Julkaisemme epävirallisen käännöksen Nazariya-lehdessä julkaistusta Ajithin artikkelista.
Useita Devjin, IKP (maolaisen) Politbyron entisen jäsenen, antamia haastatteluita on nyt nähtävissä internetissä. Ne ovat telugun tai hindin kielillä. Niiden sisältö tulee esille myös maaliskuussa Indian Express (Mumbai)-lehden 14. numerossa julkaistussa haastattelussa.
Devji väittää, että hän ei antautunut. Omien sanojensa mukaan hänet pidätettiin, hänen yrittäessä siirtyä pois taistelualueelta. Niinpä kyse ei ollut antautumisesta, vaan pidätyksestä. Tuo järkeily on varsin harhaanjohtavaa. Miksi hän otti vastaan rahat, joita Telanganan hallitus maksaa antautujille? Lisäksi tapahtui se surkuhupaisa spektaakkeli, että hän vaati rahamäärän korottamista! Vaikka hän nyt myöntää tuon olleen virhe, se että tuollaisia ajatuksia edes harkittiin, on sangen paljastavaa. Devji on pyrkinyt oikeuttamaan pidätyksensä/antautumisensa tekona vallankumouksellisen liikkeen edun palvelemiseksi. Hänen argumenttinsa on seuraava. Jos hän olisi kieltäytynyt hyväksymästä osavaltion hallituksen antautumisehtoja, hänet olisi teljetty putkaan. Se olisi eristänyt hänet joukoista. Se olisi ollut vahingollista, koska hänen aktiivinen osallistumisensa on tarpeellista liikkeen uudelleen elvyttämiseksi ja uudelleen organisoimiseksi. Devji sanoo, että vaikka vankilaan meneminen olisi ollut eettisesti oikein, hänen valintansa oli oikea liikkeen kärsimän kriisin takia. Onko asia niin?
On lukuisia esimerkkejä siitä, miten vangitut kommunistijohtajat käyttävät nerokkaita metodeja auttaakseen puoluetta neuvoillaan vankilaelämän rajoituksista huolimatta. Vangitsemisen aiheuttamat rajoitukset ovat minimaaliset, kun niitä verrataan siihen tappiomielialaan, jota antautuminen aiheuttaa rivijäsenissä ja joukoissa, ja tukea jonka se antaa vihollisen propagandalle. Lisäksi, kieltäytyminen antautua on ensisijaisesti poliittinen periaate kommunistisena vallankumouksellisena. Kidutusten, kuoleman ja vangitsemisen uhan kestämisen etiikka, on seurausta tuosta politiikasta. Devji esittää valheellisesti niiden moraalisten velvoitteiden, joiden tulisi ohjata viholllisen vangiksi joutunutta maolaista, ja liikkeen intressien, olevan vastakohtaisia. Ne ovat toisiaan tukevia, otaksuen että puhe on vallankumouksellisesta liikkeestä.
Devji on julistanut, että hän tulee työskentelemään kansan keskuudessa, kokoamaan kansaa sen välittömien ja perustavien kysymysten ympärille. Myös tähän viitataan todisteena, että hän ei ole antautunut. Hänen mukaansa ihmiset antautuvat voidakseen palata yksityiseen elämäänsä, mutta koska hän ja hänen kumppaninsa ovat edelleen aktivisteja, heidän toimintaansa ei voida pitää antautumisena. Onko asia niin?
Miettikääpä Satyanarayan Singhin, yhteen aikaan IKP (M-L):n perustavan jäsenen, pahamaineista esimerkkiä. 1977 hätätilan lopettamisen jälkeen, hän kehotti tovereita osallistumaan toimiin, joilla tuomittiin väkivalta, jotta he pääsisivät vapaaksi vankilasta. Ei hän, eivätkä moni niistä, jotka tottelivat hänen ohjeitaan ja pääsivät vankilasta, luopuneet poliittisesta toiminnasta. Silti, ne jotka pysyivät lujina vallankumouksen tiellä tuomitsivat tuon petturuutena. Juuri siksi, että se tarkoitti Naxalbarin tien hylkäämistä. Ei ole ratkaisevaa luopuuko henkilö aktivismista vai ei, vaan se minkälaista politiikkaa hän esittää.
Minkälaista politiikkaa Devji ja hänen kumppaninsa sitten haluavat esittää? Telanganan johtavan ministerin laatimassa kirjallisessa ehdotukessa he ovat julistaneet, että he tulevat toimimaan ainoastaan lain puitteissa, jos IKP (maolaisen) kieltäminen kumotaan. He tekivät myös selväksi, että he välittömästi lakkauttaisivat Kansan vapautussissiarmeijan (PLGA), jos puolue hyväksyttäisiin lailliseksi poliittiseksi järjestöksi. Devjin omien sanojen mukaan “aseellinen taistelu lakkaisi”.
Eroaako tuo mitenkään Sonun ja kumppanien kapitulaatiopolitiikasta? Devji on yrittänyt esittää, että eroaa. Hän huomauttaa, että Sonu ja kumppanit luovuttivat aseensa, mutta he, jotka pidätettiin/antautuivat Devjin kanssa eivät. Aseet on jätetty metsään. Se on aivan hyvä. Mutta mikäli aseellinen taistelu julistetaan loppuneeksi, mikäli PLGA on lakkautettu, ei aseilla ole mitään käyttöä kuitenkaan. Selvästi, vaikka uskoisimme mitä hän sanoo, aseiden luovuttamatta jättämisessä on kyse vain väliaikaisesta toimesta. Ainoa nähtävissä oleva ero on hänen suhtautumisessaan parlamenttiin. Devji edelleen katsoo, että kansan perustavanlaatuisia ongelmia ei voida ratkaista parlamentaarista tietä. Mutta hän sanoo sen varauksella – ‘kantamme on tähän saakka ollut’. Tarkoittaako tämä sitä, että sekin voi myöhemmin muuttua? Se riippuu siitä, mikä ‘uudelleen elvyttämisprosessissa’ nähdään pääasiallisena. Jos laillisen statuksen saaminen ja säilyttäminen katsotaan kaikkein tärkeimmäksi, niin käänne parlamentaariselle tielle on todennäköisin seuraus.
Nykyisessä tilanteessa brahmanistinen hindutvafasismi yrittää aggressiivisesti toteuttaa päämääräänsä Hindu Rashtran [“Hinduvaltio”, teokraattinen etnovaltio -Toimituksen huomautus.] pystyttämisestä. Tuleeko RSS:n johtama Intian valtio helposti myöntämään IKP (maolaiselle) laillista statusta? Se, miten valtio vastasi kehotuksiin rauhanneuvotteluista murhaamalla Basavarajin ja useita muita tovereita, ja Sonun häpeälliseen spektaakkeliin, jossa tämä luovutti aseensa ja vastaanotti RSS-mieheltä perustuslain kopion, on kuvaavaa. Modin fasistinen hallinto ei tyydy mihinkään muuhun kuin totaaliseen alistumiseen. Sen sota maolaisen liikkeen eliminoimiseksi on paljon, paljon enemmän kuin vain kaivostoiminnan turvaaminen jollekin Adanille tai Tatalle. Se on pääasiassa poliittista. Vielä enemmän kuin aikaisempien hallintojen käymät vastavallankumoukselliset sodat. Sen taustalla on ideologia, joka on meidän kontekstissamme kaikkein taantumuksellisinta, historiallisesti ja nykyhetkessäkin. Vallankumouksellinen kommunismi, jota edustaa tänäpäivänä marxismi-leninismi-maoismi, on sen perivihollinen. Se pyrkii sen täydelliseen tuhoamiseen.
Toisaalta, tila ‘aktivismille tiukasti laillisissa puitteissa’ on jo nyt varsin rajoitettu, jopa parlamenttipuolueille. Epäilemättä Kongressipuolue ajaa omaa etuaan Telanganassa esitetyissä antautumisnäytelmissä. Se haluaa näyttää ‘humaanilta’, erotukena BJP:n ‘verenhimoisuudesta’. Se antaa tilaa toiveajattelulle siitä, että vallankumouksellinen puolue voisi nykyisissä olosuhteissa saada laillisen statuksen. Mutta tuokin tila on rajoitettu ja katoava. Sen ottaminen nykyisten vastoinkäymisten voittamisen kulmakiveksi tulee olemaan vahingollista. Se, jolla on merkitystä loppujen lopuksi, on RSS:n ja sen imperialististen opettajien hallitsema valtio.
Tätä ‘pidätysten/antautumisten’ näytelmää täytyy myös katsoa toiselta kannalta, nimittäin vihollisen käymän matalan intensiteetin sodan, vastavallankumousen strategian kannalta. Miksi Modin hallitus antoi Kongressiministeriön Telanganassa käydä tälläisen näytelmän, jopa erittäin etsityn henkilön kuten Devjin kohdalla? Liittyykö se niihin ristiriitaisiin tuloksiin, joita se sai Sonu/Satish-peliliikkeellään? Totta, he antoivat liikkeelle kovan iskun Dandakaranyassa, mutta se epäonnistui surkeasti muualle maassa. Eikä pelkästään epäonnistunut, vaan se johti kaikinpuoliseen tukijoiden ja aktivistien syvien rivien aktivoitumiseen ympäri maata. Sonu/Satish-klikki tuomittiin pettureina kaikkialla. Joten nyt, tuon maineensa menettäneen joukkion tilalla, meillä on ryhmä ‘rehellisiä’ johtajia. He väittävät etteivät ole antautuneet, eivät ole luovuttaneet aseitaan, ja edelleen vannovat marxismi-leninismi-maoismin (MLM) nimeen. Ja he kulkevat ympäriinsä etsien tukea ‘legalistiselle’ projektilleen. Aseellisesta taistelusta luopuminen esitetään taktisena kysymyksenä, joka on välttämätön takaiskujen voittamiseksi. Vihollinen varmasti näkee tuon ryhmän arvon ideologisen hämmennyksen levittämisessä ja maolaisen liikkeen tuen heikentämisessä. Riippumatta onko kyse tietämättään muuttumisesta vihollisen välineeksi, johtuen virheellisistä liikkeen ‘uudelleen elvyttämisen’ ajatuksista, vai tietoisesta menemisestä vihollisen puolelle, Devjin ja kumppanien pidätyksen/antautumisen seuraukset tulevat olemaan paljon vahingollisemmat kuin Sonu/Satish-klikin. Puhe tietoisen vihollisen puolelle menemisen mahdollisuudesta ei ole pelkkää spekulaatiota. Se, että poliisiagentti ohjasi Devjin vastauksia TV9-kanavan haastattelun aikana, antoi jo huolenaihetta. Nyt on tullut ilmi tietoja hänen vierailuistaan toverien luona vankilassa yhdessä poliisien kanssa ja hänen sinnikkäistä yrityksistään saada nämä luopumaan aseellisesta taistelusta.
Lopulta, meidän on nostettava tämä kysymys – mikä oikeus heillä on tehdä sellaisia päätöksiä, kuten puolueen muuttaminen julkiseksi ja PLGA:n lakkauttaminen? On tunnettu kommunistisen puolueen periaate, että jäsenet menettävät jäsenyytensä sillä hetkellä kun heidät pidätetään tai vangitaan vihollisen toimesta. Jäsenyys voidaan palauttaa heidän vapauduttuaan, riippuen miten he toimivat vankeuden aikana. Devji ja hänen kumppaninsa eivät ole tässä asiassa poikkeus. Sitä paitsi, ja mikä tärkeintä, yksi politbyron jäsen ja kenties keskuskomitean jäseniä on vielä aktiivisena Bihar-Jharkand-alueella. Dandakaranyassa on yhä olemassa aseellisen vastarinnan keskittymiä. Ollessaan niin kriittinen Sonun ja muiden demokraattisen sentralismin rikkomisesta, eikö hänen olisi pitänyt muistaa nämä tosiasiat, ennen kuin tekee yksipuolisia julistuksia ‘puolueen muuttamista lailliseksi’, ‘PLGA:n lakkauttamisesta’, ‘aseellisen taistelun lopettamisesta’ jne.? Kuten hän itsekin myöntää, nuo asiat eivät koskaan olleet puoluekomitean kokouksissa asialistalla. Entinen pääsihteeri, marttyyri, toveri Basavaraj oli torjunut Sonun esittämän samankaltaisen ehdotuksen. On totta, että olosuhteet Dandakaranyassa ovat entisestään huonontuneet sen jälkeen, mutta se ei oikeuta puolueen vallankumouksellisen suunnan, poliittisen vallan valtaamiseen tähtäävän Naxalbarin aseellisen taistelun tien hylkäämistä.
Muistakaamme syy tuon politiikan takana. Aseellisen taistelun välttämättömyys johtuu yhteiskuntamme luonteesta. Siitä raa’asta väkivallasta joka on läsnä kaikkialla, erityisesti maaseudulla. Tämä on eräs puoli-feodalismin konkreettisista ilmentymistä maassamme. Porvarillisen demokratian normit – lain suoja, ihmisoikeudet, vastuullinen hallinto jne. – ovat vain kulissi, joka hädin tuskin peittää olemassaolevia kasti-feodaalisia suhteita ja arvoja. Välittömästi kun joukkojen kamppailu alkaa uhata mitään riistäjien elintärkeistä intresseistä, paikallisten maanomistajien tai alueella vahvimman hallitsevan luokan puolueen aseistetut kätyrit, tai valtion aseellinen mahti, ryhtyvät toimeen kaikessa brutaaliudessaan. Maaseudulla tämä on normaalisti vallitseva tilanne. Jopa urbaaneilla alueilla ‘lain suoja’ on jotakin, joka on varattu vain parempiosaiselle keskiluokalle ja riistävien luokkien jäsenille. Joukot tietävät sen hyvin. Hallitsevien luokkien väkivalta on heidän elämässään aina läsnä. Sen uhkaavuus vain kasvaa kun brahmanistisen hindutvafasismin voimat tulevat yhä aggressiivisemmiksi. Hallitsevat luokat asettavat väkivallan päiväjärjestykseen. Niiden, jotka valitsevat pysyä vallankumouksellisella tiellä, täytyy vain kohdata se.
Naxalbarin vallankumouksellisen liikkeen aloittaneet pioneerit olivat hyvin tietoisia tästä tilanteemme oleellisesta piirteestä. He valitsivat pitkittyneen kansansodan tien ottaen huomioon tuon asian. Telanganan aseellisen taistelun johtajat olivat päätyneet siihen kamppailun kulussa. He onnistuivat saamaan läpi linjansa Ranadiven trotskilaisesta sabotaasista huolimatta ja sitä vastaan. Mutta he eivät onnistuneet pysymään lujina ja kestämään tuolla tiellä, huolimatta joukkojen valtavasta tuesta ja kokemuksen todistuksesta. Tuo opettaja, joka opetti kielteisen esimerkin kautta, oli sekä varoitus että opetus uuden maolaisen vallankumouksellisen liikkeen pioneereille 1960-luvulla. Niinpä he tietoisesti valitsivat pitkittyneen kansansodan tien, lujasti luokka-analyysiin ankkuroituna. Ymmärrys, että Intia on puoli-feodaalinen puoli-siirtomaa, uusdemokraattinen vallankumous vallankumouksen vaiheena, työväenluokka johtavana luokkana ja talonpoikaisto päävoimana. Nämä olivat tärkeimmät elementit, jotka johtivat heidät tuohon valintaan.
Loppuyhteenvetona, uuden vallankumouksellisen liikkeen pioneerien käänne marxismi-leninismi-maoismiin, ei johtunut kirjaviisaudesta. Se johtui heidän lujasta vakaumuksestaan, että kommunisteina heidän olemassaolonsa ainoa tarkoitus on tehdä vallankumous, lopettaa riisto ja sorto. Yhtyneinä joukkoihin, he olivat jo pitkään janonneet toteuttaa tuon tehtävän. Sen takia he innokkaasti kerääntyivät johtajien taakse, jotka vastustivat IKP:n revisionismia. Joukot odottivat kuumeisesti johdolta ratkaisevia askelia vallankumouksen tielle. Mutta uuden puolueen, IKP (marxilaisen) johto, yrittivät epätoivoisesti ohjata joukkoja pois tuolta tieltä. Tuo oli se tilanne, jossa marxismi-leninismi-maoismin antama ideologinen selvyys osoittautui ratkaisevaksi. Se auttoi vallankumouksellisia näkemään neo-revisionistien keskustalaisten harhautusten läpi. Se auttoi heitä tajuamaan, että tarvittiin totaalinen repeämä. Niinpä tie Naxalbariin tuli raivattua.
Siinä on meille tärkeä opetus. Ensiksi meidän on lujasti tartuttava kutsumukseemme kommunisteina – palveltava kansaa, oltava vallankumouksen soihdunkantajia. Takaisku, josta maolainen vallankumouksellinen liike nyt kärsii, varmasti vaatii vakavaa analyysia ja tarpeellista oikaisua. Mutta mikä on tärkeintä ja pääasiallista, on seistä lujasti vallankumouksellisella tiellä.
Kirjoittanut K. Murali (Ajith), marxilais-leniniläis-maolainen ideologi.
