Olemme tehneet pienen oikaisun artikkelin viimeiseen kappaleeseen 26. huhtikuuta.
Rakennusalalla vallitsee tämänhetkisessä työmarkkinatilanteessa lama. Tämä on merkinnyt riiston kiristämistä entisestään monin häikäilemättömin tavoin, joista Helsingin Sanomat on kirjoittanut.
Marx selitti, miten pääoman kasautuminen luo teollisuuden vara-armeijan, jollaista ei ole ollut olemassa muina aikoina. Suhteellisen liikaväestön määrä vaihtelee kapitalismin syklisen kriisin eri vaiheissa. Kun toisilla tuotannonaloilla pääomaa tuhotaan ja potkitaan pihalle työläisiä, ovat he yhtäältä painostamassa työssä olevia työläisiä, toisaalta valmiina jälleen tuotantoon otettaviksi siellä, missä pääoman kasautuminen on nopeaa. Samoin pääoman kasautumisen myötä ilmenevä työnjako kiihdyttää työläisten keskinäistä kilpailua, tekee heistä korvattavia koneen osia yksinkertaistamalla työtä. Tuotannon kasvu, työnjaon kehittyminen ja koneiden käyttöönotto tehostaa tuotantoa ja toisaalta syrjäyttää työläisiä, sillä tuotannon tehostuessa kapitalisti saavuttaa enemmän voittoa vähemmällä määrällä työläisiä, hänen täytyy siis maksaa vähemmän työvoimasta. Työ yksinkertaistuu, kilpailu työpaikoista kiristyy, työolosuhteet heikkenevät, työssä olevien työläisten täytyy, ”hädän pakottamana”, kuten Marx sanoi, tehdä kovemmin tai pitempään töitä. Näin työpalkka, työvoimasta maksettu hinta, pienenee entisestään. Pääoman nopea kasautuminen merkitsee riiston kiristymistä, vaikka työläisten palkat saattaisivatkin nousta – voitto nousee aina suhteessa enemmän. Riiston kiristyminen näkyy siinä, ettei tuotantomäärän kasvu millään korreloi reaalipalkkojen kanssa. Olemme kirjoittaneet aiheesta yksityiskohtaisemmin mm. viime helmikuisten palkankorotusvaatimusten yhteydessä.
Rakennusalalla, jossa vallitsee lama, nähdään hyvin selvästi, miten suhteellisen liikaväestön, työttömien työläisten vara-armeijan painostus toimii. Rakennusalalla on nähty jopa suurempien yritysten konkursseja. Porvariston välinen kilpailu kiihtyy asetelmassa, jossa vain röyhkeimmät selviävät. Tällaisina aikoina ilmenee siis mitä kärjistynein riisto. Rakennusalalla ilmenee yleisestikin paljon jopa laittomia tai vähintäänkin lain harmaalla alueella olevia toimintatapoja, joissa hyödynnetään mm. sitä, että ulkomainen työvoima ei ole tietoinen oikeuksistaan. HS on haastatellut artikkelissaan virolaista työläistä, joka on joutunut laittomien toimien kohteeksi. Artikkelissa luetellaan muun muassa työläisten säännöllinen uhkailu, sopimusten allekirjoituttaminen ilman työläisen riittävää ymmärrystä sekä jopa esimiesten saapuminen kotiovelle iltamyöhään käteistä rahaa vaatien.
Rakennusalalla työt on jaettu useiden eri alihankkijoiden kesken. Yhdellä työmaalla saattaa työskennellä työläisiä useista eri yrityksistä. Nämä pienet yritykset toimivat monopolien alaisuudessa ja ovat osa finanssipääoman järjestelmää. Tilastokeskuksen vuoden 2023 tilaston mukaan 95,7 % (maa-, metsä- ja kalatalous huomioimatta) eli noin 435 689 Suomen yrityksistä on mikroyrityksiä, eli ne työllistävät alle 10 henkeä, kun taas suuryritysten määrä on 0,1 %, eli vaivaiset 682. Kuitenkin monopolien asema markkinoilla on hallitseva ja mittava osuus näistä mikroyrityksistä on riippuvaisia nimenomaan monopoleista ja palvelujen tarjoamisesta niille. Aliurakoitsijoita voi olla rakennusprojektissa mukana jopa satoja, ja niiden valvonnasta vastaa vain kyseessä olevien palvelujen ostaja – siis projektista päävastuussa oleva monopoli, joka kerää suurimman voiton projektista. Samanaikaisesti työläisten keskinäinen jako kasvaa, voimistaen riistoa.
Kuten sanottu, työläisiä jaetaan rakennusalalla myös kansallisuuden perusteella. HS:n artikkelissa eräs keskeinen aspekti onkin, että laittomuuksissa on hyväksikäytetty sitä, että työläiset eivät ole ymmärtäneet allekirjoittamiaan sopimuksia. Yrityksissä, joissa valtaosa on suomalaisia työläisiä, olot ovat paremmat. Porvaristo käyttää työläisten tuontia sorretuista kansakunnista riiston kiristämiseen. Näin yhä kasvatetaan työväenluokan välistä kilpailua, toisaalta edelleen pirstotaan luokan yhtenäisyyttä shovinismia ja rasismia hyödyntäen. Siirtolaisuudesta puhuttaessa on myös huomionarvoista se, että varsinaisia orjapiiskureita löytyy myös sorretuista kansakunnista saapuneista, jotka ovat päässeet edulliseen asemaan suhteessa maanmiehiin; esimerkiksi yrittäjä, joka maksaa alipalkkaa pimeästi, tai esimerkiksi kielitaidottomien työläisten epävirallinen ”edustaja”, joka hoitaa näiden asioita – vaan kenen eduksi. Keltaiset liitot ja opportunistit eivät piittaa sorretuista kansakunnista tulevista työläisistä, eivätkä pyri taistelemaan tätä työväenluokan jakoa vastaan.
Rakennusalalla ei ole tavatonta, että työläisen palkasta vähennetään erinäisiä vuokra- tai työkalukuluja tai että palkkatyö verhotaan kevytyrittäjyydeksi, jolloin keltaiset liitot näkevät, että ne eivät ole velvollisia pitämään työläisen puolia, koska tämä ”toimii itsenäisesti”. Viimeksi mainitulla voidaan myös pimittää sorretuista kansakunnista saapuvien työläisten tietoisuutta vallitsevista laeista, työläisen oikeuksista yms. Eräs hyvin keskeinen ongelma onkin siis syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin meneminen; yhtäläisten oikeuksien vaatiminen koko työväenluokalle ja luja yhtenäisyys sorretuista kansakunnista tulevien työläisten kanssa suomalaista imperialismia vastaan.
Rakennusliitto sanoo, että ala tarvitsee enemmän valtion sääntelyä. Elämme kuitenkin porvariston diktatuurissa, jolloin valtion sääntely ei ole muuta kuin itse porvariluokan harjoittamaa sääntelyä. Porvariston kontrolli on yksinomaan sen etujen mukaista, joka maksetaan enemmistön sekä syvimpien ja laajimpien joukkojen eduilla. Tarvitaan järjestäytyneen työväenluokan harjoittamaa valvontaa, joka takaa niin palkan ja työehtojen kuin työn laadunkin paranemisen. Tuotantovoimien kehitys ei myöskään näin tarkoittaisi paradoksaalista työläisen aseman heikkenemistä.
