venäjälle ajatus on vieras, joten Alijevin piti kohentaa näyttävästi ryhtiään.”
HS:lle tyypillisesti imperialismia on vain venäläinen imperialismi – se siis typistää imperialismin tietyksi politiikaksi ja esittää ”lännen” ei-imperialistisena ja kansakuntien itsemääräämisoikeutta kunnioittavana. Vuoristo-Karabahissa Azerbaidžan toimi erityisesti jenkki-imperialismin intresseissä yhdessä jenkkilakeija Turkin kanssa, ja toteutti useita kansanmurhaisia toimia armenilaisia vastaan.
Kyse on siis venäläisen imperialismin saarron kiristämisestä; tätä myötä se heikentyisi entisestään Azerbaidžanissa.
Erityisesti saksalainen imperialismi on kiinnostunut Azerbaidžanista. Vuonna 2024 ulkomaiset investoinnit Saksasta Azerbaidžaniin olivat kokonaisuudessaan 75,3 miljoonaa dollaria, lähes kolminkertainen summa verraten edelliseen vuoteen. Vaikka luku ei yllä lähelläkään suurimpia investoijamaita, kasvu ilmaisee suuntaa saksalaisen imperialismin intresseille. Lisäksi Saksan talouden itäisen komitean puheenjohtaja on haastattelussa todennut maiden löytäneen yli 20 eri toteutettavaa projektia talouden eri aloilla, kuten energiayhteistyössä, logistiikassa ja infrastruktuurissa. Hän korostaa sitä, mitä Saksa voisi Azerbaidžanille antaa, mutta imperialistien sorretuille kansakunnille tarjoama ”kehitys” palvelee loppujen lopuksi vain imperialistista riistoa.
Kilpailussa Azerbaidžanista on mukana myös jenkki-imperialismi. Sille Azerbaidžan on strategisessa asemassa sekä sijaintinsa että luonnonvarojensa kannalta. Wall Street Journalin mielipidekirjoituksessa Hudson Institute -ajatushautomon vanhempi tutkija kirjoittaa seuraavasti:
”Jos Yhdysvallat haluaa kilpailla Venäjän ja Kiinan kanssa Euraasiassa laittamatta saappaita maahan, se tarvitsee kumppaneita. Yksinkertaisesti turvaamalla sen autonomian Azerbaidžan hillitsee venäläistä ekspansionismia, estää iranilaista aggressiota sekä tarjoaa Euroopalle energiaturvallisuutta.”
Vaikka saksalainen imperialismi saattaisikin onnistua lietsomaan vallanvaihdon ja asettamaan oman lakeijansa Azerbaidžanin johtoon, sen ongelma on kuitenkin se, että siltä puuttuvat lihakset – siis sotilaallinen voima – ylläpitää tätä asemaa, kuten tapahtui Ukrainassa.
Azerbaidžanin hallitseville luokille imperialismin ojentama ”kumppanuus” tarkoittaa, totta kai, oman kansan etujen uhraamista kyseenomaisen imperialismin välittömiä etuja varten.
