Olemme vuonna 2024 kirjoittaneet artikkelin suomalaisen imperialismin ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta otsikolla ”Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko – suomalainen imperialismi rimpuilee todellisuutta vastaan”. Artikkelissa esitetään yleisesti oikeita huomioita suomalaisen imperialismin asemasta maailmassa ja sen näkemyksistä. Kuitenkin tässä artikkelissa on tendenssiä esittää suomalainen imperialismi pienenä ja hyväuskoisena, pohjimmiltaan rauhaa rakastavana idealistina, jonka ihannemaailma olisi ristiriidaton ja rauhanomainen.
Otamme joitakin sitaatteja artikkelista:
”Pienenä imperialistina se puolustaa vapaakauppaa ja ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää”, sillä se joutuu tekemään myönnytyksiä isommille imperialisteille, eikä se voi kuin valittaa, kun nämä toimivat omien intressiensä turvaamiseksi perusristiriitojen kärjistyessä yhä kiivaammin.”
”Selonteon mukaan maailma on myllerryksessä, ja se huolettaa selvästi suomalaista imperialismia, joka kieltää imperialismin todellisuuden, ja hellii toiveita maailmasta, jossa myös pienillä imperialisteilla olisi enemmän valtaa, että se voisi esimerkiksi edistää jenkki-imperialismin tai kiinalaisen sosiali-imperialismin sitoutumista ns. yhteisiin pelisääntöihin. Suomalainen imperialismi näkee maailman siis pienen imperialistin näkökulmasta, ja tässä heijastuu se ajatusmaailma, jota Lenin kuvasi näin:
”Pikkuvaltioiden pikkuinen pyrkimys pysyä syrjässä, pikkuporvarillinen halu olla mahdollisimman etäällä maailman historian suurtaisteluista, käyttää hyväkseen suhteellisen yksinoikeudellista asemaansa pysyäkseen piintyneen passiivisena— juuri tällainen on se objektiivinen yhteiskunnallinen tilanne, joka voi turvata aseistariisuutumisaatteelle tietyn menestyksen ja leviämisen eräissä pikkuvaltioissa. Tuo pyrkimys on tietenkin taantumuksellinen ja perustuu kauttaaltaan harhaluuloihin, sillä imperialismi vetää pikkuvaltiot joko tavalla tai toisella maailmantalouden ja maailmanpolitiikan pyörteeseen.””
Lenin sanoo ”tietyn menestyksen” ja ”eräissä pikkuvaltioissa”. Jo suomalaisen imperialismin historia, varsinkin sen asema imperialististen maailmansotien aikaan, erottaa sen Leninin Proletaarisen vallankumouksen sotilaallisessa ohjelmassa käsittelemistä valtioista kuten Norjasta ja Sveitsistä. Leninin sitaatti on tärkeä erityisesti niiden erityisten olosuhteiden, jotka ruokkivat ”aseistariisuutumiskantaa” joissakin pienissä valtioissa ensimmäisen maailmansodan alla, ymmärtämiseksi ja näiden kantojen torjumiseksi. Ongelma on se, että tämä sitaatti, jonka tarkoituksena on ollut analysoida konkreettisesti II Internationalessa esiintyneiden kantojen taustoja ja puolustaa väkivaltaisen vallankumouksen tarvetta, on nostettu teesiksi ”pienten imperialistien” ajatusmaailmasta. Silloin jätämmekin itse asiassa auki takaportin nationalististiselle ja erityisesti Hruštšovin revisionismiin kytkeytyvälle kannalle, jonka mukaan militarisaatio ja jenkki-imperialismin kanssa vehkeily on Suomen ”kansallisia etuja” vastaan, ja sen todellisia etuja edustaisivat ”puolueettomuus” ja venäläisen imperialismin kanssa vehkeily. Tämä on itsessään Leninin argumentteja vastaan. Juuri tämän kannan vastustaminen ja työväenluokan vallankumouksellisen liikkeen etuihin keskittyminen on nykyaikana mitä oleellisinta.
Lenin ei kuvaa pienten imperialistien vaan pikkuporvariston ajattelumaailmaa ja argumentoi, miksi tämä pikkuporvarillinen käsitys, joka pohjaa harhaluuloihin, ei voi olla pohjana proletaariselle käsitykselle. Porvaristo on aina pyrkinyt hyötymään sodasta tavalla tai toisella. Sveitsin ”puolueettomuus” liittyi turismiin, Norja puolestaan hyötyi taloudellisesti ensimmäisestä maailmansodasta osallistumatta siihen. ”Puolueettomatkin” imperialistit ovat tukeneet varsinkin vastavallankumouksellista sotaa ja jopa osallistuneet siihen: esimerkiksi Ruotsi teki intervention Ahvenanmaalle vuonna 1918 ja ruotsalaiset ”vapaaehtoiset” näyttelivät roolia lahtariarmeijassa Suomessa, ja toisen maailmansodan aikana se tuki natseja logistisesti Neuvostoliittoa vastaan.
Suomen tapauksessa olisi myös väärin väittää, että Suomen ”puolueettomuus” olisi johtunut vain sen halusta tai etuoikeudesta olla syrjässä. Pikemminkin ”puolueettomuus” on nähtävä seurauksena sen tappiosta toisessa maailmansodassa mahtavaa naapuriaan vastaan sekä siitä, että myöhemmin, sosiali-imperialismin myötä, tämä asema palveli hetkellisesti suomalaista porvaristoa. On nähtävä, että ”puolueettomuus” ei enää palvele suomalaista imperialismia, vaan nykyään se painottaa, että se on kaikkein jyrkimmin venäläistä imperialismia vastaan.
Mitä enemmän imperialistit puhuvat rauhasta, sitä enemmän ne valmistautuvat sotaan. Tämä pätee myös ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon ja suomalaiseen imperialismiin. Imperialistit eivät sinänsä toivo sotaa itsessään, sillä tietenkin rauhassa on helpompi riistää, ja tässä mielessä rauha on ihanteellista imperialisteille. Sota on kuitenkin se, mitä seuraa, kun imperialistit ovat jatkuvassa keskinäisessä kilpailussaan pakotetut kasvattamaan riistoa, valtaamaan uusia raaka-ainelähteitä ja markkinoita maailman ollessa jo jaettu niiden kesken. Imperialismin mätänemisen syveneminen kiihdyttää tätä kilpailua. Tästä syystä työväenluokka ei voi rajoittua vaatimaan rauhaa, sillä niin kauan, kun imperialismi on olemassa, imperialistinen ”rauha” on vain suhteellista ja valmistautumista sotaan ja merkitsee rauhaa riistäjille. Rauha ei ole siis aina parempi sotaa, sillä työväenluokan intresseissä ei ole imperialismin säilyminen ja se, että imperialistit jakaisivat maailman keskenään rauhanomaisesti, vaan sen intresseissä on imperialismin murskaaminen vallankumouksellista tietä ja sosialismin pystyttäminen kommunismiin siirtymiseksi.
Maailmansota on ainoa keino toteuttaa todellinen suurjako, ja suomalainen imperialismi haluaa kuulua voittajiin. Se katsoo, että jenkki-imperialismi on tällä hetkellä ”voittava hevonen”, jonka rinnalla sen kannattaa militarisoitua ollakseen valmiina heittäytymään maailmansodan pyörteisiin tarvittaessa. Tietenkään sen ”voittavat hevoset” eivät koskaan ole voittaneet, ja se on joka kerta häviön hetkellä hylännyt ne kuin rotat uppoavan laivan. Meidän tulee pitää mielessä erityisesti sen toiminta vuonna 1918, jolloin suomalainen porvaristo toivotti ilomielin tervetulleeksi saksalaisen sekä ruotsalaisen imperialismin intervention vallankumouksellista työväenluokkaa vastaan sekä sen toiminta 20- ja 30-luvuilla sekä toisessa maailmansodassa hitlerfasismin rinnalla itseään huomattavasti suurempaa ja mahtavampaa sosialistista naapuriaan vastaan. Kun sanomme, että Suomi on lahtarivaltio, kyse ei ole pelkästä retorisesta keinosta, vaan tämä on myös määritelmä, joka kuvaa Suomen porvarillisen valtion todellista luonnetta.
Stubb Davosissa: ”Suomella on eräs voimakkaimmista armeijoista Venäjän rajalla, lähellä sen merkittäviä ydinaseita”
Otamme eräitä huomioita Stubbin haastatteluista Davosissa. Niistä käy ilmi se, että suomalainen imperialismi ei todellakaan ole mikään idealisti vaan tunnustaa hyvinkin kyynisesti imperialismin todellisuuden ja pyrkii toimimaan siinä edukseen. Näistä haastatteluista käy hyvin ilmi se, mitä suomalainen imperialismi haluaa maailman ainoalle hegemoniselle supervallalle viestiä: me vihaamme kaikkein syvimmin Venäjää ja olemme kaikkein valmiimpia lähettämään työväenluokkamme kuolemaan taistelussa sitä vastaan. Se julistaa avoimesti: meillä on Euroopan suurimmat maavoimat aivan Venäjän rajalla, aivan sen keskeisten ydinaseiden lähellä! Näin se perustelee sitä, miksi sen tulisi näytellä roolia imperialistien välisessä vehkeilyssä, ja epäilemättä, tämän roolin perustalla se on esimerkiksi saavuttanut kohtuullisen merkittävän aseman esimerkiksi neuvotteluissa Ukrainasta.
Imperialistit eivät ole hyväuskoisia tai tyhmiä. Niiden logiikka on vain yksinkertaisesti kyyninen. Tästä syystä suomalainen imperialismi, vaikka sillä epäilemättä on ristiriitoja jenkki-imperialismin kanssa, saattaa presidenttinsä suulla vannoa kerta toisensa jälkeen olevansa ”pro-European and very pro-American”. Se katsoo, että mikäli maailmansota puhkeaa, sen on paras olla jenkkien puolella oman asemansa edistämiseksi – se ei tässä mielessä toivo, että maailma olisi vähemmän ristiriitainen, vaan vahvistaa asemaansa ja kahmia itselleen suuremman osan ryöstösaaliista. Samanaikaisesti se pyrkii näyttäytymään eurooppalaisille ”liittolaisilleen”, erityisesti saksalaiselle imperialismille, ”koko Euroopan” intressien edustajana vehkeillessään jenkkien kanssa.
On pidettävä mielessä, että vaikka imperialistit valmistautuvat maailmansotaan, olisi väärin väittää sen olevan jo kohta puhkeamassa. Imperialistit, ja erityisesti ainoa hegemoninen supervalta jenkki-imperialismi, eivät ole vielä valmiita päästämään maailmansotaa valloilleen, ja juuri jenkki-imperialismi olisi tällä hetkellä se, joka voisi sodan päästää valloilleen. Kiinalaisella sosiali-imperialismilla on suunnitelmia nousta ”globaaliksi suurvallaksi”vuosisadan puoleen väliin mennessä, eli olla tilanteessa, jossa se voisi haastaa niin venäläisen ydinasesupervallan kuin jenkki-imperialisminkin aseman maailmassa, mutta se on vielä kaukana tilanteesta, jossa se voisi todella alkaa haastamaan näitä sotilaallisesti. Suomalainen imperialismi ei myöskään aktiivisesti pyri edistämään sodan syttymistä, mutta olennaista on se, että se valmistautuu kaikin tavoin. Väitteet siitä, että suomalainen imperialismi pyrkii provosoimaan väitetysti maailmanrauhaa puolustavaa venäläistä imperialismia kytkeytyvät Hruštšovin revisionismiin, ovat imperialismin puolustelua näennäisesti jenkki-imperialismin vastaisella pohjalla ja näin itse asiassa venäläisen imperialismin propagandaa.
Vallankumouksellisten on keskityttävä vallankumoukseen eikä maailmansodan vastustamiseen. Maailmansodan perspektiivin ylikorostaminen on yhteydessä Hruštšovin revisionismiin sekä kuvitelmaan siitä, että imperialistit ovat ylivoimaisia, että tuon harvalukuisen riistäjien joukon eikä joukkojen toimet olisivat maailmanhistorian luova voima.
Katsokaamme siis Stubbin haastatteluja yhdysvaltalaismedian kanssa Davosissa, kontekstissa, jossa monet muut eurooppalaiset imperialistit ilmaisivat itseään huomattavasti vähemmän diplomaattisesti Yhdysvaltoja kohtaan:
Bloombergin haastattelussa huomion kiinnittää Stubbin imelä mielistely Yhdysvaltoja kohtaan. Trumpiin hän viittaa yksinkertaisesti ”The President”. Stubb yrittää uskotella, että hänellä on vaikutusvaltaa Yhdysvaltain presidenttiin: hän vakuuttelee, kuinka hänellä on suora yhteys Trumpiin, vaikka haastattelusta käykin ilmi, että tämä ei ole lainkaan niin suora tai henkilökohtainen kuin Stubb haluaisi väittää.
Se, miten suomalaisella imperialismilla voi olla suhteellista vaikutusvaltaa Yhdysvaltoihin on sen militarisaation kautta, ei Stubbin diplomaattisen nerouden kautta. Tämä käy hyvin ilmi The Economistin haastattelusta.
Stubb sanoo esimerkiksi, että ”transatlanttinen liittouma” on yleisesti eräs ”voimakkaimmista liittoumista koko ihmiskunnan historiassa”, vaikka tällä hetkellä liittouma kohtaakin ongelmia. Tästä syystä, hän sanoo: ”Meidän on tehtävä yhteistyötä alueilla, joilla meillä on yhteisiä intressejä, kuten puolustus, Nato, mineraalit, teknologia, tai kuten Suomen tapauksessa, jäänmurtajat, ja sitten meidän on oltava kohteliaasti eri mieltä asioissa kuten Euroopan Unioni, kansainväliset instituutiot, liberaali maailmanjärjestys ja ilmastonmuutos.”
Stubb korostaa haastattelussa realismiaan: ”Käsittele maailmaa sellaisena kuin se on, älä kuten toivoisit sen olevan.” Mutta samanaikaisesti Stubbin toivomassa maailmassa ”transatlanttinen liittouma olisi voimakkaampi” – hän ei siis toivo, että Yhdysvallat noudattaisi kansainvälistä lakia tai muuta sellaista.
Stubb puhuu hyvin ymmärtäväisesti siitä, miten Yhdysvallat näkee Euroopan ja maailman ylipäätään, ja sitten hän tulee intresseihin:
”Onko Yhdysvaltain intresseissä, että Suomella, jolla on 1340 kilometrin pituinen raja Venäjän kanssa, on eräs suurimmista armeijoista Euroopassa? Kyllä. Onko Yhdysvaltain intresseissä, että Ruotsilla ja Norjalla on voimakkaat arktiset puolustusvoimat? Kyllä. Onko Yhdysvaltain intresseissä, että Venäjä ei luo etupiirejä Euroopassa? Kyllä.”
Sitten toimittaja haastaa Stubbia siitä, että hän ei puhunut mitään Tanskasta, jota Yhdysvallat oli loukannut uhkauksillaan Grönlannista. Stubb vastaa, että olikin hyvä, että Davosissa asia saatiin liennytettyä ja huomio saatiin käännettyä ”arktiseen puolustukseen”. Hän korostaa samalla, että ”arktisen alueen puolustuksen” ydin on Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, ja että Naton tulisi olla kiitollinen tästä voimasta.
Stubb puhuu myös siitä, että ”Eurooppa” pystyy puolustamaan itseään ilman apua Yhdysvalloilta, vaikka hän sanoikin Davosissa myös, että olisi huono juttu, jos Yhdysvallat ei antaisi Suomen käyttää esimerkiksi F-18 ja F-35 hävittäjiä. Hän kuitenkin puhuu Suomesta:
”Sille on syynsä, että meillä on pakollinen asepalvelus, että olemme kouluttaneet miljoona miestä ja naista [sotimaan] arktisissa oloissa. Sille on syynsä, että meillä on 62 F-18-hävittäjää ja että juuri ostimme 64 F-35-hävittäjää, sille on syynsä, että meillä on pitkän kantaman ohjuksia ilmassa, maalla ja merellä ja sille on syynsä, että meillä on Euroopan suurin tykistö, ja se syy ei ole Tukholma. Eli se, mitä haluan sanoa, on: me hoidamme tämän, älkää huoliko”.
Kiinnostavaa on se, että Stubb puhuu arktisesta sodankäynnistä, vaikka historiallisesti merkittäviä taisteluja Suomessa on käyty muualla kuin arktisella alueella ja suurin osa Suomen väestöstä sekä kaikki tärkeät kaupungit sijaitsevat muualla kuin arktisella alueella. Tämä osoittaa, ettei kyse ole Suomen puolustamisesta vaan sen perustelemisesta, miksi Yhdysvaltojen tulisi ottaa huomioon Suomi ”liittolaisena”.
Stubb lisää, että hänestä on täysin hypoteettista, että Yhdysvallat estäisi käyttämästä esimerkiksi F-18 hävittäjiä, ja toimittajan huomauttaessa, että monissa muissa Euroopan maissa tämä katsotaan todelliseksi uhaksi, ja että onhan Yhdysvallat kieltänyt Ukrainaakin käyttämästä joitakin pitkän kantaman ohjuksiaan, Stubb kiistää tämän olevan mahdollista.
”Sille on syynsä, miksi Yhdysvaltain ja Suomen välinen puolustuskumppanuus on syvempi kuin koskaan, sille on syynsä, miksi meillä on 25 000 miestä harjoituksissa Pohjois-Norjassa ja Suomessa, joista 5000 on yhdysvaltalaisia, sille on syynsä, että Yhdysvallat halusi ostaa Suomelta 11 jäänmurtajaa, joita he voivat käyttää merivoimiaan varten, sille on syynsä, että teimme DCA-sopimuksen. Se syy on, että Suomella on eräs voimakkaimmista armeijoista Venäjän rajalla, lähellä sen merkittäviä ydinaseita.”
Hegemonisen supervallan ongelma on se, että sillä on vihollisia kaikkialla ja sen on ylläpidettävä asemaansa kaikkialla erityisesti maailman kansoja vastaan, mutta myös toisia imperialisteja vastaan. Yhdysvallat haluaa siirtää painopistettään Aasian-Tyynenmeren alueelle padotakseen Kiinan pyrkimyksiä nousta supervallaksi, ja se haluaa vahvistaa kuristusotettaan Latinalaisesta Amerikasta. Stubb luottaa siihen, että Yhdysvallat tarvitsee eurooppalaisia imperialisteja ylläpitämään venäläisen imperialismin, joka on huomattavasti neuvostoliittolaista sosiali-imperialismia heikompi, mutta yhä ydinasesupervalta ja yhä erityisesti sotilaallisesti kiinalaista sosiali-imperialismia voimakkaampi, saartoa. Suomalaisen imperialismin intresseissä on myös tämän saarron ylläpitäminen, ja oikeastaan sen intresseissä on myös se, että jenkit eivät syvennä vehkeilyään Venäjän kanssa. Erityisesti sitä huolettaa mahdollisuus, että jenkki-imperialismi ja Venäjä sopisivat keskenään Ukrainasta sivuuttaen eurooppalaiset imperialistit. Tästä syystä se myöskin esimerkiksi on reagoinut Yhdysvaltain laittomaan hyökkäyssotaan Irania vastaan lähinnä valittamalla, että tämä vie huomiota Ukrainan tilanteelta ja esimerkiksi öljypakotteiden höllentäminen kasvattaa Venäjän sotakassaa. Suomalainen imperialismi katsoo lähes kaikkea mahdollista suhteessa Venäjään.
Stubbin koko haastattelu on viestintää, jolla hän suomalaisen imperialismin päänä pyrkii perustelemaan, miksi Yhdysvaltojen tulisi ottaa huomioon Suomi suunnitelmissaan. Suomi hoitaa osaltaan Venäjän saarron ylläpitämistä. Tämä tapahtuu nimenomaan suomalaisen imperialismin intressien puolesta, ei niitä vastaan, vaikka on realiteetti, että pienenä imperialistina suomalaisen imperialismin on luovittava suurempien keskuudessa. Mutta sen pyrkimykset eivät ole rauhaan tai ristiriitojen lieventämiseen vaan sotaan, sillä imperialismi on taantumusta kautta linjan ja sellainen imperialisti, joka ei valmistaudu sotaan, kun ristiriidat kärjistyvät, kun taistelu ryöstösaaliista, sorretuista kansakunnista kiihtyy, tuhoutuisi väistämättä. Imperialistit eivät koskaan ole rauhan puolesta, olivat ne pieniä tai suuria. Pienemmät imperialistit ovat samanlaisia loisia ja petoja kuin suuremmatkin, ja ne haluavat tulla suuremmiksi.
Suomalaisen imperialismin suhde Yhdysvaltoihin ei ole kuitenkaan harmoninen. Millekään imperialistille Yhdysvaltain hegemoninen asema ei ole mieluinen, eivätkä ne hyväksy sitä, ja ne pyrkivät heikentämään sitä kaikin keinoin, myös esimerkiksi ”vapaakaupan puolustamisen” kautta. Taitavakaan poliittinen peli ei kuitenkaan riitä, jos imperialistilla ei ole sotilaallista voimaa, jolla se puolustaisi ja vahvistaisi asemaansa. On huomionarvoista, että Stubbin kuvailtiin nousseen seisomaan kasvoiltaan harmaana Trumpin Davosissa pitämän puheen jälkeen, puheen, jossa tämä hyökkäsi voimakkaasti eurooppalaisia imperialisteja vastaan. Erityisesti Grönlannin kysymyksessä suomalaisen imperialismin mediamonopolit kirjoittivat ”yhdysvaltalaisesta imperialismista” ja suomalainen imperialismi on myöskin arvioinut uudelleen esimerkiksi yhdysvaltalaisten pilvipalveluiden käyttöä vaaleihin liittyvän tiedon suhteen, ja koko ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko on menossa uudelleenarviointiin juuri Yhdysvaltain toiminnan takia. Suomalaiselle imperialismille nykytilanne on epämieluinen, ja juuri siksi se pyrkiikin perustelemaan Yhdysvalloille hyödyllisyyttään ja maiden intressien yhteneväisyyttä. Tämän perustana ei kuitenkaan ole ”rauhan” tai ”kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän” puolustaminen vaan militarisaatio.
Militarisaatio ei merkitse vain aseita, vaan se on erityisesti ideologista, sillä myös imperialistit ymmärtävät joukkojen merkityksen. Samalla tämä on kaksiteräinen miekka.
Kun imperialistit joutuvat järjestelmänsä yleiskriisin syventyessä riisumaan ”arvojensa” naamiot ja myöntämään, että se, millä on väliä, ovat intressit, ja kun laajat joukot huomaavat, että näillä intresseillä todella on luokkaluonteensa, seisovat nuo ”keisarit” todella alastomina kansanjoukkojen edessä. Kun imperialistit sanovat, että sota onkin oikeutettua, ja vaivoin peittelevät sitä, että tämä oikeutus perustuu finanssipääoman taloudellisten intressien toteuttamiseen, kylvää se myös kansanjoukkoihin myös imperialistissa maissa ajatuksia siitä, että sota ei ole ”ikuisesti”, ylihistoriallisesti väärin, vaan se voi olla oikeutettua. Vallankumouksellisille olisi siis täysin järjetöntä paasata siitä, että tarvitaan rauhaa ja kauhistella väkivaltaa, tai koittaa sievistellä asiaa. Päin vastoin, heidän on paljastettava imperialistisen militarisaation luokkaluonne, se minkä puolesta porvaristo on lähettämässä työväenluokan kuolemaan, ja taisteltava sitä vastaan, että porvarillinen valtio järjestää joukot intressiensä mukaisesti ja uskottelee heille opportunismin ja sen kerta toisensa ajamien petosten kautta, että työväenluokalla ei voi olla mitään omaa voitokasta vallankumouksellista liikettä, vaan kaiken on tapahduttava porvarillisen valtion sallimissa rajoissa, vaalien ja ”hyvinvointivaltion” kautta, että sen on sodittava porvariston puolesta eikä sitä vastaan.
