17.6. Iranin presidentti Masoud Pezeshkian ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump allekirjoittivat digitaalisesti aiesopimuksen Iranin sodan lopettamiseksi. Merkittävintä sopimuksessa on se, että USA ei ole onnistunut yhdessäkään strategisessa tavoitteessan, jotka se ilmaisi sodan aikana: se ei ole onnistunut kaatamaan Iranin hallintoa, ei tuhoamaan Iranin ydinohjelmaa, sen ohjusohjelmaa, eikä Iranin vaikutusvaltaa Lähi-idässä.
Rauhansopimus on vielä kuitenkin kaukana. 26.6. sotatoimet jatkuivat jälleen seurauksena Yhdysvaltain provokaatioista. Perjantain drooni-iskussa on kyse Yhdysvaltain pyrkimyksestä päästä irti sille epämieluisasta sopimuksesta ja Iranin pyrkimyksestä hallita Hormuzinsalmea. Yhdysvaltain ja Iranin aiesopimuksen mukaan Iran ja Oman tulevat koordinoimaan Hormuzinsalmen läpi kulkevaa laivaliikennettä. Yhdysvallat on pyrkinyt asettamaan tämän paikalle omia järjestelyitään, joihin Iran on reagoinut puolustaakseen suvereniteettiään. 29.6. puolestaan uutisoitiin jälleen, että Yhdysvallat ja Iran lopettavat sotatoimet.
Aiesopimus jättää paljon yksityiskohtia ratkaistavaksi seuraavan kahden kuukauden aikana lopullisessa rauhansopimuksessa. Joka tapauksessa alustavan sopimuksen sisältö on merkittävä:
Yhdysvallat ja Iran lopettavat sotatoimet toisiaan vastaan, sekä kaiken puuttumisen toistensa asioihin, sopien rauhasta myös Libanonissa ja turvaten Libanonin suvereenisuuden. USA purkaa Iraniin kohdistuvan merisulun ja asteittaisesti purkaa kaikki Iranin vastaiset pakotteet (mukaanlukien YK:n turvallisuusneuvoston yms. pakotteet). Iranille palautetaan sen jäädytetyt varat. USA ja sen “liittolaiset” alueella sitoutuvat 300 miljardin dollarin sopimukseen Iranin jälleenrakentamiseksi. USA on myös lupautunut vetämään sotajoukkonsa pois Iranin läheisyydestä 30 päivän kuluessa.
Iran puolestaan lupaa turvata laivojen pääsyn Hormuzinsalmen läpi sekä lupaa olla kehittämättä ydinaseita. Iranin ydinenergian käytöstä osapuolet lupaavat keskustella yhdessä.
300 miljardin sotakorvaukset USA tulee käytännössä maksattamaan “liittolaisillaan”, eli sille alisteisten alueen arabivaltioiden maansamyyjien rahalla.
Rauhanneuvotteluissa USA on pyrkinyt pitämään Israelin hyökkäyksen Libanoniin sopimuksen ulkopuolella, mutta Iran on onnistunut sisällyttämään Libanonin tilanteen sopimuksen piiriin. USA:lla ja Israelilla varmasti on oikeitakin ristiriitoja Libanonin suhteen: USA:lle Israelin toiminta aiheuttaa vaikeuksia neuvotteluissa, mutta Israel taas tietää, että tulevaisuudessa sen asema tulee heikkenemään, joten se pyrkii tekemään intervention Hizbollahia vastaan, vielä kun mahdollista. Toisaalta on mahdollista, että USA haluaa käyttää Israelia välineenä Iranin ja Libanonin liittouman hajottamiseksi: USA voi syyttää Israelia siitä, ettei rauhansopimusta saada aikaiseksi, ja ehdottaa, että sopimus saataisin aikaan mikäli Libanonin kysymys jätetään sopimuksesta pois. Tuo manooveri tuskin kuitenkaan onnistuu, koska USA selvästi tarvitsee rauhaa Irania enemmän. Iranilla on tällä hetkellä valttikortit käsissään.
Jenkki-imperialistit ovat epäuskottavasti pyrkineet esittämään, että he muka eivät ole hävinneet sotaa, että he ovat muka saaneet Iranilta huomattavia myönnytyksiä, lähinnä Iranin lupauksen olla kehittämättä ydinaseita, joka muka tekee sodasta kokonaisuudessaan onnistuneen.
Suomalaisen imperialismin edustajat puolestaan, aina Vasemmistoliitosta Keskustaan ja Kokoomukseen, ovat kritisoineet jenkkien huonoa sotamenestystä, surkutelleet sitä, että Iranin hallintoa ei saatu kaadettua, ja painottaneet, että Euroopan imperialistien ja suomalaisen imperialismin on entistä enemmän aseistauduttava itse kilpaillakseen asemastaan maailmanvaltiaina, eikä ainostaan seurattava Yhdysvaltoja.
Iranin rooli taistelussa imperialismia vastaan
Hegemonisen supervallan tappio sorretun kansakunnan käsistä on voitto kansoille ja maailmanvallankumoukselle. Jenkkien vaikeudet realisesti auttavat maailmanvallankumousta. Anti-imperialistiset ja edistykselliset voimat ovatkin olleet periaatteellisesti Iranin tukena jenkki-imperialisteja vastaan koko sodan ajan.
Kommunistien näkemys on selvä: sorrettujen kansakuntien taistelu imperialismia vastaan on aina oikeutettua ja Iranilla on täysi oikeus puolustaa itseään. Kommunistit ovat aina tiedostaneet, että Iranin hallinto on byrokraattiskapitalistinen ja taantumuksellinen. Siitä huolimatta, jenkki-invaasion tullessa todennäköiseksi ja lopulta toteutuessa, pääasialliseksi ristiriidaksi Iranissa muodostui kansan ja imperialismin välinen ristiriita. Kaikki edistykselliset voimat ja punaiset voimat Iranissa ja kansanvälisesti ymmärsivät välittömästi, että jos USA kaataisi Iranin hallinnon ja asettaisi valtaan oman lakeijansa, se olisi Iranin kansalle sekä laajemmin alueen kansojen kansalliselle vapautustaistelulle katastrofi. Sen ymmärsi myös Iranin kansa, joka siitä syystä asettui tukemaan maansa hallintoa hyökkääjää vastaan.
Mikäli Iranin hallinto olisi antautunut jenkkien edessä, olisi kansallinen vastarinta täytynyt järjestää hallintoa vastaan. Kun Iranin hallinto kuitenkin päättävästi taisteli jenkkejä vastaan, olisi tuon taistelun sabotointi ollut pelkkää imperialismin palvelemista. Iranin hallinnolla oli selkeät syyt taistella hyökkääjää vastaan: Iran on entinen USA:n hallitsema puolisiirtomaa. Jenkkien lakeijan Shaahin hallinto sortui 1979 “islamilaisessa vallankumouksessa”, jossa nykyinen Iranin hallinto tuli valtaan. Iranin hallinto perustaa kaiken legitimiteettinsä tuohon jenkkien vastaiseen taisteluun. Iranin hallinto on taantumuksellinen suurporvariston hallinto, joten ainoa millä se voi perustella omaa olemassaoloaan kansalle, on jenkkien vastustaminen.
On virheellistä väittää, että Iran on imperialistinen valtio, jonka takia kommunistien olisi suhtauduttava neutraalisti jenkkien ja Iranin taisteluun, tai kannatettava Iranin hallinnon kaatamista. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan Iran on puolifeodaalinen puolisiirtomaa, eli sorrettu kansakunta. Näiden väitteiden mukaan 1979 vuoden “islamilainen vallankumous” oli porvarillinen vallankumous, jossa Iran vapautui täysin siirtomaahallinnosta ja myös feodalismin jäänteistä. Tuo argumentti muistuttaa sitä aikaisempaa virheellistä kuvitelmaa, että Shaahin valtaantulo 1960-luvulla merkitsi puolifeodalismin loppua, koska Shaahi kaappasi aikaisempien feodaaliherrojen varallisuuden oman perheensä käsiin, tullen näin Iranin suurimmaksi byrokraattikapitalistiksi.
On selvää, että Iran on puolifeodaalinen ja puolikoloniaalinen maa, jossa kehittyy byrokraattinen kapitalismi, eli imperialismille alisteinen kapitalismi, jossa säilyy eri asteissa muotoja feodalismista. Iranin kapitalistinen sektori on vahvasti valtion, eli lähinnä papiston ja armeijan byrokraattien hallussa. Iranilaisten keino edistyä urallaan on siirtyä byrokraattisen sektorin palvelukseen, koska se hallitsee koko yhteiskuntaa.
Sotaa edeltäneet mielenosoitukset alkoivat köyhien basaarikauppiaiden ja muiden puolifeodaaliseen talousmuotoon kuuluvien joukkojen keskuudessa. Tuollaisten sektorien olemassaolo on yksi osoitus puolifeodaalisuudesta. Puolifeodaalisissa maissa kuten Iranissa, on tyypillisesti suuri itsetyöllistävien henkilöiden sektori (joka usein tilastoissa näkyy “palvelusektorina”). Tämä johtuu teollisesta alikehityksestä, joka ei tarjoa tarpeeksi työpaikkoja. Iranin teollistunein sektori on erityisesti öljynvientiin keskittynyt sektori; sen talous nojaa voimakkaasti öljynviennin lisäksi maataloustuotteiden vientiin, samalla, kun kotimaan markkinoita palvelevilla sektoreilla pientuotanto on voimissaan. Iranilaisista neljännes on talonpoikia. Iranin talonpojat ovat enimmäkseen köyhiä, eikä heillä ole tarpeeksi maata. He eivät ole vapaita proletaareja, vaan ovat sidotut maahan, useimmiten taloudellisin kahlein, ja kärsivät pankkien, rahanlainaajien ja suurien maanomistajien riistoa.
Tietyistä erikoisuuksista huolimatta Iran on selvästi edelleen sorrettu kansakunta, tosin ei enää jenkkien lähestulkoon yksityisessä kontrollissa, vaan useiden imperialistien riistämä puolisiirtomaa, jolla on tietty määrä luovimisvaraa imperialistien välillä. Ironisesti jenkkien pakotteet Irania vastaan ovat osittain vahistaneet muiden imperialistien, kuten Kiinan, asemia Iranissa. Kiina ostaa suurimman osan Iranin öljystä.
Iranin talous pyörii öljyn ja kaasun myynnin ympärillä, aivan kuin kolonialismin aikana, ja Iran on alistettu imperialistien raaka-ainelähteeksi. Iranin byrokraattinen kapitalistiluokka toimii edullisen öljyn välittäjänä imperialisteille. Vaikka Iran ei ole suinkaan maailman takapajuisin maa, ja joihinkin muihin entisiin siirtomaihin verrattuna sen talous on monipuolisempi, Maailmanpankin mukaan sen “talous ja valtion tulot riippuvat öljystä”, ja Iranin ulkoasiain ministeriön mukaan öljy ja kaasu “näyttelevät ratkaisevaa osaa maan taloudessa”. Energynow-sivusto kirjoittaa, että “vaikka maa on vuosia yrittänyt monipuolistaa talouden kasvun tekijöitä, öljyn vienti pysyy edelleen Iranin talouden tukipilarina”.
Kuten suuri Lenin ja puheenjohtaja Mao opettavat, ei nykyisellä aikakaudella, eli imperialismin aikakaudella, enää voi tapahtua vanhantyyppisiä porvarien johtamia vapaustaisteluita tai porvarien johtamia demokraattisia vallankumouksia. Tietysti on mahdollista, että jokin porvarillinen aseellinen ryhmä johtaa taistelua ja tulee valtaan, mutta se johtaa kuitenkin ainostaan maan vaipumiseen takaisin samaan sorrettuun asemaan, koska ainostaan sosialismi voi taata maan taloudellisen itsenäisyyden imperialismin kahleista. Sosialismin rakentaminen sorretuissa kansakunnissa puolestaan vaatii uusdemokraattista vallankumousta, joka pakkoluovuttaa byrokraattisen kapitalismin, vapauttaa maan imperialistisesta sorrosta ja puolifeodalismista ja vie loppuun kansakunnan muodostamisprosessin.
Kansallista vapaustaistelua monissa maissa johtavat porvarilliset tai pikkuporvarilliset voimat, mutta onnistuakseen tuon taistelun on kehityttävä kommunistien johtamaksi kansansodaksi, joka lopulta johtaa sosialismiin ja kommunismiin. Kommunistien tehtävä ei ole jäädä pois kansallisesta vapaustaistelusta tai vastustaa sitä, vaan johtaa se voittoon. Imperialistisissa maissa kommunistien on kaikin keinoin tuettava sorrettujen kansakuntien vapautumista imperialistisesta sorrosta sekä kaikkia heitä, jotka taistelevat sitä vastaan. Imperialistisissa maissa on erittäin tärkeää paljastaa imperialismin yritykset vedota Iranin hallinnon taantumuksellisuuteen erityisesti liberalistiselta, yleisen moraalisuuden ja ”yksilönvapauden” pohjalta, taistellen imperialistista shovinismia vastaan paljastaen sen, että se ”sivistys”, ”kehitys” ja ”vapaus”, jolla imperialistit ylpeilevät, on todellisuudessa maailman riistetyn enemmistön kurjuutta ja sortoa uudentavaa barbariaa.
Joillekin on epäselvää, miksi kommunistit tukevat Irania, mikäli Iranin hallinto todella on byrokraattiskapitalistinen ja jopa taantumuksellinen. Kommunistit eivät lähesty asioita tunteiden tai porvarillisen moralisoinnin, vaan tieteellisen analyysin kautta.
Toveri Stalin kehotti tarkastelemaan kansallisen vapautustaistelun roolia kokonaisuuden kannalta, tukeeko se vai heikentääkö se imperialismia:
“Kansallisten liikkeiden valtavan enemmistön epäämätön vallankumouksellisuus on yhtä suhteellista ja omalaatuista kuin eräiden kansallisten liikkeiden mahdollinen taantumuksellisuuskin. Kansallisen liikkeen vallankumouksellinen luonne imperialistisen sorron vallitessa ei suinkaan edellytä, että liikkeessä on ehdottomasti proletaarisia aineksia, että liikkeellä on vallankumouksellinen tai tasavaltainen ohjelma, että sillä on demokraattinen perusta. Afganistanin emiirin taistelu Afganistanin riippumattomuuden puolesta on objektiivisesti vallankumouksellista taistelua emiirin ja hänen asekumppaniensa monarkistisista mielipiteistä huolimatta, sillä tämä taistelu heikentää, hajoittaa, jäytää imperialismia, kun sitävastoin sellaisten “hurjien” demokraattien ja “sosialistien”, “vallankumouksellisten” ja tasavaltalaisten kuin esimerkiksi Kerenskin ja Tseretelin, Renaudelin ja Scheidemannin, Tshernovin ja Danin, Hendersonin ja Clynesin taistelu imperialistisen sodan aikana oli taantumuksellista taistelua, sillä sen tuloksena oli imperialismin kaunisteleminen, lujittuminen, imperialismin voitto. Egyptiläisten kauppiaiden ja porvarillisten intelligenttien taistelu Egyptin riippumattomuuden puolesta on samoista syistä objektiivisesti vallankumouksellista, huolimatta Egyptin kansallisen liikkeen johtajien porvarillisesta syntyperästä ja porvarillisesta nimityksestä, siitä huolimatta, että he ovat sosialismia vastaan, kun taas Englannin „työväen“-hallituksen taistelu Egyptin riippuvaisen aseman säilyttämiseksi on samoista syistä taantumuksellista taistelua, huolimatta tämän hallituksen jäsenten proletaarisesta syntyperästä ja proletaarisesta nimityksestä, siitä huolimatta, että he ovat sosialismin “puolesta”. (J.V. Stalin, Leninisminkysymyksiä)
Aikaisemmin mainittujen syiden ansiosta Iranin hallinto on taipuvainen vastustamaan imperialismia, ja on selvästi käynyt todella päättäväistä taistelua sitä vastaan. Tiedämme historiasta ettei se ole suinkaan uniikkia. Monella tavalla taantumukselliset hallitsijat ovat taistelleet imperialistista hyökkääjää vastaan tietyissä olosuhteissa, oli kyse sitten Kiinan Tsiang Kai-shekista, Afghanistanin Emiiristä, tai Etiopian Negusista. Lisäksi, Iran on liittoutunut aidosti anti-imperialististen voimien, kuten Palestiinan ja Libanonin kansallisten vapautusliikkeiden, kanssa, jonka takia se ei myöskään ole yksiselitteisesti taantumuksellinen, vaan sillä on jokseenkin pysyvä rooli anti-imperialismin tukijana.
Jotkut ovat myös olleet huolissaan siitä, onko Iran ainostaan venäläisen imperialismin tai kiinalaisen sosiaali-imperialismin kätyri. Iranin suhde Venäjään ja Kiinaan vaatii perusteellista tutkimusta, jota pääasiassa iranilaiset kommunistit joutuvat tekemään. Kuitenkin meille on selvää, että vaikka Iran onkin kaikkien noiden imperialistien riistämä, ja vaikka se onkin jossain määrin riippuvainen venäläisestä aseteknologiasta, Iranin hallinto on sodassa puolustanut Iranin kansan intressejä.
Iranin tulevaisuus
Monenlaiset opportunistit ovat ihmitelleet, “miten me voisimme tukea Iranin hallintoa, kun olemme aikaisemmin kritisoineet sitä?”, tai “miten voisimme hetken päästä alkaa vaatia Iranissa vallankumousta, jos nyt tuemme sen hallintoa?”. Opportunistit eivät ymmärrä dialektiikkaa. Puheenjohtaja Mao opettaa, että jokaisessa tilanteessa “on olemassa monia ristiriitoja, joiden joukossa on aina pääristiriita.” (Mao Tse-Tung, Ristiriidasta)
Myös suuri Lenin puhui siitä, että “on osattava löytää kullakin erityisellä hetkellä se erityinen ketjun rengas, johon on kaikin voimin tartuttava, jotta voitaisiin pitää käsissä koko ketju ja valmistautua tarttumaan varmasti seuraavaan renkaaseen.” (V. I. Lenin, Neuvostovallan lähimmät tehtävät)
Pääasiallinen ristiriita ei ole muuttumaton, eikä riipu pelkästään aikakaudesta, vaan riippuu taistelun konkreettisesta tilanteesta: “näiden renkaiden järjestys, niiden muoto, niiden kytkeytyminen toisiinsa, niiden välinen ero tapausten historiallisessa ketjussa ei ole niin yksinkertainen eikä niin alkeellinen kuin tavallisessa sepän takomassa ketjussa.” (V. I. Lenin, sama.)
Puheenjohtaja Mao sanoo: “Siinä tapauksessa, että imperialistit lähtevät hyökkäyssotaan sellaista maata vastaan, saattavat sen erilaiset luokat, kansallisten pettureiden pientä joukkiota lukuunottamatta, liittyä väliaikaisesti yhteen käydäkseen kansallista sotaa imperialismia vastaan. Tässä tapauksessa tulee imperialismin ja tämän maan välisestä ristiriidasta pääristiriita, ja kaikki tämän maan eri luokkien väliset ristiriidat (niiden joukossa pääristiriita, ristiriita feodaalijärjestelmän ja kansanjoukkojen välillä) siirtyvät väliaikaisesti toisarvoiselle sijalle” (Mao Tse-Tung, Ristiriidasta)
Tällä hetkellä pääasiallinen ristiriita Iranissa on kansan ja imperialistisen hyökkääjän välillä. Jossakin tulevaisuuden vaiheessa pääasialliseksi ristiriidaksi tulee vaihtumaan ristiriita kansanjoukkojen ja puolifeodalismin sekä byrokraattisen kapitalismin välillä. Oleellisin ongelma Iranissa on aidon kommunistisen puolueen puute. Jos Iranissa olisi vahva kommunistinen puolue, se olisi voinut tukea vastarintaa jenkkejä vastaan, samalla kamppaillen johtajuudesta tuossa vastarinnassa ja vaatien Iranin hallinnolta demokraattisia myönnytyksiä, kuten Kiinan kommunistinen puolue teki puheenjohtaja Maon johdolla, rakentaessaan kansallista yhteisrintamaa Kuomintangin kanssa Japanin invaasiota vastaan. Suuri Lenin neuvoo kommunisteja tukemaan siirtomaissa ja puolisiirtomaissa anti-imperialistisia ja edistyksellisiä voimia, mutta myös järjestämään työväenluokan itsenäiseksi kommunistiseksi puolueeksi niin pian kuin mahdollista. Tuo tehtävä on Iranissa vielä edessä päin ja se on tehtävä, jonka Iranin kommunistit tulevat epäilemättä täyttämään.
Rauhansopimukseen Iranin ja jenkkien välillä saattaa kuitenkin olla vielä pitkäkin aika ja neuvottelut ovat selvästi vaikeat. Tässä vaiheessa on oleellisinta todeta, että Iranin kansan vastarinta on saavuttanut suuria voittoja ja tuottanut imperialismille valtavan tappion, joka vahvistaa oikeaksi sen kommunistien väitteen, että kansa, ei suurimmat aineelliset resurssit, teknologia eikä kehittynein aseistus, on se joka ratkaisee, ja että imperialismi todella on paperitiikeri, uhkaavan näköinen, mutta todellisuudessa heikko ja voitettavissa.
Ratkaisevaa imperialismin lopulliselle murskaamiselle on, että tällaisissa taisteluissa taotuksi tulisi proletaarinen etujoukko, joka voi johtaa uusdemokraattista vallankumousta. Yhdysvaltain ylimielisyys, mikä on ilmausta epätoivosta ja kriisistä, ja sen heikkous ja epäonnistuminen Iranissa sekä toisaalta tämän aiheuttamat imperialismin yleiskriisiä syventävät vaikutukset erityisesti polttoaineen hintojen nousun myötä ovat valtava kutsu maailman proletaarisille vallankumouksillisille edetä päättäväisesti kommunististen puolueiden rekonstituutiossa sekä avustaa sitä, että kaikissa maissa kommunistit tarttuisivat tehtäviinsä, samanaikaisesti kannattaen kaikkea, mikä objektiivisesti heikentää imperialismia ja sotkee niiden suunnitelmia. On torjuttava jyrkästi kannat, jotka eivät lainkaan halua nähdä tällaisten taistelujen merkitystä kommunistisen etujoukon takomiselle, ei imperialismin vastaiselle taistelulle kokonaisuudessaan, vaan haluaa pysyä niiden ulkopuolella, ylväiden tunnusten ja “periaatteiden” maailmassa, eikä myöskään ymmärrä kysymystä kansallisesta vapautusliikkeestä proletaarisen liikkeen voimakkaana liittolaisena.
