Viimeiseksi jäävässä uudenvuodenpuheessaan suomalaisen imperialismin väistyvä presidentti Sauli Niinistö summeeraa perintönsä: militarismia ja imperialistista sotakiihotusta “rauhan nimissä” ja pakotettua konsensusta eli yksituumaisuutta kaikilla politiikkalohkoilla. Tämä on Niinistön epätoivoista yritystä puolustella uppoavaa imperialismia. Samalla hän määrittelee perintönään presidentti-instituution säilyttämisen korporativistisena.
Sota ja rauha
Niinistö nimeää kaksi globaalin tulevaisuuden kohtalonkysymystä: ilmastonmuutoksen ja maailman jakautumisen. Hän käsittelee kumpaakin populistiselle, rikkiviisaalle tyylilleen uskollisesti.
Puheen kokonaisuuden kannalta sodan ja rauhan kysymykset maailmassa nousevat puhetta hallitsevaksi, sillä tasavallan presidentin viralliset valtaoikeudet rajoittuvat nimenomaan tuohon kysymyspiiriin. Siksi on tarpeen kerrata, mitä hän noista sanoo.
Hän esittää rauhan tavoiteltavaksi tilaksi: “Rauhan asian ajaminen ei ole heikkoutta, toisen posken kääntämistä. Rauha on aina voitto”, ja vakuuttelee, että tällä hetkellä kaivattavat “kestävät ratkaisut eivät koskaan verso väkivalloin”.
Mikä Niinistön mukaan sitten synnyttää sotaa? “Sota ei tapahdu tyhjiössä. Kaaos yhtäällä lietsoo sitä usein myös toisaalla.” Hän kehottaa “malttiin ja rauhalliseen analyysiin”, suuntaamaan katseen “välillä kauemmas”, jotta puhein ei lietsottaisi sotaa. Nämä hurskaat toiveet on tarkoitettu hämärtämään sodan syitä. Kysymys on muka jostain kaaoksesta tai kiivastelusta, eikä todellisista, aineellisista ristiriidoista.
Todellisista sodista Niinistö käsittelee kahta: Ukrainaa ja Palestiinaa. Jälkimmäisen hän rajaa puhtaasti koskettamaan Gazaa, vaikka Israelin sionistivaltio tekee iskuja myös Länsirannalle. Itse sodasta hän sanoo seuraavaa: “Ensin terroristinen pahuus näytti julmimmat kasvonsa. Sitten siihen vastattiin erittäin kovalla kädellä. Pahinta on siviilien kärsimys ja hätä konfliktin molemmin puolin. Nyt on kiire saada aikaan humanitäärinen tulitauko ja panttivankien vapauttaminen. Sen jälkeen on löydettävä tahto ja keinot kohti kestävää kahden valtion mallia. Muuta vaihtoehtoa ei ole.” Toisin sanoen Niinistö esittää Palestiinan kansan kansallisen vastarinnan – eli kuten hän sanoo, “terroristinen pahuus” – olevan syypää sotaan, ja ratkaisuna on panttivankien – mutta ei palestiinalaisten poliittisten ja sotavankien – vapauttaminen, ja “kestävä kahden valtion malli”, jotta Palestiinan kansa luopuisi taistelusta miehittäjää vastaan.
Miten sotaa sitten Niinistön mukaan estetään? Ukrainan sodan yhteydessä hän sanoo, että Euroopan on oltava vahva: “Vahva, ei sotiakseen, vaan taatakseen rauhan.” Miten se tapahtuu? Panostamalla asetuotantoon, kehittämällä “eurooppalaisempaa Natoa” ja yleensä edistämällä sotilaallista liittoutumista: “Ruotsin Nato-jäsenyys näyttää nyt etenevän. Tämä täydentää myös Suomen jäsenyyden. DCA-sopimus sekä JEF-yhteistyön tiivistäminen tuovat nekin merkittävää turvallisuuslisää. Suomen turvallisuus on nyt monen lukon takana.”
Yhteenvetona, Niinistö toivoo “rauhaa”, se on, että sorretut kansakunnat ja kansat luopuisivat aseellisesta taistelusta ja alistuisivat imperialismille, ja rauhaan pakottaminen tapahtuu parhaiten olemalla “vahva” eli aseistautumalla hampaisiin asti ja edistämällä sotilasliittoja.
Korporativistinen vire
Käsitellessään Dubain ilmastokokousta Niinistö päätteli: “Jo yhteisen käsityksen syntyminen on itsessään merkittävää. Sitä kun monissa asioissa kipeästi kaivataan.”
Tässä kontekstissa on nähtävä puheen huomattavin lausunto: “Turvallisuuspolitiikassa on hyvä perinne parlamentaariselle yhteistyölle, esimerkiksi eduskunnan seurantaryhmä tuo selontekoihin pidempää parlamentaarista kaarta. Entäpä jos jotain samaa kyettäisiin tekemään talouspolitiikan alueella? Ei päivänpolttavissa kiistakysymyksissä, mutta vaikkapa etsimään kansantalouden kohentamiseksi yhteisiä näkemyksiä, joilla olisi jatkuvuutta yli vaalikausien.”
Presidentti on Suomen porvarivaltion korporativistisimpia instituutioita, joka ylittää päivänpoliittisen parlamentaarisen kinastelun. Nyt tämän instituution takaa ehdotetaan eräiden viime vuosikymmeninä hylättyjen korporativististen perinteiden palauttamista eduskuntaan.
Tämä korporativistinen ehdotus esitetään osana “kokonaisturvallisuuden” ajattelua: yhtäällä on “ulkoinen turvallisuus”, toisaalta pitäisi huomioida myös “arkipäivän asiat” eli niin sanottu sisäinen turvallisuus. Siten tämä asettuu osaksi sodan ja rauhan kokonaisuutta maailmassa, se on, Suomessa tarvitaan korporativismia suomalaisen imperialismin voimistamiseksi kaikkien perusristiriitojen kärjistyessä maailmassa. Tämä vastaa sitä, että suomalaisen imperialismin poliittisen järjestelmän perusominaisuuksia on, että presidentti pohjaa valtansa ulkopolitiikkaan, mutta laventaa sen käyttöä ohi lain kirjaimen. Tämä vastaa Punalipun toimituskunnan lausuntoja helmikuulta 2023:
”Riippumatta kulloisistakin hallintojärjestelmän yksityiskohdista tai perustuslain sanamuodoista, tasavallan presidentti on säilyttänyt itsellään porvariston korkeimman poliittisen johtajuuden. Kulloisestakin viranhaltijasta riippumatta presidentti kohoaa päivänpolitiikan yläpuolelle ja paimentaa sitä. Tunnetuimmin tämä toteutui Kekkosessa, mutta eivät muutkaan presidentit ole olennaisesti poikenneet tuosta tavasta varsinkaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.”
”Jotta voidaan ymmärtää hallintojärjestelmän perustana olevan diktatuurin toiminta, on pidettävä mielessä kaksi kysymystä: porvariston herruuden sotilaallinen ja yhteiskunnallinen tuki. Marxilaisuus opettaa, että asevoimat ovat jokaisen valtion selkäranka. Kaikki imperialistisen järjestelmän perusristiriidat kärjistyvät maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa, jonka sisällä olemme astumassa uuteen vallankumousten jaksoon. Tämän tilanteen edessä vanhan valtion militarisoituminen kiihtyy ja voimistuu sen valmistautuessa käymään kaikentyyppisiä taantumuksellisia sotia: imperialistisia ryöstösotia maailman uudelleenjaosta, imperialistisia hyökkäyssotia sorrettuja kansakuntia vastaan sekä vastavallankumouksellisia sotia. Taantumuksen militarisoitumista palvelevana hallintojärjestelmän perustendenssinä on vallan itsevaltainen keskitys, mikä on vastakkainen demokratialle. Tällä hetkellä se toteutuu presidentillisessä itsevaltiudessa, jonka alaisuudessa ovat korporativismi ja mädäntynyt parlamentarismi.”
Samalla on muistettava, että korporativismi ei ole yksinomaan presidentin asia, vaan myös esimerkiksi Orpon ”vahva ja välittävä Suomi” sisältää korporativistisen elementin, ja ovatpa myös ”liberaalit” taloustietelijät Jukka Pekkarinen ja Vesa Vihriälä esittäneet samansuuntaisia ajatuksia.
Ulkoisena olosuhteena korporativisoimiselle esiintyy ristiriitojen kärjistyminen maailmassa, mutta sisäisenä tekijänä on porvarillisen demokratian kriisi, jonka Mariátegui on analysoinut, tarkoittaen oleellisesti parlamentarismin kriisiä. 30-luvun alussa suomalainen fasisti P. E. Svinhufvud kuvaili tätä ilmiötä valittelemalla, että eduskunta on pirstoutunut keskenään taisteleviin puolueisiin, jotka pitävät hallitusta panttivankinaan ja estävät päätöksenteon, ja ongelman korjaamiseksi hän peräänkuulutti, että hallituksen tulisi kyetä johtamaan ja ohjaamaan eduskuntaa – että valtiosäännön vastaisesti hallitus olisi ensisijainen elin eduskuntaan nähden. Nykyisissä korporatiivisissa ehdotuksissa haetaan epätoivoisesti keinoja, joilla tuotettaisiin edellytykset sille, että hallitus voisi johtaa eduskuntaa.
Siten, jos kansainvälisissä kysymyksissä Niinistö haluaa pakottaa imperialistisen rauhan maailman kansojen sortamiseksi, niin vastaavasti kotimaassa tulisi myös pakottaa voimaan yksituumaisuus eli konsensus – eikä vain ulkopolitiikassa, kuten tähän asti, vaan myös talouspolitiikassa. Tämä läpeensä fasistis-korporatiivinen ehdotus on tarkoitettu erityisesti proletariaatin käsien sitomiseksi, minkä vuoksi opportunistit kuten Antti Lindtman ovat innostuneet Niinistön lausunnosta.
Niinistön viimeiseksi jäävä puhe on luettava myös puheenvuorona siitä, millaisen presidentti-instituution Niinistö haluaa jättää jälkeensä. Sanoma on selvä: presidentin on jatkossakin oltava korporativistinen instituutio, joka edustaa koko ”yhteiskuntaruumista”, pakotettua konsensusta, yli keskenään taistelevien osapuolten, pääasiassa proletariaatin ja porvariston.
