Hallitus sai puoliväliriihensä päätökseen keskiviikkona. Luonteeltaan se on kehysriihi, joka linjaa vuosien 2026–2029 julkista taloutta. Hallitus on kutsunut sitä myös nimellä ”kasvuriihi”, jolla se viestii keskeiseksi tavoitteekseen luoda talouskasvua näillä päätöksillä. Taustalla vaikuttaa suomalaisen imperialismin kriisi, jonka eräänä piirteenä talouskasvu on ollut erittäin kitsasta vuoden 2008 jälkeen. Kun inflaation vaikutus poistetaan, Suomen bruttokansantuote henkeä kohden on pysytellyt tiukasti vuoden 2008 tason alapuolella.
Porvaristoa suosivat verotuspäätökset ovat herättäneet eniten huomiota julkisessa keskustelussa. Liike-elämää palvelee myös julkisen t&k-rahoituksen kasvattaminen reilu 0,4 miljardilla seuraavina neljänä vuotena. Hallitusohjelma 4 miljardin investointiohjelmaa kasvateen 0,3 miljardilla. Sotilasmenoja kasvatetaan 3,6 miljardilla vuoteen 2029 mennessä, ja repressiokoneiston (”sisäisen turvallisuuden”) resursseja kasvatetaan noin 43 miljoonalla per vuosi seuraavina neljänä vuotena. Leikkauksia toteutetaan mm. peruspalveluihin, kansainvälisille ”kehitysyhteistyötä” tekeville järjestöille ja korkeakouluihin. Populistiseksi voidaan luonnehtia symbolista leikkausta ministerien palkkioihin, jotka pysyvät yhä korkeina ja korkeampina kuin yksikään heistä ansaitsisi.
Finanssioligarkia palvelee itseään
Riihen kasvupäätökset perustuvat huomattavalta osin Risto Murron johtaman kasvutyöryhmän raporttiin, joka julkaistiin helmikuun päätteeksi. Risto Murto on Varman toimitusjohtaja. Keskinäinen työeläkevakuutusyhtiö Varma on Suomen suurimpia yksityisiä sijoittajia. Tällä tavalla finanssioligarkia sanelee itselleen mieluisan budjetin, vaikka virallisesti budjettivalta kuuluu eduskunnalle.
Aivan kaikki ei kuitenkaan tule Murron työryhmän raportista, vaan sen ulkopuolelta elinkeinoelämän lobbauksen tuloksena nostettiin yhteisöveron alennus, jonka hallitus laskee kasvutoimeksi.
Yleisesti ottaen porvaristo riemuitsee riihen päätöksistä. Suomen suurin veronmaksaja, upporikas Ilkka Paananen, jonka omaisuuden on arvioitu olevan noin 1,5 miljardia dollaria, hehkuttaa Twitterissä: ”Suomen kasvuyritysten kannalta monta hyvää päätöstä riihessä: parannukset ulkomaalaisten huippuosaajien lupaprosesseihin ja verotukseen, yritysten tappioiden verovähennysajan lisäys… ja monta muuta! Mahdollista uuden kasvun luomisen!” HS:n politiikan toimituksen esihenkilö Hanna Mahlamäki arvioi kommentti-jutussaan budjetin verolinjan jopa historialliseksi.
Veronkevennyksissä on osaltaan kyse valmistautumisesta seuraaviin eduskuntavaaleihin, jotka tuleva 2027. Kuten HS on käynyt läpi, valtiovarainministeri Purra on vähitellen kääntänyt linjansa veronkevennysten suhteen. Hallituspuolueet toivovat, että veronkevennyksillä saataisiin manipuloitua kannatusta niiden eduksi: että Perussuomalaiset ei kokisi samanlaista tappiota kuin kunta- ja aluevaaleissa, mikä voisi nakertaa SDP:n kannatusta juuri sen verran, että Kokoomus säilyisi suurimpana puolueena.
Opportunistista arvostelua
Äänekkäin kriitikko on SDP, jonka kaikki ulostulot liittyvät sen tulevan hallituskauden valmisteluihin. Eri klikit sen sisällä toistavat samaa viestiä: ”näillä päätöksillä ei velkaantuminen lopu”. Kokoomus kampanjoi vuoden 2023 eduskuntavaaleissa tunnuksella ”on aika lopettaa velaksi eläminen”, ja hallitus pitää yhä virallisesti kiinni väitteestä, että se lopettaa valtion velkaantumisen. Jos SDP mielii voittaa vuoden 2027 eduskuntavaalit, sen on oltava velkaantumisen kovin kriitikko.
Mutta velkaantumisen arvostelu palvelee myös itse hallitusvastuuta. Kun seuraavassa hallituksessa SDP pääministeripuolueena ajaa läpi leikkauslistoja ja muuta kansanvastaista talouspolitiikkaa, se voi syyttää Orpon hallitusta, joka jätti sille hirvittävän velkataakan. Se voi sanoa, ettei se haluaisi leikata, mutta edellisen hallituksen hövelin taloudenpidon vuoksi on pakko. Kun se hallituksessa väistämättä tekee ”ikäviä päätöksiä”, se yrittää sysätä vastuun itseltään noiden päätösten tekijänä toisille puolueille, erityisesti Perussuomalaisille, joka tulee olemaan oppositiossa.
Kunta- ja aluevaalien tulos on oleellisesti pohjustanut tätä SDP:n taktiikkaa ja hallitusperspektiiviä, kuten Punalipun analyysissa osoitettiin.
Huomattava kriitikko on myös ay-liike, erityisesti SAK, joka arvostelee ammattiliittojen jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistoa, joka tuli osaksi suomalaista korporativismia vuoden 1969 Liinamaa I -sopimuksessa (ensimmäinen tupo-sopimus). Anders Blom kirjoittaa väitöskirjassaan Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä (2018), että ”jäsenmaksujen perintäsopimus ja jäsenmaksujen verovähennysoikeus vaurastuttivat ammattiliittoja, joista tuli suomalaisessa edunvalvontakulttuurissa taloudellisesti vahvoja toimijoita, jotka kasvattivat nyt aivan uudella tavalla järjestöjään, työttömyysturvakassojaan ja työtaistelurahastojaan” (s. 88). Keltainen ammattiyhdistysliike pelkää jättimäisen sijoitusomaisuutensa hupenemista ja laajemmin valtansa vähenemistä.
Talouden sijasta kasvaa velka
Hallitus perustelee veronkevennyksiä niin sanotuilla ”dynaamisilla vaikutuksilla”. Suomeksi se tarkoittaa ”toivotaan, toivotaan” ilman näyttöä ja jopa vastoin porvarillisten taloustieteilijöiden ennusteita.
Helmikuussa HS:n haastattelussa valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Juha Majanen epäili, että veronkevennyksillä saataisiin kasvua. Artikkeli kertoo Majasen perustelleen: ”Kasvu on ollut yli viisitoista vuotta kituliasta, vaikka sinä aikana esimerkiksi yhteisöveroa on alennettu ja yritysten maksuja kevennetty Kela-maksun poistolla ja kilpailukykysopimuksen mittavilla maksunalennuksilla.”
Hallituksen tiedotustilaisuutta seuranneessa A-Studiossa ekonomisti Vesa Vihriälä arvosteli hallitusta optimismista ”dynaamisten vaikutusten” suhteen, kun tehdään massiivisia veronkiristyksiä. Kenties kaikkein napakoin kommentti lienee professori Roope Uusitalolta, jolta Yle kysyi ”onko Suomella varaa tällaisiin veronalennuksiin, kun hallituksen tavoitteena on tasapainottaa julkista taloutta?” Uusitalo vastasi: ”Lyhyt vastaus on, että ei.” Professori Kaisa Kotakorpi puolestaan arvioi Ylelle, että ”velkasuhteen taittuminen ei ole näköpiirissä”, vaan sen sijaan hallitus harrastaa ”numeroiden kaunistelua, kun valtio lainaa omista rahoistaa ja hämärtää vastuullista taloudenpitoa”.
Tämä on osa jatkumoa, jossa jo viime vuonna hallitus de facto hylkäsi tavoitteensa velkaantumisen lopettamisesta, kuten HS:n Teemu Muhonen on huomauttanut.
Näyttää, että talouden kasvun sijaan hallitus saa aikaan – velkavuoren kasvua. Tämä viimeistään sinetöi, että Orponkaan hallitus ei onnistu lievittämään saati ratkaisemaan suomalaisen imperialismin kriisiä. SDP, joka pääsee seuraavaksi kokeilemaan vuoroaan, repii tällä hetkellä iloa irti edellä toistelluista porvarillisten taloustieteilijöiden kommenteista. Iloitkoon vielä, kun voi.
Luokan kahtiajako voimistuu
HS:n artikkelissa tutkija Markku Sippola kommentoi työmarkkinan eriytymistä. Ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeutta tärkeämpää on hänen mukaansa yhteisvaikutus, joka hallituksen eri yhteyksissä tekemillä toimilla on. HS kirjoittaa: ”Sippolan mukaan tulevaisuudessa työntekijöiden kyky puolustaa etujaan vaihtelee alakohtaisesti. Joillakin aloilla työntekijät pystyvät hoitamaan etunsa hyvin, mutta toisilla tämä on vaikeampaa – erityisesti naisvaltaisilla palvelualoilla.”
Vastaavia kehityskulkuja Punalippu on nostanut esille esimerkiksi vertaillessaan teknologiateollisuuden ja kaupan alan uusia työehtosopimuksia aiemmin tänä keväänä.
Tämä merkitsee luokan kahtiajaon voimistumista. Yhdellä puolella on syvimmät ja laajimmat joukot, jotka ovat töissä matalapalkkaisilla aloilla, joilla työskentelee yleensä paljon maahanmuuttajia ja osa aloista on myös naisvaltaisia. Toisella puolella on ”keskikerrokset” ja suoranainen työläisaristokratia, joka on ”porvariston vallan tärkein yhteiskunnallinen (ei sotilaallinen) tuki”, kuten Lenin on sanonut.
Vaikka myös niin sanotuilta keskikerroksilta yleensä viedään ja niiden asema heikkenee, luokan kahtiajako voimistuu, sillä köyhimmät ovat kuin vapaassa pudotuksessa. Keskikerros määrittyy erona pohjakerrokseen. Porvaristo tuuppii sitä, ja se aivan oikeutetusti vastustaa tätä. Mutta kun se vastustaa työntymistään pohjalle, se puolustaa omaa suhteellista etuoikeuttaan, eroa pohjakerrokseen – ei luokan yhtenäisyyttä.
Tämän voimistamiseksi keskikerroksille tarjotaan myös joitain porkkanoita, kuten tässä riihessä verohelpotuksia. Kun verohelpotukset rahoitetaan julkisten palveluiden leikkauksilla, keskiluokka huokaisee helpotuksesta, mutta työväenluokan pohjakerroksen elintaso uppoaa entistä enemmän.
Finanssioligarkia palvelee itseään, luokan kahtiajako voimistuu – siinä puoliväliriihen kiteytys.
