Puolustusministeriön hallinnonalalle on budjetoitu yli 6,3 miljardia euroa vuoden 2026 budjetissa, vuonna 2027 tämä nousisi hallituksen talousarvioehdotuksen mukaisesti 7,0 miljardiin euroon. Ylen 2.6. julkaiseman uutisen mukaan Suomi käyttää tänä vuonna 7,7 miljardia euroa armeijaan. Eduskuntapuolueiden parlamentaarisen työryhmän mukaan jo vuonna 2029 menojen arvioidaan ylittävän 14 miljardia euroa, ja 2030-luvulla menojen arvioidaan pysyvän 14-15 miljardin vuositasolla. Raportin julkistamistilaisuudessa puolustusministeri Häkkänen korosti sitä, että armeijan menojen suhteen on puhuttava euromääristä eikä menojen osuudesta BKT:sta, sillä ”vain rahalla saa hankittua suorituskykyä”, toisin sanoen, rahat armeijalle on löydettävä huolimatta talouden näkymistä.
Suuri osa menoista on asehankintoja, ja myös porvariston kannanotoissa toistuu tarve erityisesti uusien asejärjestelmien hankkimiseen, esimerkiksi droonisodankäyntiin tarvittaviin järjestelmiin ja aseisiin. Merkittäviä viimeaikaisia hankintoja ovat F-35-hävittäjät sekä Israelista hankittu Daavidin Linko-ilmatorjuntajärjestelmä.
Aseita, aseita, aseita, se on ainoa, mihin porvaristo näyttää kiinnittävän huomionsa. Vaan miten on laita aseiden käyttäjien kanssa?
Varusmiesten päiväraha on tällä hetkellä palvelusajasta riippuen 6,15 euroa (1-165 päivää), 10,20 euroa (166-255 päivää) ja 14,25 euroa (256-347 päivää). Lisäksi vapaaehtoista asepalvelusta suorittaville naisille maksetaan 1,50 euroa lisää alusvaatteista ja kuukautissuojista, sillä Puolustusvoimat ei tarjoa näitä. Varusmiesten päivärahat nousivat vuoden 2026 helmikuussa huimalla viidellä sentillä. Alimmillaan jopa avovangeille maksetaan korkeampia päivärahoja.
Erityisesti proletaarisille nuorille miehille, jotka ovat olleet töissä ennen palvelusta, varusmiespalvelus voi siis tarkoittaa merkittävää tulonmenetystä. Jos he ovat avo- tai avioliitossa, voi pariskunnalta kadota merkittävä osa toimeentulosta. Monet joutuvat turvautumaan sukulaisilta lainailuun ja kituuttamiseen.
Yleisesti puolustusbudjetissa asevelvollisten koulutukseen ja ylläpitoon, poislukien palkat, on varattu 231 miljoonaa euroa vuonna 2026.
Varusmiehet, erityisesti työläisnuoriso, muodostavat Suomen armeijan perustan. Heitä vaaditaan antamaan henkensä sellaisen valtion puolesta, joka käyttää miljardeja asevarusteluun, mutta ei suo edes elämiseen riittävää toimeentuloa. Varusmiespalvelus heikentää tilannetta entisestään, mikä osoittaa kysymyksen päivärahoista olevan erityisesti luokkakysymys. Se näköala, joka näitä nuoria miehiä yleisesti odottaa, on työttömyys ja kasvava näköalattomuus ja epävarmuus, jotka ovat seuraus riistojärjestelmästä, jonka toimintaa ohjaa ainoastaan pääoman voitontavoittelu.
Jo varusmiespalvelus itsessään merkitsee kuolemanvaaraa: esimerkiksi Ylen MOT-ohjelman vuonna 2024 julkaisemassa jutussa kirjoitettiin, että Puolustusvoimissa tapahtuu vuosittain vakavia vaaratilanteita. Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti vuonna 2023, että 90-luvulta alkaen varusmiehiä olisi kuollut 28 onnettomuuksissa, tuhoisimpana taisteluvaunun uppoaminen Taipalsaarella vuonna 1991. Ammunnoissa sattuneet kuolemantapaukset ovat harvinaisempia, mutta niitäkin esiintyy. Usein onnettomuuksissa taustalla on huolimattomuus tai liian vaativat harjoitukset.
Liikenneonnettomuuksien lisäksi varusmiesten toiseksi yleisin kuolinsyy olivat Mtv:n mukaan vuosien 1990-2015 välillä itsemurha. Tähän tilastoon on sisällytetty lomalla tapahtuneet kuolemat. Mielenterveysongelmat ovat merkittävimpiä syitä palveluksen keskeyttämiseen. Puolustusvoimien mukaan keskeyttämiset liittyvät myös yhä useammin jaksamiseen, sopeutumiseen ja päihdeongelmiin, ja yleisesti tämä heijastaa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä ja nuorison vointia. Nämä ovat ilmauksia siitä rappiosta, henkisestä ja fyysisestä nuorison tuhoamisesta, jota imperialismi kuolevana järjestelmänä edistää. Porvaristo levittää taantumuksellisena hallitsevana luokkana omaa rappiotaan proletariaatin keskuuteen, tyrkyttäen yhä taantumuksellistuvia aatteitaan ja viihdettään, yleistä näköalattomuutta, teknologiajättejä rikastuttavia sosiaalisen median koukuttavia algoritmejä ja turruttavia päihteitä. Kapitalismin vararikko käy yhä ilmeisemmäksi. Porvaristo on muuttunut edistyksellisestä ja elinvoimaisesta luokasta taantumukselliseksi, aikansa eläneeksi luokaksi, sillä tuotantovoimien kehitys on poistanut ennen vallinneen niukkuuden ja mahdollistaa riittävän toimeentulon kaikille, poistaen historiallisen oikeutuksen erillisen omistavan luokan olemassaololle. Vaikka yhteiskunnan perustana on yhteiskunnallinen tuotanto, jossa yksikään yksilö ei voi sanoa työn tuloksesta, että se on hänen yksityinen tuotteensa, vastaavat sen aatteet äärimmäistä yksilökeskeisyyttä, jonka toteutuminen ei ole mahdollista kuin sille pienelle osalle, joka elää muiden työstä eli kapitalistiluokalle.
Usealla varusmiespalveluksen käyneellä on kokemusta jatkuvasta sairastelusta, sisäilmaongelmista, kylmettymisestä sekä heikoista terveyspalveluista. Maaliskuussa Iltalehti uutisoi tapauksesta, jossa varusmies kertoi joutuneensa pakotetuksi fyysiseen palvelukseen Santahaminassa, vaikka yski verta ja oli 40 asteen kuumeessa, johtuen siitä, että lääkärille ei päässyt. Hän kertoo useiden muidenkin sairastelleen ja saaneen vain lyhyitä vapautuksia. Lisäksi hän kertoo, ettei sairastuneille järjestetty ruokailua sisällä vaan ulkona kylmässä, minkä lisäksi ruoka loppui kesken. Varusmies kritisoi kasarmien sisäilmaa, vapautuksien lyhyyttä sekä lääkäriin pääsyn vaikeutta. Samalla, kun valtavasti resursseja laitetaan asejärjestelmien kehittämiseen sekä innovaatioihin ja järjestelyihin ihmisten tuhoamiseksi, ei edes näinkään perustavanlaatuista ongelmaa pystytä mukamas ratkaisemaan!
Kysymys ei ole siitä, etteikö sotilaan täytyisi kestää koviakin oloja ja tai että ongelmat ylipäätään ratkeaisivat paremmilla korvauksilla tai paremmilla oloilla. Yleisesti varusmiesten heikko kohtelu ja se, miten vähän rahaa osoitetaan heistä huolehtimiseen, ja kuinka vähän porvaristo kiinnittää huomiota varusmiesten olojen parantamiseen asevarustelun sijaan, osoittaa, miten kapitalistisessa yhteiskunnassa proletariaatti ei ole muuta kuin koneen osa pääoman voitontavoittelun rattaisiin – sen lisäksi, että sen tulisi uhrata elämänsä vierasta rikkautta lisäämällä palkkatyön ikeessä, tulisi sen vielä kuolla ”isänmaan” puolesta sodissa, joita lietsovat rikkaat voittojensa turvaamiseksi kriisin hetkellä. Imperialismi on kapitalismin viimeinen vaihe, jossa sen ristiriidat kärjistyvät äärimmilleen, ja imperialistit kiistelevät maailman uudelleenjaosta. Siinä pieni määrä finanssipääomaa hallitsevia imperialistivaltoja taistelee keskenään siitä, kuka saa alistaa maailman suurta enemmistöä, se on kiivasta taistelua luonnonvarojen, markkinoiden ja vaikutuspiirien hallinnasta harvalukuisten osakkeenomistajien iloksi. Tästä syystä imperialismi merkitsee sotaa.
Se, että jo koulutusvaiheessa varusmiesten hyvinvointiin kiinnitetään niin vähän huomiota, heijastaa sitä, miten vähän porvaristo välittää miljoonien uhraamisesta kapeiden intressiensä suojelemiseksi. Minkä vuoksi näiden nuorten tulisi kestää kurjia oloja ja antaa jopa henkensä? Työttömyyden, kasvavan näköalattomuuden ja epävarmuuden vuoksi? Toisin, kuin porvarilliset poliitikot jatkuvasti toistelevat, kaikilla ei suinkaan mene kurjasti: kapitalistit rikastuvat. Suomessakin varallisuuserot kasvavat, ja rikkain 10 % omistaa enemmän kuin köyhin puolikas (2023). Tämä tendenssi ei ole muuttumassa.
Imperialistiset sodat ovat rikkaiden sotia, joissa kuolemaan lähetetään he, joilla ei ole ollut osaa eikä arpaa tuon sodan valmisteluun ja aloittamiseen. Varusmiehet, huolimatta kaikista juhlapuheista, ovat Suomen imperialistiselle porvaristolle pelkkää tykinruokaa. Samalla tässä piilee juuri sen tuho: sotia ei voiteta aseilla, vaikka porvaristo niin väittäisi, aivan, kuten tuotantokaan ei pyöri ilman työläisiä. Porvaristo on luonut omat haudankaivajansa, tuonut heidät yhteen ja mahdollistanut heidän järjestäytymisensä. Elämme sodan aikoja, ja sota on väistämätön perspektiivi. Kysymys on kuitenkin sodan luokkaluonteesta, siitä, onko se oikeutettua vai epäoikeudenmukaista sotaa, sotaa porvariston vallan ja riiston säilyttämiseksi vai sen kukistamiseksi.
1900-luvulla nähtiin useita vallankumouksia, joissa miljoonat ihmiset, miehet ja naiset sotivat sosialismin puolesta. Merkittävä virstanpylväs oli Lokakuun vallankumous Venäjällä vuonna 1917, jossa joukkojen nääntyminen imperialistisen maailmansodan aikana näytteli merkittävää roolia siinä, että laajat joukot liittyvät osaksi vallankumousta. Samoin toisessa maailmansodassa miljoonat ottivat osaa työväenluokan valtion puolustamiseen Hitler-fasismilta ja sen liittolaisilta, kuten suomalaiselta imperialismilta; Kiinassa puolestaan kommunistit, soveltamalla oikein yhteisrintamataktiikkaa ja käymällä pitkällistä kansansotaa, karkottivat maasta japanilaiset anastajat ja kukistivat lopulta myös kiinalaisen taantumuksen, pystyttäen Kiinan kansantasavallan. Yhä edelleenkin maailmassa on käynnissä kansansotia Perussa, Turkissa, Intiassa ja Filippiineillä, joissa kansanjoukot pyrkivät kommunistisen puolueen johdolla pystyttämään uuden vallan uuden, riistosta vapaan yhteiskunnan rakentamiseksi. Näissäkin vallankumouksellisissa sodissa useat ovat antaneet henkensä ja työväenluokka on maksanut korkeita oppirahoja, kuten esimerkiksi Suomessa vuonna 1918. Taantumus ei epäile käyttää mitä julminta terroria valtansa säilyttämiseksi. Tästä huolimatta useat liittyvät vallankumouksen riveihin valmiina uhmaamaan kuolemaa ja vankiloita vakuuttuneina imperialistisen järjestelmän tuhoutumisesta, siitä syystä, että nämä ovat sotia vallan valtaamiseksi työväenluokalle ja riiston poistamiseksi, uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Konkreettisesti tämä merkitsee yksityisomistuksen poistamista, tuotantovälineiden ottamista proletariaatin diktatuurin käsiin ja tuotantovoimien yhteiskunnallisen luonteen todellista toteuttamista, siis sitä, että työnteko ei enää rikastuta joitakin yksittäisiä henkilöitä, vaan se palvelee yhteiskunnan hyvinvointia ja kehitystä.
Imperialismin kriisi syvenee ja imperialistit teroittavat teurastajanveitsiään. Ne ovat kykenemättömiä ratkaisemaan kriisiään. Ne aloittavat epätoivossaan uusia sotia sorrettuja kansakuntia vastaan, sotia, joissa ne ovat kykenemättömiä saavuttamaan tavoitteitaan. Sodan uhka leijuu raskaana maailman yllä. Hiljattain Euroopassa on nähty sabotaaseja, joiden takana on mitä ilmeisimmin Venäjä, yrityksenä varoittaa eurooppalaisia imperialisteja tukemasta Ukrainaa. Samalla eurooppalaiset imperialistit valmistelevat yhä avoimemmin sotaa ja kehottavat joukkoja valmistautumaan siihen. Samalla, kun yksityinen kulutus sakkaa riiston kasvaessa, siis joukkojen köyhtyessä ja inflaation laukatessa imperialistien siirtäessä sotiensa hinnan joukkojen niskaan, aseteollisuus tekee ennennäkemättömiä tuottoja. Maailmansodan näköala kuitenkin kauhistuttaa porvaristoa: se tietää, että sellainen sota ei nauttisi joukkojen kannatusta, se merkitsisi ydinsotaa ja joidenkin imperialistien täydellistä tuhoa, ja tästä syystä se pyrkii välttämään sitä viimeiseen asti.
Kysymys on siis siitä, minkä puolesta taistella, minkä puolesta elää ja kuolla: taantumuksellisen siniristilipun, joka merkitsee kasvavaa riistoa ja kurjuutta, vai punaisen sosialismin lipun puolesta. Työväenluokalla ei ole isänmaata, sillä sen edut kansainvälisenä luokkana ovat yhteiset, vaikka porvaristo yrittääkin nostaa kansallisuuden ja etnisyyden ihmisiä erottelevaksi tekijäksi omaa valtaansa suojellakseen sekä omassa kilpataistelussaan muiden imperialistien kanssa. Tämä ei kuitenkaan ole työläisten intresseissä, sillä sen edut ovat vastakkaiset porvaristoon nähden; se, että porvaristo saavuttaa kilpailijoihinsa nähden voimakkaamman aseman, tapahtuu ensinnäkin työläisten kustannuksella eikä paranna heidän asemaansa kuin korkeintaan lisäämällä sitä murusten määrää, jota imperialistinen porvaristo sille heittelee.
