Suomessa miesten ja naisten välinen palkkakuilu on Tilastokeskuksen mukaan 15,9 % vuonna 2025. Palkkaerot ovat kaventuneet vain hieman: STTK:n mukaan noin 0,2 % vuodessa. STTK laskee, että vuositasolla tarkasteluna naiset työskentelevät käytännössä palkatta kaksi kuukautta miesten keskiansioihin suhteutettuna.
Keskimääräiset palkkaerot johtuvat erityisesti naisvaltaisten alojen alemmasta palkkauksesta, mutta palkkaeroja on myös saman tutkinnon suorittaneiden kesken. Suomelle on tyypillistä naisten korkea osallistuminen työmarkkinoille, mutta samanaikaisesti hyvin voimakas nais- ja miesvaltainen eriytyminen, mikä on seurausta työläisnaisten liikkeen sitomisesta porvarilliseen valtioon korporativistisesti ”hyvinvointivaltioajattelun”, opportunismin ja keltaisen ammattiyhdistysliikkeen kautta.
Naiset tekevät myös miehiä useammin osa-aikatöitä erityisesti huolehtiakseen perheestään, hänen palkkansa ollen ”täydennystä” miehen palkkaan. Olemme kirjoittaneet aiheesta aiemmin täällä:
Kaikissa OECD-maissa, jotka sisältävät niin imperialistisia kuin sorrettuja kansakuntia, ja tästä syystä eivät todellisuudessa ole täysin verrannollisia, palkkaerojen kehitys junnaa paikallaan. Vuonna 2024 uutisoitiin, että palkkaerot ovat jopa kasvaneet vuonna 2022 22:ssa 30:sta OECD-maasta PwC:n Women in Work-indeksin mukaan. PwC:n mukaan tällä tahdilla palkkaerojen kiinni kiriminen kestäisi 50 vuotta. Tämän indeksin mukaan sukupuolten väliset palkkaerot Suomessa ovat OECD-maiden keskiarvoa korkeammat. Suomessa naisten ja miesten väliset palkkaerot ovat myös muita Pohjoismaita korkeammat. Esimerkiksi vuoden 2023 tilastojen mukaan Suomessa palkkaero oli 16,8 % kun taas Ruotsissa luku oli 11,2 % ja Norjassa 12,8%. EU:n keskiarvo oli 12,0 %. Tässä tilastossa huomioon ei otettu julkishallintoa, armeijaa ja perustavanlaatuiseen sosiaaliturvaan kuuluvia aloja.
Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että naisten suuri osallistuminen työmarkkinoille Pohjoismaissa sekä Suomessa juontaa juurensa siihen, että ne ovat korkeasti teollistuneita, mutta kohtuullisen pieniä ja suhteellisen heikkoja imperialistisia maita. Täten ne erityisesti tarvitsevat naisten työvoimaa laajentaakseen riistettävien joukkoa ja lisätäkseen työläisten välistä kilpailua. Naiset ovat myös historiallisesti – ja edelleen johtuen keltaisesta ammattiyhdistysliikkeestä – olleet heikommin järjestäytyneitä, mikä on osaltaan vaikuttanut siihen, että heille on voitu maksaa miehiä heikompaa palkkaa. Samalla tämä on myös ilmausta siitä, että tuloksena työläisnaisten taistelusta porvaristo on antanut sille myönnytyksiä, kuten esimerkiksi äitiysvapaan ja laajan päivähoito-oikeuden.
Ns. ”pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon” kuuluu olennaisesti laaja päivähoito (jota nykyään kutsutaan varhaiskasvatukseksi heijastaen ajatusta siitä, että päiväkotien tulisi palvella myös joukkojen integrointia porvarilliseen valtioon ideologisen kasvatuksen merkeissä), joka on palvellut naisten laajempaa osallistumista työelämään. Suomessa on havaittavissa trendi alle kaksivuotiaiden osallistumisessa varhaiskasvatukseen. Ylipäätään 80 % lapsista osallistuu varhaiskasvatukseen. Keskellä imperialismin yleiskriisin syvenemistä ja suomalaisen imperialismin talouskriisiä porvaristo pyrkii patistelemaan yhä pienempien lapsien äitejä takaisin töihin ja toisaalta hallitsemaan heitä kasvattamalla heitä porvarillisessa ideologiassa vauvasta alkaen. Se ilmaisee ”huolta” erityisesti maahanmuuttajanaisista sorretuista kansakunnista, tarkoituksenaan kiihdyttää riistoa, lietsoa shovinismia ja toisaalta pyrkiä integroimaan näitä suomalaiseen porvarilliseen valtioon. Yhä laajempien naisjoukkojen inkorporoiminen yhteiskunnalliseen tuotantoon kärjistää ristiriitaa yhteiskunnallisen tuotannon ja yksityisperheen välillä. Varhaiskasvatus viittaa siihen, että lastenhoidon yhteiskunnallistaminen on täysin mahdollista. Yksityisomistuksen vallitessa tämäkin edistysaskel kuitenkin muodostuu sorron ja riiston ylläpitämisen välineeksi.
Suomessa korporativismi on padonnut voimakkaasti naisten taistelua, ja tällä on merkittävä vaikutus siihen, miksi naisvaltaiset alat ovat useammin heikommin palkattuja. Porvarilliseen narratiiviin, jota opportunistit toistavat, kuuluu ajatus siitä, kuinka kahden työssäkäyvän, mutta velvollisuuksiltaan eroavaisen vanhemman ajatukselle perustuva ”Pohjoismainen hyvinvointivaltio” turvaa naisten oikeudet. ”Hyvinvointivaltioon” kytkeytyy ajatus ”äitikansalaisuudesta”, ”yhteiskunnallisesta äitiydestä”, jossa naisilla väitetään luonnostaan olevan esimerkiksi erityistä hoivaavuutta ja tästä syystä velvollisuus toimia porvarillisen ”hyvinvointivaltion” kautta ja sitä palvellakseen tässä roolissa. Tämä näkyy myös esimerkiksi aiemmin mainitussa alojen eriytymisessä. Ideologisesti tämä on läpeensä taantumuksellista alempiarvoisen naisluonnon teorian toistamista. Työläisnaiselle ei suoda edes samoja oikeuksia kuin luokkansa miehille, vaan hänet on edelleen kahlittu kotityön rasitteisiin samalla, kun hän käy myös palkkatyössä, joka edelleen usein vastaa väitetysti naiselle luontaista hoiva-, kasvatus- ja koulutustehtävää. Naisella katsotaan olevan velvollisuus palvella ei vain perhettään vaan koko porvarillista valtiota ja yhteiskuntaa imperialismin sisällä, ja naisliike on sidottu voimakkaasti osaksi porvarillista valtiota ”hyvinvointivaltioajattelun” kautta. Tämä heijastuu myös palkkaeroihin. Samalla tämä ajattelu ei koske ainoastaan työläisnaisliikettä, vaan myös koko työväenliikettä ollen tyypillinen korporativismin ilmaus Suomessa.
