SKP:n keskuskomitean jäsen Liisa Taskinen piti puheen ”Antifasistisessa foorumissa” Moskovassa 24.5. Puhe on julkaistu puolueen sivuilla otsikolla ”Ihmisten tappaminen ei voi ratkaista mitään ongelmaa”.
Haluamme kommentoida tätä puhetta palvellaksemme anti-imperialistien ja kommunistien välisen yhtenäisyyden kehittämistä maassamme. Haluamme tervehtiä sitä, että Suomen Kommunistisessa Puolueessa on ollut intoa ja aloitteellisuutta kehittää anti-imperialistista työtä yhdessä muiden voimien kanssa esimerkiksi vappuna sekä Latinalaiseen Amerikkaan kohdistuvaa aggressiota vastaan, mikä on erittäin tärkeää nykytilanteessa. Yhtenäisyyttä ei kuitenkaan voi olla ilman taistelua.
Meille anti-imperialismi ei ole pelkkä tunnus, vaan se merkitsee taistelua kaikkia imperialisteja, myös suomalaista imperialismia, venäläistä imperialismia ja kiinalaista sosiali-imperialismia vastaan. Tämä merkitsee, että anti-imperialistien on myös tuomittava esimerkiksi venäläisen imperialismin ”antifasismin” nimissä Ukrainaa vastaan käymä hyökkäyssota.
”Kansainvälinen antifasistinen foorumi” kokoontui tänä vuonna teemanaan ”anti-terrorismi”, joka on tunnetusti imperialistien kansanjoukkojen taistelua vastaan suuntaama tunnus. Lisäksi foorumissa kuultiin venäläisen imperialismin pään Vladimir Putinin tervehdys. Jo tämä riittäisi selventämään, mistä foorumissa on kyse.
Olemme aiemmin huomauttaneet venäläisen imperialismin ”antifasismista” täällä, paljastaen sen sosialismin puolustamiseksi käydyn suuren isänmaallisen sodan muiston hyväksikäyttämiseksi imperialistisen aggression oikeuttamiseksi:
Marx ja Engels asettivat kommunistien periaatteet Kommunistisen Puolueen manifestissa. Siinä sanotaan:
”Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahdeksi suureksi vihollisleiriksi, kahdeksi suureksi, välittömästi vastakkain olevaksi luo kaksi: porvaristoksi ja proletariaatiksi.”
Kommunistien on otettava selvä luokkakanta proletariaatin puolesta, sillä kommunistinen puolue on proletariaatin puolue, kuten Kommunistisen Puolueen manifestissa on myös todettu.
Siinä sanotaan myös, että ”Kommunistit eroavat muista proletaarisista puolueista toisaalta vain siinä, että eri kansakuntien proletaarien taisteluissa he nostavat esiin ja ajavat koko proletariaatin yhteisiä, kansallisuudesta riippumattomia etuja, ja toisaalta siinä, että proletariaatin ja porvariston välisen taistelun eri kehitysasteilla he edustavat aina koko liikkeen etua. Kommunistit ovat siis käytännöllisesti kaikkien maiden päättäväisin, aina eteenpäin kannustava työväenpuolueiden osa; he käsittävät teoreettisesti paremmin kuin proletariaatin muu joukko proletaarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset.”
Vaikka imperialisteilla ja niiden lakeijoilla on käytössään valtavat resurssit ja toinen toistaan kauhistuttavia aseita, jopa ydinaseita, he ovat vähemmistö. Sodassa ihmiset ratkaisevat, eivät aseet; jos olisi toisin, ei työväenluokka koskaan olisi voinut nousta valtaan esimerkiksi Venäjällä. Miksi Yhdysvallat hävisi Vietnamissa, miksi se tänään on jumissa sodassaan Iranissa? Miksi Yhdysvallat ja sen lakeija Israel eivät ole onnistuneet tuhoamaan Palestiinan kansallista vastarintaa ja miksi sen sijaan anti-imperialistinen liike on noussut kaikissa maissa? Jos aseet ratkaisisivat, olisi toisin. Imperialismi on kuolevaa kapitalismia, se on mätä ja aikansa elänyt järjestelmä, josta sosialismi tulee nousemaan. Nojautuen omiin voimiinsa, työväenluokka ja sorretut kansakunnat tulevat olemaan voittoisia.
Taskinen sanoo puheessaan:
”Liittolaisuus natsi-Saksan kanssa ja yhteinen hyökkäys Suomen rajan yli Neuvostoliittoon kesällä 1941 johtivat maallemme katastrofiin. Hävittyjen sotien ja alueluovutusten jälkeen oli aika muuttaa linjaa.
Silloinen presidentti Paasikivi totesi, että Suomen täytyy olla hyvissä väleissä Neuvostoliiton ja kaikkien naapurimaidensa kanssa. Suomen on annettava takeet siitä, ettei maatamme käytetä missään olosuhteissa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Presidentti Urho Kekkonen jatkoi samalla linjalla. Hän oli pitkäaikainen presidenttimme, kansamme, Neuvostoliiton ja lännen kunnioittama. Hänen aikanaan maidemme suhteista tuli taloudellisesti ja kulttuurisesti merkittäviä. Kokemustensa jälkeen presidentti Kekkonen oli rauhan mies: ”Suomi on puolueeton ja sotilaallisesti liittoutumaton, mutta sodan ja rauhan kysymyksissä olemme rauhan puolella sotaa vastaan.”
Taskisen puheessa poissaolollaan loistavat neuvostokansan ja myös Suomen Kommunistisen Puolueen itsensä antamat uhrit taistelussa fasismia vastaan. Sen sijaan sankareina näyttäytyy suomalainen porvaristo, jopa Kekkonen, joka nuoruudessaan teloitti punaisia Viipurissa ja jolla näin on myös suoraan työläisten verta käsissään. Taskinen jättää täysin huomiotta, että suomalaisen imperialismin linjamuutos tapahtui hävityn sodan vuoksi, se tapahtui, koska se pakotettiin siihen sotilaallisesti, koska Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue (bolshevikit) toveri Stalinin johdolla, neuvostokansa sekä kommunistit ja antifasistit kaikkialla maailmassa eivät antautuneet fasismin edessä vaan tarttuivat aseisiin tuhotakseen tuon julman vihollisen, joka todella osoittautui paperitiikeriksi.
Suoraan työläisiä ja maailman sorrettuja kansoja vastaan Taskinen asettaa itsensä sanoessaan:
”Terrorismi – olipa kyse pienryhmien toiminnasta tai maailman voimakkaimpien sotilasmahtien teoista – ei johda hyvään lopputulokseen, vaan luo uusia ja entistä vaikeampia ongelmia. Ihmisten tappaminen ei voi ratkaista mitään ongelmaa.”
Taskinen ei siis vain tuomitse ”maailman voimakkaimpia sotilasmahteja” terroristeina, vaan myös ”pienryhmät”, siis ilmeisesti kansalliset vapautus- ja -vastarintaliikkeet sekä myös kommunistit, jotka johtavat aseellista taistelua. Tilanteessa, jossa imperialistit pyrkivät leimaamaan kaikenlaisen niitä vastaan käytävän taistelun, jopa sellaisen, joka tapahtuu porvarillisen sanan- ja kokoontumisenvapauden rajoissa, terrorismiksi tai sen tukemiseksi, on meidän jyrkästi vastustettava tätä ja tuomittava imperialistit todellisina terroristeina.
”Siksi Suomen kommunistinen puolue kannattaa yhteistä, kollektiivista turvallisuusjärjestelmää, joka ottaa huomioon kaikkien edut ja tarpeet – ei järjestelmää, joka perustuu sotilaalliseen voimaan ja asevarusteluun. Niin kauan kuin yksikin maa on turvaton, yksikään maa ei ole turvassa.”
On kysyttävä, miten Suomen Kommunistinen Puolue ajatteli tuollaisen ”yhteisen, kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän” luoda, kun porvaristo kiihtyvässä määrin osoittaa täyden piittamattomuutensa kansainvälisestä laista ja aseistautuu hampaisiin asti. Meidän käsityksemme mukaan kommunistit taistelevat kommunismin puolesta, eivät ”yhteisten, kollektiivisten turvallisuusjärjestelmien puolesta”.
On vastustettava imperialistista sotaa ja väkivaltaa, mutta ei sotaa ja väkivaltaa yleensä. Kommunistit ovat tietenkin rauhan puolesta ja toivovat maailmaa, jossa ihmisiä ei tarvitsisi tappaa. Samanaikaisesti marxilaiset ovat perustajistaan alkaen ymmärtäneet, että tämä ei ole mahdollista ilman kommunismia, luokatonta yhteiskuntaa, mihin siirtyminen ei voi tapahtua ilman väkivaltaista vallankumousta.
Jo Marx ja Engels asettivat selvästi Kommunistisen puolueen manifestissa:
”Proletariaatin yleisimpiä kehitysvaiheita kuvatessamme olemme tarkastelleet nykyisen yhteiskunnan sisäistä, enemmän tai vähemmän verhottua kansalaissotaa aina siihen kohtaan, jossa se puhkeaa avoimeksi vallankumoukseksi ja proletariaatti pystyttää oman herruutensa kukistamalla väkivaltaisesti porvariston.” (kursiivi meidän)
Luokkataistelu on väkivaltaista, se on ”enemmän tai vähemmän verhottua kansalaissotaa”. Sodassa on tuhottava vihollinen ja suojeltava omia voimia, ja pääasiassa jälkimmäinen tapahtuu tuhoamalla vihollinen. Tämän sodan lopputulos riippuukin sen johdosta, kommunistisesta puolueesta. Käskeekö tuo puolue joukkoja kulkemaan kuin lampaat teuraalle vai näkeekö se porvarillisen valtion ja koko imperialisen järjestelmän taantumuksellisen ja verisen luonteen ja tekeekö se kaikkensa kukistaakseen porvariston, tulemaan hallitsevaksi luokaksi ja pystyttämään oman valtionsa, proletariaatin diktatuurin, jonka avulla se luo uuden yhteiskunnan vailla riistäjiä ja riistettyjä; pitkällisen proletariaatin diktatuurin aikakauden, jonka Lenin kuvasi olevan ”sitkeää, veristä ja veretöntä, väkivaltaista ja rauhallista, aseellista ja taloudellista, kasvatuksellista ja hallinnollista taistelua vanhan yhteiskunnan voimia ja perinteitä vastaan”, sosialismin kautta johtamaan ihmiskunnan kommunismiin.
Aivan, kuten Marx ja Engels kritisoivat anarkisteja, jotka halusivat lakkauttaa valtion heti paikalla, olisi kommunisteille myös nykyaikana, kun porvaristo valmistautuu kiivaammalla tahdilla sotaan, ja toisaalta ja pääasiallisesti maailmanlaajuisesti joukot tarttuvat kasvavissa määrin aseisiin sortajiaan vastaan sekä yleisesti hyväksyvät ja osoittavat tukeaan imperialistista hyökkääjää vastaan käytävälle vastarintasodalle (esim. Ukraina, Palestiina jne.) olisi väärin tuomita väkivalta ja sota yleensä erittelemättä, ketkä käyvät tuota sotaa, onko se sotaa imperialismia vastaan vai sen puolesta. Parhaimmillaan se muodostuu idealistiseksi sanahelinäksi, pahimmillaan se oikeuttaa verilöylyjä kansanjoukkoja vastaan. Ovathan kommunistit ja muut imperialismia vastaan taistelevat kansanjoukot muka ”terroristeja”, kun he eivät suostu elämään alistettuina ja taantumuksen jatkuvan väkivallan alaisina.
Asia olisi tietenkin toinen, jos imperialismi ei olisi väkivaltaista, jos sota ei olisi todellisuutta. Taantumukselliset eivät kaihda väkivaltaa. Koko kansainvälisen työväenluokan taistelun historia osoittaa, että sortajalle antautuminen ei estä sitä suorittamasta mitä hirveimpiä rikoksia, päin vastoin. Myös Suomessa, jossa kommunistit oppivat tämän mitä raskaimman veriuhrin kautta, meidän tulisi pitää tämä mielessämme.
Nykyaikana, kun porvaristo militarisoi yhteiskuntaa omien intressiensä puolesta kiihtyvään tahtiin, olisi kohtalokasta kommunisteille vaatia rauhaa. Hetkinä, joina luokkataistelu kiihtyy, kommunistit eivät voi olla eikä heidän tule pyrkiä olemaan sen ulkopuolella. Rehellisten anti-imperialistien, kommunistien ja vallankumouksellisten on uskallettava valita puolensa ja uskallettava taistella.
