Espanjan valtio – Servir al Pueblon pääkirjoitus: Yleislakon menestys – Proletariaatti osoittaa, ettei se tarvitse ammattiliittobyrokratiaa

Julkaisemme epävirallisen käännöksen Servir al Pueblon 11.11. julkaistusta pääkirjoituksesta.

Tässä artikkelissa käsittelemme joitakin viime keskiviikon, 11.11., opetuksia ja puolia, jotka katsomme tärkeiksi.

Lakko numeroina

– Lakkoon osallistuminen oli vaihtelevaa, korkein osallistumisprosentti oli Kataloniassa (84%), Asturiassa (75%), ja Aragoniassa (70%), matalin oli Extremadurassa (41%). Sektoreittain korkein osallistumisprosentti oli autoteollisuudessa (90%), satamissa (90%), lihankäsittelyteollisuudessa (85%), puhtaanapidossa (82%), ja energiasektorilla (75%). Huutokaupat maatalouden logistiikkamarkkinoilla Madridissa, Barcelonassa, Valenciassa, Zaragozassa, Sevillassa, Córdobassa, ja Málagassa joko peruutettiin tai niitä merkittävästi viivästettiin.

– Palvelut ja jälleenmyynti olivat ne sektorit, joissa oli kaikkein matalin osallistumisprosentti. Useimmat yritykset väliaikaisesti sulkivat ikkunansa lakkoilijoiden mielenosoitusten kulkiessa ohi.

– Yli 100 tietä suljettiin, mukaanlukien strategisia teitä kuten A1, A42, ja M30 (Madrid), AP7 ja B22 (Barcelona), ja V21 (Valencia). Suurin osa tiesuluista oli Kataloniassa.

– Matkustajaliikenne lamaantui useiden tuntien ajaksi suurissa kaupungeissa erityisesti lakkoilijoiden mielenosoitusten takia kunnallisen liikenteen varikoilla sekä metro- ja lähiliikenteen juna-asemilla. Erityisen merkittävä oli Barcelonan metron sulku, joka kesti yli 10 tuntia.

– Yli 110 laikkoilevaa työläistä on pidätetty. Suuri määrä (ainakin 52) pidätettiin Barcelonassa, pääasiassa yhteenotoissa poliisin kanssa 11. päivän yönä. Sadat ovat saaneet vammoja poliisin pampuista, kärsien vakavia mustelmia, luunmurtumia ja murtuneita neniä; monet ovat tarvinneet lääkärin hoitoa pippurisumutteen ja/tai kyynelkaasun takia.

– Tämän iltapäivän yhteinen mielenosoitus ylitti jopa kaikkein optimistisimmatkin odotukset. Kolmessa suurimmassa kaupungissa (Madrid, Barcelona ja Valencia) osallistujia oli 400 000, 400 000 ja 220 000 kussakin.

Lakko saavutti voiton taistelulla

Kutsu suurlakkoon oli vaatimus, jonka proletariaatti voitti. Työväenluokan painostuksen takia – sen asuntoliikkeeseen osallistumisen kautta – liitot kuten Yleinen Ammattijärjestö (CGT) julisti lakon. CGT:n ilmoitettua Liittokongressissa Parlassa (Madrid), että se julistaisi yleislakon yhdessä Vuokralaisten Etujärjestön kanssa, oli vain ajan kysymys, milloin muut liitot yhtyisivät lakkoon.

Niinpä vain muutamaa päivää myöhemmin byrokraattiset ja keltaiset Työläisten Komission (CCOO) ja Yleisen Ammattiliiton (UGT) johdot liittyivät lakkoon. Miljoonien ihmisten täytettyä kadut byrokraatit liittyivät lakkoon peläten muutoin menettävänssä kaiken uskottavuutensa, joka jo oli riekaleina. Oli kuitenkin jotain, joka pelotti heitä vieläkin enemmän: että lakosta tulisi menestys kautta maan ilman heidän osallistumistaan.

Pysähdytään hetkeksi tarkastelemaan “demokratian ongelmaa”. Unai Sordo (CCOO) ja Pepe Álvarez (UGT) aina piiloutuvat sen taakse, että heidän liittonsa ovat demokraattisia, että ne koostuvat tuhansista delegaateista ja että ne eivät voi tehdä tärkeitä päätöksiä kuulematta ensin delegaattejaan ja jäseniään. Tämän ansiosta he voivat toimia varovasti, aina ajaen byrokraattien etuja – tarkemmin sanoen byrokraattien, jotka ovat osa ammattiliiton johtoa, joka koostuu täysipäiväisistä liittojen virkailijoista ja muista palkatuista työntekijöistä.

Kun jokin on heidän etujensa mukaista, he toteuttavat sen. Kun jokin ei ole heidän etujensa mukaista, he esittävät demokratiaa ja väittävät, että heidän on kuultava jäsenistöä (jota ei kuitenkaan todellisuudessa kuulla, tai jäsenistöä ei mobilisoida neuvonpitoon – jolla on loppujen lopuksi sama vaikutus, kuin että heitä ei kuultaisi lainkaan). Tämä on liittojen johdon muodostavien byrokraattien toimintamallin ABC: demokratian leikkimistä ilman mitään demokratiaa, mikä kaikki ajaa heidän omaa etuaan työväen aristokratiana (työväenluokan eduille vastakkaiset edut i) samalla talloen kansan edut.

Liittojen byrokratian synkkä rooli: lakon muuttaminen vaalispektaakkeliksi hallituksen hyväksi

Yhtäkkiä “demokratian ongelma” lakkasi olemasta mikään ongelma, ja alle kolmessa päivässä CCOO:n ja UGT:n johtajat ilmoittivat julistavansa lakon. Tuo yksinään oli riittävästi paljastamaan sen synkän roolin, jota CCOO ja UGT tulisivat esittämään lakkoa edeltävinä viikkoina.

Näiden järjestöjen byrokraattinen johto ei tehnyt mitään työväenluokan mobilisoimiseksi. Ne eivät edes yrittäneet mobilisoida suurinta osaa työhuonekuntiaii, delegaateistaan ja jäsenistään. Jos jotakin saatiin aikaan, se ei ollut johtajien ansiota, vaan sen saivat aikaan monet rehelliset ja pyyteettömät ammattiliittojen jäsenet, jotka monenlaisten syiden takia ovat päätyneet näihin kahteen järjestöön.

Toisin sanoen CCOO ja UGT osallistuivat lakkoon, johon ne eivät halunneet osallistua, mutta olivat siihen pakotettuja. Ne eivät halunneet tehdä mahdollisimman suurta haittaa työnantajille eivätkä hallitukselle. Päinvastoin: ne puolustivat niitä kynsin hampain. Pepe Álvarez, UGT:n pääsihteeri, meni niin pitkälle, että sanoi lehdistötilaisuudessa muutamaa päivää ennen lakkoa:

“On ihmisiä, jotka kysyvät meiltä kadulla tätäkin (…) ‘Miksette ole menneet lakkoon hallitusta vastaan kahdeksaan vuoteen?’ Mutta ollaan rehellisiä – uskooko kukaan todella, että kutsuisimme yleislakon hallitusta vastaan, jonka kanssa pääsimme sopimukseen eläkkeistä – jota selitin teille aikaisemmin? Uskooko joku todella, että kutsuisimme yleislakon hallitusta vastaan – kun olemma käyneet äärimmäisen kovia neuvotteluja heidän kanssaan, jonka takia 4 miljoonalla miehellä ja naisella, joilla ennen oli määräaikainen sopimus, on nyt vakituinen työsopimus? Kutsuisimmeko yleislakon hallitusta vastaan, joka on nostanut minimipalkkaa 66% viimeisen 8 vuoden aikana? Mitä ihmettä he ajattelevat – että olemme idiootteja?”

Pepe Álvarez myöntää – sangen epäviisaasti – että he ovat eläneet hallituksen tuella viimeiset kahdeksan vuotta. Hän myös myöntää, ettei ole syytä mennä lakkoon, koska meillä on hyvä hallitus, jonka kanssa neuvotella. Varsinainen ammattiliittojohtaja tämä Pepe Álvarez, kun puolustaa samaa hallitusta, joka on kaikkein kovimmin hyökännyt ammattiliittojen jäsenistön kimppuun Ley Mordaza -kuristustuslailla!

Unai Sordo, joka on aina ollut UGT:n vastinettaan viisaampi, on myös puolustanut hallitusta, mutta hienovaraisemmin. The Huffington Postille antamassaan haastattelussa hän sanoi:

“Ymmärrättekö mitä epäilyksiä tämä on synnyttänyt? María Jesús Montero juuri sanoi, että tämä lakko on oppositiota vastaan.

Kyse ei ole siitä, että se olisi oppositiota vastaan. Mutta protesti liittyy tiettyihin päätöksiin, kuten asuntolakiin. Ketkä romuttivat asuntolait? Juuri samat henkilöt, jotka äänestivät työviikon lyhentämistä vastaan. Juuri samat henkilöt, jotka ilmoittavat, että jos he tulevat valtaan, he yksityistävät eläkejärjestelmän ja pakottavat sairaita tulemaan töihin, koska he sanovat iskevänsä luvattomia poissaoloja vastaan. Kyse ei ole siitä, että lakko on oppositiota vastaan; vaan siitä, että oppositio noudattaa syvästi kansanvastaista agendaa joka päivä. Me pistämme hanttiin.

Kuitenkin, tämä ei ole tarkkaan ottaen lakko ketään tiettyä tahoa vastaan. Espanja on muutakin kuin keskushallinto – asuinkysymys kuuluu itsehallintoalueiden alaisuuteen. Merkittävimmät julkiset palvelut kuuluvat alueellisten hallitusten alaisuuteen. Me emme saa unohtaa, että kyse on liittovaltiosta, ja että jotkut ovat vaatineet yleislakkoa hallitusta vastaan kahdeksan vuotta ja alkavat nyt olla vihaisia.”

Käännetään Sordon sosialidemokraattinen sekasotku selkokielelle: tämä ei ole lakko oppositiota vastaan, mutta PP- ja Vox-puolueet edustavat vuokranantajia. Sen sijaan hallitus ei edusta vuokranantajia; niinpä… meidän on tuettava hallitusta. Unai Sordo sanoo, ettei hallitus edusta vuokranantajia! Missä maailmassa hän elää? Pitäisikö jättää huomioimatta kymmenet tuhannet häädöt, jotka ovat tapahtuneet tämän hallituksen alaisuudessa? Kannattaa muistaa, että haastattelussa, joka esitettiin televisiossa sen jälkeen kun Maricarmen oli häädetty kodistaan, hän syytti Pedro Sánchezia pääsyyllisenä asuntokriisiin. Ja oli täysin oikeassa.

On kuitenkin täysin odotettavissa, että liittojen byrokratia yrittäisi käyttää lakkoa vaalipyrkimyksiin. Byrokraatit ovat käyttäneet, käyttävät, ja tulevat aina käyttämään kansan taisteluita hyväkseen. Tärkeintä on ymmärtää se, jotta voimme taistella sitä vastaan. Ei ole mahdollista rakentaa voimakasta, taistelevaa ammatillista liikettä taistelematta liittojen byrokratiaa vastaan (ja kaikkia niitä vastaan, jotka sitä puolustavat, tukevat ja ylläpitävät).

Yleislakko oli menestys

Yleislakko oli menestys. Sen on onnistunut osittain tai kokonaan pysäyttää teollisuus, logistiikka ja liikenne, mutta se ei ole menestys sen takia. Sen on myös onnistunut tuoda miljoonia ihmisiä (kyllä, miljoonia, jos otamme lukuun kaikki kaupungit) kaduille pääasiassa iltapäivämielenosoitusten aikana. Mutta sekään ei ole se syy, miksi lakko oli menestys.

Nuo kaikki ovat tärkeitä asioita, mutta eivät ratkaisevia. Yleislakko oli menestys yhdestä täysin poliittisesta – mutta perustavanlaatuisesta – syystä: proletariaatti on parantanut järjestäytymistään, on noussut vastustamaan sortoa, ja alkaa (jälleen) ymmärtämään, että se on vahvempi kuin porvaristo. Proletariaatti – erityisesti militantti nuoriso – ottaa oppeja marraskuun 11. päivästä ja valmistautuu tuleviin taisteluihin. Ei ole meidän asiamme, vallankumouksellisena ja militanttina lehtenä, selvittää näitä oppeja, vaan se on proletariaatin vallankumouksellisten järjestöjen tehtävä. Haluamme kuitenkin tarjota kolme syytä, joiden takia katsomme, että lakko on antanut sysäyksen luokkataistelun edelleen kehittymiselle:

1) On käynyt selväksi, että proletariaatti voi organisoida lakon ilman CCOO:n ja UGT:n byrokraattisten johtajien lupaa. Lakon kantava voima ovat olleet militantit liitot, poliittiset järjestöt ja kansanliikkeet.

2) CCOO:n ja UGT:n johto ovat paljastuneet byrokraateiksi, pasifisteiksi, vaaleihin tähtääviksi opportunisteiksi ja niiksi rikkureiksi, joita he ovat. Tämä auttaa selventämään – yhä enemmän, mikäli se on mahdollista – jakolinjaa ammatillisen liikkeen vasemmiston ja oikeiston välillä.

3) Militanttiuden taso on noussut useissa kaupungeissa ja paikoissa, joissa rauhanomainen taistelu oli aiemmin normi. Useissa paikoissa on ollut joukkomittaisia väkivaltaisia välikohtauksia (useimmiten matalimman tason kohtauksia, poliisin suorittamia sortotoimia vastustavan itsepuolustuksen muodossa, mutta on ollut myös voimakkaampia toimia). Ja jos proletariaatti jotakin tarvitsee, se on vallankumouksellisen väkivallan omaksuminen sekä syvälle juurtuneen, työväenliikkeelle niin paljon vahinkoa tekevän porvarillisen pasifismin karkottaminen.

“Irtaantuminen opportunismista on väistämätöntä ja välttämätöntä”

Me painotamme näin paljon ammattiliittobyrokratiaa, koska on mahdotonta rakentaa vahvaa, taistelevaa ammatillista liikettä, jolla on vahva perusta kansamme miljoonissa proletaarisissa joukoissa, ellei vastusteta CCOO:n ja UGT:n byrokraatteja. Ei ole muuta tietä.

“»Joukkoihin» viittaaminen on kautskylaisuuden yleisimpiä sofismeja. Emme muka halua eristäytyä joukoista ja joukkojärjestöistä! Mutta ajatelkaapa sitä, miten Engels asettaa tämän kysymyksen. Englannin trade unionien »joukkojärjestöt» olivat XIX vuosisadalla porvarillisen työväenpuolueen kannalla. Marx ja Engels eivät leppyneet tuolle puolueelle sen perusteella, vaan paljastivat sen. He eivät unohtaneet, että trade unionien järjestöihin kuuluu välittömästi vähemmistö proletariaatista. Kuten silloin Englannissa, niin myös nyt Saksassa kuuluu järjestöihin korkeintaan 1⁄5 proletariaatista. Ei kukaan voi ajatella vakavissaan sellaista, että kapitalismin aikana suurin osa proletaareista voitaisiin saada mukaan järjestöihin. Toiseksi — ja tämä on pääasia — kysymys ei ole niinkään järjestön jäsenmäärästä kuin sen politiikan reaalisesta, objektiivisesta merkityksestä: edustaako tuo politiikka joukkoja, palveleeko se joukkoja, t.s. auttaako se joukkoja vapautumaan kapitalismista, vai edustaako se vähemmistön intressejä, vähemmistön ja kapitalismin välisen sovinnon asiaa? Nimenomaan viimeksi mainittu piti paikkansa Englannin suhteen XIX vuosisadalta ja pitää nykyään paikkansa Saksan y.m. Suhteen.

Engels tekee eron vanhojen trade unionien »porvarillisen työväenpuolueen», etuoikeuksia nauttivan vähemmistön, ja »pohjakerroksen», todellisen enemmistön välillä, vetoaa siihen, johon »porvarillinen kunnioitettavuus» ei ole tarttunut. Juuri siinä on marxilaisen taktiikan ydin!

Emme voi — eikä kukaan voi — laskea, nimenomaan mikä osa proletariaatista seuraa ja on seuraava sosialishovinisteja ja opportunisteja. Sen osoittaa vasta taistelu, sen ratkaisee lopullisesti vasta sosialistinen vallankumous. Mutta me tiedämme varmasti, että »isänmaan puolustajat» imperialistisessa sodassa edustavat vain vähemmistöä. Ja sen vuoksi, mikäli haluamme pysyä sosialisteina, velvollisuutemme on mennä alemmaksi ja syvemmälle, todellisten joukkojen luo: vain sitä merkitsee taistelu opportunismia vastaan ja siinä on tämän taistelun sisältö. Paljastamalla, että todellisuudessa opportunistit ja sosialishovinistit kavaltavat ja myyvät joukkojen intressit, puolustavat työläisten vähemmistön tilapäisiä etuoikeuksia, levittävät porvarillisia aatteita ja vaikutusta ja ovat todellisuudessa porvariston liittolaisia ja asiamiehiä, — juuri täten me opetamme joukot tuntemaan niiden todelliset poliittiset intressit, taistelemaan sosialismin ja vallankumouksen puolesta imperialististen sotien ja imperialististen välirauhojen kaikissa, pitkällisissä ja vaikeissa vaiheissa.

Ainoana marxilaisena linjana maailman työväenliikkeessä on se, että selitetään joukoille, miten kiertämätöntä ja tarpeellista on erota opportunisteista, kasvatetaan joukkoja vallankumoukseen käymällä armotonta taistelua opportunismia vastaan, otetaan opiksi sodan antamat kokemukset kansallisliberaalisen työväenpolitiikan kaikkien iljettävyyksien paljastamiseksi eikä niiden peittelemiseksi.”

Imperialismi ja sosialistisen liikkeen hajaannus, Lenin, 1916

Alaviitteet

i. Ammattiliittobyrokratian etu – työväen aristokratiana – on yhteiskunnallisen rauhan ylläpitäminen Espanjan imperialistisen valtion sisällä. Siten he voivat jatkossakin elää mukavaa elämää erillään todellisten proletaaristen joukkojen ongelmista ja sorrettujen kansakuntien imperialistisen riistämisen kustannuksella (lahjusten, jotka ovat peräisin monopolistisesta yliriistosta). Paremman ymmärryksen saamiseksi kehotamme lukemaan artikkelin “Imperialismi ja sosialistisen liikkeen hajaannus” (Lenin, 1916).

ii. Vavaka ongelma, joka kohtaa CCOO:ta ja UGT:tä – seuraus heidän suosimastaan ammattiliittomallista ja heidän halustaan voittaa ammattiliittojen vaaleja – on se, että on paljon työväkeä, joita he eivät kykene mobilisoimaan (vaikka haluaisivatkin), koska työhuonekuntia hallitsevat johtajat, pomojen lapset, henkilöstöhallinnon virkailijat tai pyrkyrit. Tämä ei ainoastaan tee mahdottomaksi mobilisoida työväkeä, vaan se lisäksi synnyttää todella huonoa julkisuutta, joka haittaa aitoja ammattiliittoja. Kaikki tuollaiset ihmiset (johtajat, hyväveliverkostot, sätkynuket…) ovat ammattiliittobyrokratian mukaan kelvollisia ehdokkaita liiton delegaateiksi. Tarkoitus ei ole organisoida ja mobilisoida työväkeä taisteluun parempien työehtojen puolesta – ja siten kohottaa luokkatietoisuutta – vaan sen sijaan saada mahdollisimman paljon delegaatteja saadakseen enemmän valtaa työsopimusneuvotteluihin.