Hiljattain hallitus antoi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selontekonsa eduskunnalle. Selonteon ideologisena pohjana mainitaan ns. ”arvopohjainen realismi”, jota kuvaillaan näin: ”Pidämme kiinni meille tärkeistä ja keskeisistä arvoista, kuten demokratiasta, oikeusvaltioperiaatteesta, kansainvälisestä oikeudesta ja ihmisoikeuksista, rauhasta, tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Samalla olemme valmiita vuoropuheluun myös sellaisten maiden kanssa, jotka eivät jaa näkemyksiämme ja arvojamme.” Se siis puolustaa porvarillisia arvoja, mutta on valmis uhraamaan ”arvonsa” omien intressiensä turvaamiseksi – eli noudattaa siis imperialismin logiikkaa. ”Realismilla” halutaan viitata porvarilliseen kansainvälisen politiikan tutkimuksen koulukuntaan, joka näkee kansainvälisen järjestelmän valtioiden välisenä intressien ohjaamana valtataisteluna. Uusi presidentti Stubb on viljellyt ”arvopohjaista realismia”, ja haluaa käsitteellä myös korostaa itseään erityisesti kansainvälisen politiikan asiantuntijana ja tutkijana. Realismin korostaminen heijastaa toisaalta myös kiihtyvää imperialistien välistä kilpailua.
Asiakirja määrittelee: ”[P]äämääränä on turvata Suomen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, estää Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ja taata suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi.” Tämä tarkoittaa erityisesti porvarillisen valtion suojaamista, suomalaisen imperialismin loismaista selviytymistä, sen suhteiden määrittelyä toisaalta muihin imperialisteihin ja toisaalta sorrettuihin maihin. Näin tämän selonteon kautta aukeaakin selvästi se, mitä suomalainen imperialismi tavoittelee ja miten se suhtautuu maailmantilanteeseen.
Selonteossa määritellään maailmantilanne suomalaisen imperialismin näkökulmasta katsoen sekä sen tavoitteet. Selonteko pohjautuu hallitusohjelmaan, mutta poliittisen ohjauksen sille on antanut tasavallan presidentin puheenjohtama ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta (TP-UTVA), ja siinä näkyykin presidentin vaikutus esimerkiksi ”arvopohjaisen realismin” määrittelemisessä Suomen linjan pohjana. Selonteossa on ulkopolitiikan lisäksi otettu kantaa moniin sisäisiin ”turvallisuutta” koskeviin kysymyksiin, eli näin siis presidentti osallistuu myös sisäpolitiikkaan. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksistä on perinteisesti edellytetty Suomessa laajaa konsensusta, ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko on väline tämän konsensuken luomiseen eduskunnassa ja ylivaalikautisesti, minkä aikaansaamiseksi selonteon toimeenpanoa valvoo parlamentaarinen seurantaryhmä, joka koostuu kaikista eduskuntapuolueista.
Suomalaisen imperialismin tilannekuva
Selonteko sanoo edustavansa ”uuden ajan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa”, onhan Suomi liittynyt Natoon. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan onkin aiheuttanut muutoksen suomalaisen imperialismin ulkopoliittisessa ajattelussa: venäläinen imperialismi on huonossa huudossa ja vehkeily jenkki-imperialismin kanssa on voimistunut. Samalla kaikki perusristiriidat maailmassa kärjistyvät entisestään. Se kuvailee tämän mukaisesti asemaansa:
”Suomen turvallisuuden takaaminen edellyttää luovimista nopeasti muuttuvassa ja vaikeasti ennakoitavassa globaalissa toimintaympäristössä, jota leimaavat monipuolistuvat turvallisuusuhkat, lisääntynyt strateginen kilpailu ja vastakkainasettelu sekä ilmastonmuutoksen ja luontokadon kaltaiset koko ihmiskuntaa koskevat ongelmat. Leimallista tälle ajalle on myös teknologian ja taloussuhteiden entistä vahvempi kytkeytyminen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.”
Vallankumous on aikanamme päätendenssi maailmassa, ja sen kehittyminen on myös suomalaisen imperialismin päähuoli. Selonteko ilmaisee myös tämän, mikä näkyy huolena ”vastakkainasettelun kärjistymisestä”.
”Köyhyys, näköalattomuus ja elintasoerojen kasvu ovat hallitsemattoman muuttoliikkeen, konfliktien ja radikalisoitumisen keskeisiä juurisyitä. Ne myös voimistavat vastakkainasettelua ja leventävät kuilua niin maiden välillä kuin maiden sisällä.
Yhteiskunnallinen polarisaatio ja ääriajattelun kasvu ovat yhteiskuntarauhaa uhkaavia tekijöitä maailmanlaajuisesti. Yhteiskuntaan syntyvät jakolinjat tarjoavat otollisen maaperän vihamielisten toimijoiden informaatiovaikuttamiselle ja epävakauttaville toimille esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla.
Väestöryhmien välisen vastakkainasettelun lisääntyminen luo myös kasvualustaa väkivaltaisten ekstremististen ryhmien toiminnalle.”
Koska asiakirja on laadittu porvarillisen ideologian pohjalta ja porvariston maailmankuvan ohjaamana, se ei tietenkään voi esittää maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on, se pystyy tavoittamaan vain joitakin pinnallisia puolia todellisuudesta, ja samalla selonteossa kauttaaltaan ylläpidetään harhakuvia ”kansainvälisestä sääntöpohjaisestä järjestelmästä”.
Selonteon mukaan maailma on myllerryksessä, ja se huolettaa selvästi suomalaista imperialismia, joka kieltää imperialismin todellisuuden, ja hellii toiveita maailmasta, jossa myös pienillä imperialisteilla olisi enemmän valtaa, että se voisi esimerkiksi edistää jenkki-imperialismin tai kiinalaisen sosiali-imperialismin sitoutumista ns. yhteisiin pelisääntöihin.
Suomalainen imperialismi näkee maailman siis pienen imperialistin näkökulmasta, ja tässä heijastuu se ajatusmaailma, jota Lenin kuvasi näin:
”Pikkuvaltioiden pikkuinen pyrkimys pysyä syrjässä, pikkuporvarillinen halu olla mahdollisimman etäällä maailmanhistorian suurtaisteluista, käyttää hyväkseen suhteellisen yksinoikeudellista asemaansa pysyäkseen piintyneen passiivisena— juuri tällainen on se objektiivinen yhteiskunnallinen tilanne, joka voi turvata aseistariisuutumisaatteelle tietyn menestyksen ja leviämisen eräissä pikkuvaltioissa. Tuo pyrkimys on tietenkin taantumuksellinen ja perustuu kauttaaltaan harhaluuloihin, sillä imperialismi vetää pikkuvaltiot joko tavalla tai toisella maailmantalouden ja maailmanpolitiikan pyörteeseen.” (V.I. Lenin, Proletaarisen vallankumouksen sotilaallinen ohjelma)
Koko asiakirjassa heijastuu siis ajatus siitä, että suomalaisen imperialismin tulee luovia yhä taitavammin kärjistyvien ristiriitojen keskellä säilyttääkseen ”lintukodon” asemansa ja edistääkseen pyrkimyksiään. Se on pieni imperialisti, joten se ei voi kuin vikistä suurempien imperialistien toteuttaessa intressejään vastaavaa politiikkaa, mutta silti se ylläpitää esimerkiksi ”vapaakauppaa” ja ”sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää” selonteossaan. Kuitenkin sen asema tulee aina vain heikentymään ja vaikeutumaan imperialismin mädäntyneisyyden edistyessä.
Vaikka se kovasti toivoisikin suurempien imperialistien noudattavan ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää”, sen täytyy myöntää, että tämä on kaatunut. Presidentti Niinistö määritteli kaudellaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan neljä pilaria: 1. oma uskottava puolustuskyky, 2. läntiset kumppanuudet (EU, Ruotsi, Nato ja Yhdysvallat) 3. hyvät suhteet ja yhteistoiminta Venäjän kanssa, 4. YK ja muut kansainväliset yhteisöt (kansainvälinen ”sääntöpohjainen” järjestelmä). Niinistö sanoi jo aikanaan, että nämä pilarit voivat vahvistua tai heikentyä – ja viittasi tällöin erityisesti neljännen pilarin heikentymiseen. Nyt nämä pilarit ovat kaatuneet. Nyt puhutaan ”kolmesta lukosta”:
”Suomen turvallisuuden takeena on kolme lukkoa: vahva kansallinen puolustuskyky osana liittokunnan pelotetta ja puolustusta, jäsenyytemme Euroopan unionissa ja Natossa sekä edelleen vahvistuva kahdenvälinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ja puolustusyhteistyö keskeisten liittolaistemme ja kumppaneidemme kanssa.”
Suomalainen imperialismi pohjaa siis edelleen omaan militarisaatioonsa hyödyntäen samalla imperialistien välisiä liittoumia. Neljästä pilarista poiketen sen hyvät suhteet ja yhteistoiminta Venäjän kanssa on kokenut kolauksen, eikä se enää voi luottaa ”kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään”, jota kaikki maat – Yhdysvallat ja Venäjä, Saksa ja Kiina sekä Suomi itsekin – rikkovat kasvavissa määrin.
Yleinen asevelvollisuus ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen militarisoiminen sotilaspolitiikan pohjana
Kahtena ensimmäisenä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa korostuvina kokonaisuuksina on mainittu ”Suomi ylläpitää yleiseen asevelvollisuuteen ja kokonaismaanpuolustukseen perustuvaa vahvaa kansallista puolustuskykyä osana Naton yhteistä pelotetta ja puolustusta” sekä ”Suomi kehittää ja pitää yllä yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta ja edistää kriisinsietokyvyn ja kokonaisturvallisuuden vahvistamista myös EU-tasolla.”
”Suomen kansallisen puolustuskyvyn perustan myös Naton jäsenenä muodostavat yleinen asevelvollisuus, laaja ja koulutettu reservi ja korkea maanpuolustustahto (79 %, 11/2023), jonka ytimessä on laaja kansallinen yhtenäisyys ja kokemus Suomesta puolustamisen arvoisena. Vahva maanpuolustustahto luo pohjaa kokonaismaanpuolustukselle ja kokonaisturvallisuudelle sekä vahvistaa yhteiskunnan kriisinsietokykyä. Tätä tulee vaalia ja vahvistaa myös jatkossa.”
Tämä osoittaa siis, kuinka tärkeää suomalaiselle imperialismille on ylläpitää yleistä asevelvollisuutta sekä valheellista kansallista yhtenäisyyttä ja luokkasopua imperialistisella lahjonnalla, lietsomalla nationalismia ja valtaisalla propagandalla, jota levittävät myös opportunistit.: nytkin näemme, että poliittisessa keskustelussa ”kansallinen etu” jyrää kaiken edelle. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten SDP perustelee käännytyslakia, ja DCA -sopimuksen hyväksymisessä Vasemmistoliitto käytti samanlaista argumentointia. ”Kokonaismaanpuolustus ja kokonaisturvallisuus” on johdettu totaalisen sodan käsitteestä, ja ne tarkoittavat siis yhteiskunnan militarisoimista kaikilla tasoilla.
Samalla tässä piilee myös suomalaisen imperialismin heikkous: sen sotilaallinen kyky pohjautuu vahvasti luokkasopuun. Imperialismin yleiskriisin edetessä ja vallankumouksen kasvaessa sen on yhä vaikeampi ylläpitää luokkasopua, ja samalla suuri osa erityisesti sen miespuolisesta väestöstä, mutta myös kasvava osa naisista, on saanut sotilaskoulutuksen. Nousee riski, että asetakkiin puetut kansanjoukot kääntävätkin aseet sortajiaan vastaan.
Asevelvollisuusarmeijan ongelmien vuoksi suomalaisella imperialismilla on aina ollut kaksi sotilaallista järjestelmää, jotka ovat toisiaan täydentäviä ja palvelevat sen olemassaolon säilyttämistä. Fasistisessa Suomessa tätä toista järjestelmää, jonka tarkoituksena on torjua vallankumous kotimaassa, edustivat suojeluskunnat, jotka säilöttiin peitellyissä muodoissa, erityisesti erilaisissa ”vapaaehtoisen maanpuolustuksen” yhdistyksissä, suojeluskuntien kieltämisen jälkeen. Toisen maailmansodan aikana suojeluskunnat vastasivat valkoisen kurin ylläpitämisestä asevelvollisuusarmeijan riveissä, kun se laitettiin sotimaan työläisten todellista isänmaata Neuvostoliittoa vastaan. Sisäisen rauhan vaaliminen, luokkaristiriitojen sovittelu, korporativismi onkin tärkeää suomalaiselle imperialismille myös sen sotilaallisen kyvykkyyden ylläpitämiseksi.
”Venäjän vihamieliset hybridi- ja sabotaasitoimet ovat ulottuneet laajasti Eurooppaan. Suomeen kohdistuva hybridivaikuttaminen erityisesti Venäjän toimesta on kasvanut merkittävästi. Suomen itärajalla alkanut välineellistetyn maahantulon tilanne on esimerkki hybridihyökkäyksestä. On todennäköistä, ettei uhka lähiaikoina pienene, vaan Suomeen kohdistuvan hybridivaikuttamisen intensiteetti ja keinovalikoima vaihtelevat. Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa, mutta sotilaalliseen voimankäyttöön tai sillä uhkaamiseen Suomea vastaan on varauduttava.”
Militarisaatiota perustellaan venäläisen imperialismin uhalla. Erityisesti käytetään ”hybridivaikuttamisen” käsitettä, jota nostettiin jo edellisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Tällä käsitteellä voidaan perustella lähes mitä tahansa militarisoimistoimia ”kansallisen edun” nimissä. Suomalainen imperialismi myös aktiivisesti varautuu sotaan, etupäässä venäläistä imperialismia vastaan, mutta toisaalta myös torjuakseen vallankumouksen. Tätä tavoitetta palvelee venäläisen imperialismin uhan käyttäminen yhteiskunnan kokonaisvaltaisen militarisaation edistämiseksi.
Asiakirjassa Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan alkaminen näyttelee käännekohdan roolia, ja Venäjän uhkalla perustellaankin suurta osaa toimista.
”Hyökkäys Ukrainaan ja epävakauttava toiminta EU:n itäisessä naapurustossa ilmentää pitkäaikaista kehitystä, jossa suurvalta-asemansa vahvistamista ja etupiirijakoa tavoitteleva Venäjä pyrkii kasvattamaan vaikutusvaltaansa.”
Pitkäaikainen kehitys hyökkäyssodan taustalla on neuvostoliittolaisen sosiali-imperialismin romahdus 1990-luvulla ja jenkki-imperialismin venäläistä ydinasesupervaltaa vastaan suorittama saartaminen ja neuvostoliittolaisen sosiali-imperialismin puolisiirtomaiden ja siirtomaiden uudelleenjako, ja venäläisen imperialismin reagoiminen tähän asemansa heikentymiseen suoralla sotilaallisella aggressiolla sorrettua kansakuntaa, Ukrainaa vastaan.
Asiakirja väittää myös, että on mahdollisuus, että Venäjä laajentaisi sotatoimia Ukrainan ulkopuolelle. ”Venäjän Ukrainassa käymän hyökkäyssodan loppua ei ole näköpiirissä, eikä uhkaa Venäjän sotatoimien laajentumisesta Ukrainan ulkopuolelle voi poissulkea.” Tämä kuitenkin palvelee lähinnä sen oman militarisaation perustelemista, sillä venäläisellä imperialismilla on juuri tässä tilanteessa, jossa se etenee Ukrainassakin hyvin hitaasti, hyvin vähän intressejä laajentaa suoria sotatoimia varsinkaan toista imperialistista maata, vieläpä Naton jäsentä kuten Suomea, vastaan. Kuitenkin imperialistit valmistelevat koko ajan uutta maailmansotaa, vaikka ne eivät vielä olekaan valmiita aloittamaan sitä, ja myös suomalainen imperialismi varautuu sotaan venäläistä imperialismia vastaan.
Suomalainen imperialismi tavoittelee yhä suurempaa osaa imperialistisesta ryöstösaaliista
Keskellä kärjistyviä ristiriitoja, suomalaisen imperialismin on ponnisteltava yhä kovemmin turvatakseen asemansa imperialistien välisessä kilpailussa. Se tähyää kohti uusia mahdollisuuksia imperialistisen riistonsa kiihdyttämiseksi.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa imperialistinen sorto on tietenkin ”kumppanuuksia” sorrettujen maiden kanssa, jotka muka hyödyttävät molempia osapuolia. Tosiasiassa kyse on kuitenkin loismaisesta imperialistisesta riistosta.
”Suomi tavoittelee hyviä yhteistyösuhteita eri maanosissa olevien maiden kanssa poliittisten ja taloudellisten etujemme edistämiseksi sekä vastavuoroisen hyödyn näkökulmasta.”
Eräs keino suomalaiselle imperialismille on ns. ”kehitysyhteistyö”, joka parantaa olosuhteita imperialistiselle riistolle. Uudessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa nostetaan esille erityisesti yksityisten yritysten rooli tässä ”yhteistyössä”.
”Keskeinen keino tasapuolisten kumppanuuksien rakentamisessa on taloussuhteiden tiivistäminen ja kauppavaihdon lisääminen. Suomen kehitysyhteistyössä keskitytään yhä enemmän kauppaa tukevaan kehitysyhteistyörahoitukseen. Suomi korostaa kehittyvien maiden oman tulopohjan vahvistamista ja yksityisten pääomien vivuttamista. Yksityisen sektorin luomilla rahavirroilla on tärkeä rooli kestävän kehityksen rahoitusvajeen täyttämisessä ja pysyvien kehitysvaikutusten saavuttamisessa.”
Käytännössä suomalainen imperialismi haluaa siis kehittää edelleen byrokraattista kapitalismia ja viedä yhä enemmän pääomaa sorrettuihin kansakuntiin. Tässä ei ole kyse mistään ”kehittyvien maiden oman tulopohjan” kehittämisestä, vaan täysin imperialisteille alisteisen talouden edelleenkehittämisestä.
Erityisen paljon selonteko kiinnittää huomiota Afrikkaan. Afrikalla ja Euroopalla on historiallinen yhteys, ja se on edelleen tärkeä eurooppalaisille imperialistivalloille. Eräitä tärkeitä syitä Afrikan merkityksen kasvulle ovat Afrikan markkinoiden laajentuminen byrokraattisen kapitalismin kehityksen myötä ja osin yhteydessä myös kiihkeänä jatkuvaan väestönkasvuun Afrikassa, maailmanmarkkinoiden kyllääntyminen ja voittojen suhteellinen lasku muilla markkinoilla sekä voimistuva kilpailu Afrikasta imperialistien kesken. Myös suomalainen imperialismi tähyää Afrikkaan, jossa sen toiminta on vielä suhteellisen vähäistä. Marinin hallituksen aikana laaditun Afrikka-strategian tavoitteisiin kuuluu mm. kaupan kaksinkertaistaminen vuodesta 2020 vuoteen 2030 ja investointien tuntuva kasvattaminen. Keskuskauppakamari on kutsunut Afrikkaa ”tulevaisuuden mantereeksi”. Uudessa selonteossa suomalainen imperialismi siis syventää jo aiemmin esittämiään tavoitteita Afrikan suhteen.
”Afrikka on Suomelle ja EU:lle tärkeä, sillä sen kehitys naapurina vaikuttaa suoraan myös Euroopan turvallisuuteen. Afrikassa konfliktien ja vallankaappausten määrä on ollut kasvussa. Maanosan moninaisuus merkitsee Suomelle erilaisia mahdollisuuksia ja haasteita.
Kaupallisesti Afrikan kehittyvät markkinat ovat mahdollisuus suomalaisyrityksille, joilla on paljon tarjottavaa muun muassa puhtaaseen ja digitaaliseen siirtymään sekä koulutuksen alalla. Afrikan maista voi myös löytyä korvaavia energia- ja raaka-ainekumppaneita EU:lle.”
”Suomi jatkaa poliittista ja taloudellista yhteistyötä Afrikan maiden ja alueellisten järjestöjen kanssa tavoitteenaan rakentaa kestäviä kumppanuuksia, jotka perustuvat molemminpuoliseen hyötyyn ja kunnioitukseen. Suomi monipuolistaa ja syventää suhteitaan Afrikan maihin, Afrikan unioniin ja alueellisiin järjestöihin.”
Tästä käy siis ilmi, että suomalainen imperialismi haluaa hyödyntää erityisesti EU:ta, jolla on Afrikassa erityinen roolinsa, tavoitteidensa edistämiseen Afrikassa, sillä Suomi on yksin kovin heikko toimija. Lisäksi tässä viitataan maanosassa käynnissä oleviin monentyyppisiin ja monimuotoisiin aseellisiin taisteluihin, mukaanlukien kansallisiin vapautustaisteluihin, jotka edustavat haastetta suomalaiselle imperialismille.
Perinteinen kiinnostuksenkohde suomalaiselle imperialismille on Baltia:
”Viro, Latvia ja Liettua ovat Suomelle tärkeitä kumppaneita EU:ssa, Natossa ja kahdenvälisesti. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet mahdollistavat yhä syvemmän turvallisuuspoliittisen yhteistyön lähialueilla myös Pohjoismaiden ja Baltian maiden välillä. Suomelle keskeinen ulkopoliittinen kehys on Pohjoismaiden ja Baltian maiden yhteistyöjärjestely (NB8) ja sen tiivistyvä vuoropuhelu Saksan ja Puolan kanssa. Samanmielisten maiden yhteistyön merkitys korostuu Itämeren muuttuneessa tilanteessa.”
Asiakirja siis vahvistaa Baltian sorrettujen maiden merkityksen suomalaiselle imperialismille. Se haluaakin käyttää hyväkseen erilaisia imperialistien välisiä liittoumia, kuten jenkki-imperialismin hallitsemaa Natoa ja saksalaisen imperialismin hallitsemaa EU:ta pyrkimystensä edistämiseen näissä maissa, sekä toisaalta yhteistyötä muiden Pohjoismaiden imperialistien kanssa. Punalipussa on aiemmin käsitelty Baltian merkitystä suomalaiselle imperialismille esimerkiksi artikkelissa ”Eräitä huomioita Virosta”.
Selonteko viittaa myös ajankohtaisesti ns. Lähi-itään, joka määrittyy tärkeänä alueena esimerkiksi viime vuosien kehityksen kautta, kun keskustellaan öljystä ja sen jälkeisestä maailmasta ja Lähi-idän sorretut maat löytävät itselleen uutta roolia, esimerkiksi Dubai on noussut tärkeäksi finanssikeskukseksi. Alueen merkitys yhtäältä imperialisteille ja toisaalta maailmanvallankumoukselle nähdään myös Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa, joka voimistaakin Lähi-idän määrittymistä maailmanvallankumouksen tärkeänä konfliktipisteenä. Tästä syystä myös suomalainen imperialismi haluaa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa sanoa jotain ylimalkaista kahden valtion ratkaisusta ja rauhasta Lähi-idässä.
Suomalainen imperialismi haluaa hallita muuttoliikettä edukseen
”Maailmanlaajuiset muutosilmiöt kuten ilmastonmuutos, köyhyyden ja näköalattomuuden aiheuttama muuttoliike sekä teknologinen kehitys vaikuttavat myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen toimintaympäristöön sekä itsenäisinä ilmiöinä että monin tavoin toisiinsa linkittyen.”
”Hallitsematon muuttoliike voi aiheuttaa jännitteitä ja epävakautta valtioiden sisällä ja välillä. Suurin osa pakolaisista pakenee kriisimaiden sisällä tai naapurimaihin, jotka ovat usein itsekin hauraita.”
Imperialismin mädäntymisen edistyminen ja sen alati lisäämä kärsimys aiheuttaa siis historiallisen suuren muuttoliikeen. Esimerkiksi tällä hetkellä maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan, yli 120 miljoonaa. Imperialistit toisaalta tarvitsevat siirtolaisia sorretuista kansakunnista. Ne eivät kuitenkaan halua ”hallitsematonta” muuttoliikettä, joka uhkaa horjuttaa niiden yhteiskuntarauhaa.
”Maahantulon välineellistämiseen osana hybridivaikuttamista vastataan tarvittavin poliittisin, operatiivisin, oikeudellisin, diplomaattisin ja taloudellisin keinoin. Toimilla tuetaan sisäistä ja kansallista turvallisuutta, yhteiskunnan oikeusjärjestystä, alueellista koskemattomuutta sekä yleistä järjestystä ja turvallisuutta. (…) On tärkeää erottaa toisistaan välineellistetty maahantulo, turvapaikanhaku ja siirtolaisuus, jotta kuhunkin ilmiöön kyetään vastaamaan asianmukaisella tavalla.”
Kuten olemme aiemmin todenneet, kansainvälisen lain silmissä jokaisella ihmisellä on oikeus hakea turvapaikkaa huolimatta olosuhteista, ja venäläisen imperialismin rajan yli pakottamatkin turvapaikanhakijat ovat turvapaikanahakijoita, joten turvapaikanhakijoiden jaotteleminen ”aitoihin” ja ”välineellistettyihin” on täysin valheellinen ja laiton. Tämä on osa muuttoliikkeen hallintaa, kuten toimme ilmi artikkelissamme ”Laiton käännytyslaki etenee eduskuntakäsittelyyn”.
”Hallitsematon” muuttoliike uhkaa suomalaisen imperialismin ”sisäistä turvallisuutta” ja yhteiskuntarauhaa, sillä suuri määrä siirtolaisia sorretuista kansakunnista kasvattaa toisaalta suhteellista liikaväestöä liiaksi, se kärjistää suomalaisen imperialismin sisäisiä ristiriitoja, tuo suomalaiset työläiset kosketuksiin sorrettujen maiden työläisten kanssa sekä ”tuo sodan kotiin”. Siispä suomalainen imperialismi käyttää eri keinoja muuttoliikkeen hallitsemiseksi:
”EU:n Global Gateway strategian avulla puututaan muuttoliikkeen juurisyihin parantamalla kolmansien maiden omaa toimijuutta tärkeillä sektoreilla, kuten terveydenhuollossa ja koulutuksessa.”
”Suomi jatkaa osallistumista kansainväliseen sotilaalliseen ja siviilikriisinhallintaan EU:n, YK:n, Naton ja Etyjin puitteissa. (…) Suomi edistää konfliktialueiden yhteiskunnallista vakautta, rauhaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa. Kriisinhallinnalla vahvistetaan heikkojen valtioiden toimintaedellytyksiä ja niiden kykyä torjua turvallisuusuhkia, kuten terrorismia, rajat ylittävää järjestäytynyttä rikollisuutta ja hallitsematonta muuttoliikettä ja edistää kestävän paluun edellytyksiä. Samalla on mahdollista kehittää suomalaisten sotilas- ja siviiliviranomaisten yhteisoperaatiokykyä sekä henkilöstön valmiutta toimia yhdessä muiden maiden viranomaisten kanssa.”
Näissä näkyy myös imperialistisen riiston ja sorron lisääminen, edelleen esimerkiksi ”kehitysyhteistyön” muodossa, toisaalta myös sotilaallisen läsnäolon kehittämisenä. Jälkimmäinen on suunnattu erityisesti anti-imperialistista taistelua vastaan sekä suomalaisen imperialismin sotilaallisten voimien kehittämiseksi. On alleviivattava, että Lenin piti imperialismin loismaisuuden tärkeänä ilmauksena uusien valloitussotien käymistä aiemmin valloitettujen alueiden väestöllä. Suomen sotilaalliset operaatiot – mukaan lukien ja erityisesti rauhanturva- ja koulutusoperaatiot – edustavat juuri tätä: se lähettää omia sotilaitaan vähemmän verisiin tehtäviin samalla, kun kohdemaan kansasta otetut sotilaat maksavat suuren hinnan veressä. Tällaisella raukkamaisella menettelyllä lisätään sotilaallisten operaatioiden hyväksyttävyyttä rauhaarakastavan Suomen kansan silmissä. Tämän todellisuus valottui hieman Afganistanissa, jossa suomalaiset rauhanturvaajat joutuivat myös hyökkäysten kohteeksi, mutta taantumus on vaientanut julkisen keskustelun suomalaisten rauhanturvaajien toiminnasta Afganistanin sodassa, vaikka tätä on jopa taantumuksen omista riveistä vaadittu.
Lisäksi suomalainen imperialismi puuttuu muuttoliikkeeseen ”väestönkasvun hallinnan” avulla:
”Suomi jatkaa YK:n tasa-arvojärjestön (UN Women) ja YK:n väestörahaston (UNFPA) merkittävänä ja vaikutusvaltaisena rahoittajana.”
Vuonna 2022 Suomi oli 6. suurin UNFPA:n ydinrahoittajista. Näiden järjestöjen työ palvelee muuttoliikkeiden hallitsemista, mikä on suomalaiselle imperialismille tärkeää. Imperialistit esittävät usein väestönkasvun hallinnan ratkaisuna köyhyyteen ja takapajuisuuteen, mutta todellisuudessa tämä palvelee joukkojen anti-imperialistisen taistelun hallitsemista ja sorrettujen maiden takapajuisuuden ylläpitämistä.
Kysymys muuttoliikkeen hallitsemisesta ei sinänsä ole mitenkään Orpon hallitukselle tyypillinen asia. Verrataan tätä Marinin hallitukseen:
”Sääntelemättömänä muuttoliike voi aiheuttaa epävakautta valtioiden sisällä ja välillä. Suhtautuminen muuttoliikkeen eri muotoihin aiheuttaa myös yhteiskunnallisia jakolinjoja. Maahanmuuttajien puutteellinen kotouttaminen ja kotoutuminen voivat aiheuttaa syrjäytymistä ja johtaa jopa varjoyhteiskuntien syntymiseen yhteiskunnan reunoille, mikä ilmiönä heikentää sisäistä turvallisuutta ja yhteiskunnan koheesiota.”
”Hybridivaikuttamiseen voidaan käyttää myös muuttoliikettä, pakolaisia tai hybridivaikuttamista toteuttavien maiden kansalaisia muissa maissa.”
”Muuttoliikkeen perimmäisiin syihin vaikutetaan monin eri keinoin. Konfliktinehkäisy, kriisinhallinta, kehityspolitiikka, ilmastopolitiikka ja kaupallistaloudellinen yhteistyö ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineitä, joilla voidaan vaikuttaa monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti muuttoliikkeen perimmäisiin syihin ja tukea alueellista vakautta ja kehitystä olosuhteiden pakosta aiheutuvan muuttoliikkeen vähentämiseksi.
Sääntelemättömän ja ennakoimattoman muuttoliikkeen vähentämiseksi ja sen taustalla oleviin syihin vaikuttamiseksi on hyödynnettävä EU:n ulkosuhdevälineitä. EU:n on muodostettava kokonaisvaltaisia kumppanuuksia ja käytävä vuoropuhelua muuttoliikekysymyksistä maahanmuuton lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa.”
Huomaamme, että samat teemat, myös ”hybridivaikuttaminen”, nousevat esille, ehkä hieman eri painotuksin, esimerkiksi puhutaan ”syrjäytymisestä”, kun vaaditaan sitä, että ihmiset sorretuista kansakunnista, joita suomalainen imperialismi sortaa ja hyljeksii, ”kotoutuisivat” eli tulisivat integroiduiksi porvarilliseen valtioon, tai puhutaan ”sääntelemättömästä” muuttoliikkeestä ”hallitsemattoman” sijaan. Kuitenkin pääsisältö on sama: suomalainen imperialismi tarvitsee hallittua muuttoliikettä, joka ei aiheuta sille vaaraa vaan hyödyttää sitä. Marinin ja Orpon hallituksen ero on sanoissa, ei teoissa.
Suhteet muihin imperialisteihin – keino päästä käsiksi imperialistiseen ryöstösaaliiseen
”Suomi vahvistaa turvallisuuttaan tiivistämällä kahdenvälistä yhteistyötä ja vahvoja taloussuhteita erityisesti Pohjoismaiden, Yhdysvaltojen sekä muiden liittolaisten ja kumppaneiden kanssa.”
Suomalainen imperialismi on suhteellisen pieni ja heikko imperialisti, vaikkakaan tämä ei tee siitä mitenkään viattomampaa tai vähemmän loismaista ja veristä. Se ei kuitenkaan yksin pysty saavuttamaan pyrkimyksiään, joten se korostaakin suhteita muihin imperialisteihin. Se hyötyy vahvempien imperialistien sotilaallisesta ja taloudellisesta voimasta, käyden kauppaa näiden kanssa ja toimien liittoumissa ja yhteisissä ”rauhanturvaamisoperaatioissa” sorrettujen kansakuntien sortamiseksi ja riistämiseksi. Tästä syystä myös suhteet muihin imperialisteihin korostuvat ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa, mutta tämä on nähtävä suomalaisen imperialismin keinona edistää pyrkimyksiään sorretuissa kansakunnissa, joka on kuitenkin imperialistiselle maalle elinehto ja pääasia.
”Teknologiakilpailu pakottaa pienempiä maita ja niiden yrityksiä yhä useammin valintoihin läntisten ja Kiinan markkinoiden välillä, vaikka eriytymiskehitys ei ole niiden intressien mukaista.”
Tästä käy ilmi suomalaisen imperialismin ristiriidat erityisesti jenkki-imperialismin kanssa. Kärjistyvät ristiriidat suurempien imperialistien välillä pakottavat sen yhä lisääntyvään taiteiluun omien intressiensä turvaamiseksi. Kuitenkin sen täytyy mukautua suurempien imperialistien, etupäässä jenkki-imperialismin, intresseihin. Samalla se edelleen pitää Kiinaa tärkeänä kumppanina, vaikka se näkeekin tässä riskejä.
”Pohjoismaat ovat Suomen läheisimmät yhteistyökumppanit, ja heikentyneen turvallisuuspoliittisen tilanteen seurauksena yhteistyö samat arvot ja intressit jakavien Pohjoismaiden kesken korostuu entisestään. Suomi toimii aktiivisesti pyrkien syventämään pohjoismaista integraatiota ja purkamaan maiden välisiä rajaesteitä. Pohjoismaiden tavoitteena on olla maailman parhaiten integroitunut alue.”
Muut pohjoismaiset imperialistit ovat suomalaiselle imperialismille tärkeitä, sillä kuten selontekokin toteaa, niiden intressit ovat samankaltaisia. ”Integraation” edistämisellä suomalainen imperialismi toivoo siis vahvistavansa asemaansa suhteessa suurempiin imperialisteihin, kuten jenkki-imperialismiin ja saksalaiseen imperialismiin nähden. Kuitenkin pohjoismaidenkin välillä on eroja, ja Suomen talous on esimerkiksi Ruotsin tai Norjan taloutta huomattavasti pienempi. Lisäksi samalla, kun ne pyrkivät hyötymään väliaikaisista liittoumista intressiensä edistämiseksi, niiden intresseissä on ristiriitoja, koska ne pyrkivät aina maksimoimaan oman hyötynsä. Siispä myös pohjoismaiset imperialistit kilpailevat keskenään esimerkiksi asemasta Baltian sorretuissa maissa. Tämä kilpailuasetelma näkyy esimerkiksi siinä, että kun puhutaan siitä, miten suomalaisen imperialismin kilpailukykyä tulisi kehittää, on tärkein vertailukohta aina ruotsalainen imperialismi – eli nämä ovat selkeästi kilpailijoita.
”Euroopan unioni on Suomen tärkein arvo- ja turvallisuusyhteisö, sekä keskeisin ulkopoliittinen vaikutuskanava. Suomi toimii EU:n ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön syventämiseksi, strategisen kilpailukyvyn vahvistamiseksi unionin laajentumisen edistämiseksi ja globaalin roolin vahvistamiseksi.”
”Natolla ja EU:lla on toisiaan täydentävät ja vahvistavat roolit Euroopan turvallisuuden tukemisessa.”
”EU pyrkii kehittämään omaa strategista kilpailukykyään, jotta se pystyy kestävämmin vastaamaan globaaliin geotaloudelliseen kilpailuun ja turvamaan jäsenvaltioidensa etuja.”
Kuten kirjoitimme liittyen Naton uuteen komentorakenteeseen, saksalainen imperialismi on osoittanut heikkoutensa, minkä vuoksi suomalainen imperialismi nojautuu erityisesti sotilaallisissa kysymyksissä yhä enemmän jenkki-imperialismiin. Kuitenkaan tämä ei tarkoita, että saksalaisen imperialismin tai EU:n heikentyminen olisi sen intresseissä. EU:n ”strategisen kilpailukyvyn” vahvistaminen EU:n sisämarkkinoiden vahvistamista sekä vapaakaupan vahvistamista myös sen ulkopuolisten maiden kanssa. Toisin sanoen se haluaa kolmea asiaa: että EU vaikuttaisi ikään kuin vastapainona jenkki-imperialismille ja suitsisi sen valtaa suomalaisen imperialismin intressien yli; että vapaakauppaa edistettäisiin EU:n sisällä, sillä Suomen intressejä haittaa esimerkiksi se, että Saksa ja Ranska tekevät omia monopolejaan hyödyttävää politiikkaa; ja että EU:n kautta edistettäisiin sorrettujen kansakuntien ryöstämistä.
”Yhdysvaltojen sitoutuminen Natoon ja sotilaallinen panostus Eurooppaan ovat olennaisia myös Suomen turvallisuuden kannalta.”
”Suomi kehittää laaja-alaisesti suhdettaan Yhdysvaltoihin, joka on Suomen keskeinen liittolainen ja strateginen kumppani. Suomelle on tärkeää, että Yhdysvallat sitoutuu sääntöpohjaisessa kansainvälisessä järjestelmässä tehtävään yhteistyöhön.”
Suhteen Yhdysvaltoihin määrittelyssä voidaan nähdä selkeä syventyminen verrattuna aiempaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon. Samalla Yhdysvaltain asema ainoana hegemonisena supervaltana on suomalaiselle imperialismille ongelmallinen, ja se toivookin, että ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä” suitsisi jenkki-imperialismia ja esimerkiksi estäisi sen kävelemästä täysin yli pienempien imperialistien intressien. Kuitenkin on nähty, että halutessaan jenkki-imperialismi voi esimerkiksi rikkoa WTO:n kauppasääntöjä vahvistaakseen omaa asemaansa markkinoilla sekä pakottaa muut imperialistit hyväksymään esim. pakotteita, jotka ovat niille haitallisia.
”Suomi toimii rakentavana, luotettavana ja suorituskykyisenä Nato-liittolaisena, joka on turvallisuuden tuottaja ja sitouttaa myös liittolaisiaan vahvaan turvallisuusajatteluun.”
”Nato-jäsenyys asemoi Suomen entistä tiiviimmin osaksi eurooppalaista ja transatlanttista turvallisuusyhteisöä. Suomi on osa Naton yhteistä puolustusta ja siten Pohjois-Atlantin sopimuksen 5 artiklan mukaisten turvatakuiden piirissä. Nato-jäsenyys on korottanut kynnystä sotilaalliseen voimankäyttöön Suomea vastaan. Naton pelotteen ja puolustuksen merkitys Suomen turvallisuudelle on perustavanlaatuinen. Samalla Suomen vahva puolustus- ja kriisinsietokyky vahvistavat koko liittokuntaa.”
Suomalaiselle imperialismille Nato on hyvin tärkeä liittouma sen omien sotilaallisten tavoitteiden palvelemiseksi, ja siksi se toivookin erityisesti jenkki-imperialismin, mutta myös muiden imperialistien sitoutumista liittoumaan. Se haluaa saada suuremman osan imperialistisesta ryöstösaaliista, joten se korostaa sitä, että sen asema Pohjolassa maana, jolla on pitkä maaraja Venäjän kanssa ja suhteellisen suuret maavoimat, hyödyttää Natoa ja siis etupäässä jenkki-imperialismia.Kansalle se perustelee jäsenyyttä erityisesti ”pelotteella”, eli sosiaalidemokraattisesti ”pidäkkeellä”, eli väitteellä, että kynnys sotilaalliseen voimankäyttöön sitä vastaan on lisääntynyt. Kuitenkin samalla se lietsoo yhä enemmän sotaa ja militarisoi koko yhteiskuntaa vedoten ”kansalliseen etuun” ja Venäjän pelkoon.
Lopuksi
Selonteossa heijastuu siis imperialismin yleiskriisin syveneminen ja suomalaisen imperialismin epätoivoinen pyrkimys säilyttää olemassaolonsa, päähuolenaan vallankumouksen kehittyminen kaikkialla maailmassa. Tämä näkyy siinä, että sen täytyy militarisoitua voimakkaasti puolustaakseen ja kasvattaakseen osuuttaan imperialistisesta ryöstösaaliista hyödyntäen erilaisia imperialistien välisiä liittoumia. Pienenä imperialistina se puolustaa vapaakauppaa ja ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää”, sillä se joutuu tekemään myönnytyksiä isommille imperialisteille, eikä se voi kuin valittaa, kun nämä toimivat omien intressiensä turvaamiseksi perusristiriitojen kärjistyessä yhä kiivaammin. Suomalainen imperialismi etsii yhä uusia mahdollisuuksia kasvattaa riistoaan sorretuissa maissa, huolenaan kaikkialla kasvava anti-imperialistinen taistelu. Se käy epätoivoista kamppailua vääjämätöntä tuhoaan vastaan osana koko imperialistisen järjestelmän kuolinkamppailua.
