Haluamme palvella anti-imperialistisen rintaman teoreettista yhdistämistä vallankumouksen hyväksi oheisella artikkelilla. Arvostelemme erityisesti kreikkalaisen revisionistipuolue ”KKE”:n harjoittamaa Leninin imperialismi-teorian väärentämistä, mutta käsittelyn syventämiseksi käymme myös hieman laajemmin läpi samansuuntaisia revisionistisia kyhäelmiä. ”KKE”:n erityinen merkitys meille johtuu siitä, että se johtaa tänään ”Euroopan kommunistista toimintaa” (ECA) ja on vaikutusvaltaisessa asemassa myös teoreettisesti. ECA:lla on myös suomalainen jäsenjärjestö: Kommunistinen työväenpuolue.
Revisionismi vetoaa ”muuttuneisiin olosuhteisiin” verukkeena periaatteiden kieltämiselle, ja näin toimii myös ”KKE” ja sen seuraajat. Heidän ydinväitteisiinsä kuuluu, että kolonialismi on historiaa ja että kaikki maat ovat imperialistisia – tämä saattaa kuulostaa vitsiltä, mutta se ei sitä ole. ”KKE”:n iskusanoja ovat ”imperialistinen pyramidi”, jossa erot maiden välillä selittyvät epätasaisella kehityksellä (eikä riisto- ja sortosuhteilla), ja ”epätasa-arvoinen keskinäisriippuvuus”, joka niin ikään hämärtää todelliset suhteet maiden välillä. Arvostellessaan putinismia he yrittävät salakuljettaa käsitystä, että jenkki-imperialismi ei olisi maailman kansojen ykkösvihollinen.
Tämä kaikki sopii hyvin puolueelle, joka on ollut halukas uhraamaan jäsentensä hengen ja terveyden puolustaakseen Kreikan läpimätää porvarillista demokratiaa vallankumousta vastaan. Esimerkiksi vuonna 2011 keskellä mitä kiivainta luokkataistelua Kreikassa, ”KKE” esti vallankumouksellista kansaa valtaamasta parlamenttia ja teki yhteistyötä kansanmurhaisten poliisivoimien kanssa. Se yritti peittää toimintansa väittämällä vallankumouksellisia joukkoja fasisteiksi. Valheen jäljet olivat lyhyet, sillä juuri ”KKE”:n ylimmistä ystävistä, Kreikan poliisivoimista monet kuuluivat fasistipuolue Kultaiseen aamunkoittoon.
Arvostelumme keskiössä on yritys kiistää kolonialismin säilyminen, mikä ei ole vain kaikkein silmiinpistävin revisionistinen väärennös, vaan se on tosiasiallinen pääkysymys aiheemme kannalta, muiden kysymysten risteyskohta ja kiteymä. Kysymyksen tärkeys johtuu siitä, että se vastaa pääristiriitaa maailmassa: imperialistiset supervallat ja vallat vastaan sorretut kansakunnat. Kolonialismin kiistäminen edustaa ruusuista kuvaa imperialismin kehityksestä ja oman imperialismin puolustelua, jonka yhteydessä kiinnitämme huomiota myös imperialistien välisten ristiriitojen virheelliseen esittämiseen, joka poikkeaa Kautskyn ”ultraimperialismiin”. Tulemme myös näyttämään, miten kolonialismin kiistäminen johtaa imperialismin kiistämiseen kapitalismin erityisenä vaiheena. Lopuksi alleviivaamme, miten tämä kanta on osa maailman vastavallankumouksen ideologista sotaa maoismia vastaan – maoismia, jonka omaksuminen on ainoa keino pitää kiinni leninismistä taistelussa revisionismia vastaan.
Kolonialismi säilyy imperialismissa – muu on imperialismin kaunistelua
”KKE”:n perusteesi kuuluu: ”… imperialismin kaudella kapitalistiset maat, jotka ovat muodostaneet monopolistisen taloudellisen perustan, ovat astuneet imperialismin vaiheeseen” (käännökset ”KKE”:n teksteistä kaikkialla omiamme). Tällä se tarkoittaa, että maat, joissa on kapitalistisia monopoleja, ovat imperialistisia maita. Tämä tarkoittaa myös kaikkia sorrettuja maita, sillä niissä kehittyvä byrokraattinen kapitalismi on monopolikapitalismia. Se lörpöttelee suoranaista palturia ja humpuukia, kun se julistaa, että ”siirtomaajärjestelmä on kukistettu ja entiset siirtomaat ovat saaneet itsenäisyytensä”. Yli-innokkaan koulupojan lailla ”KKE”:ta seuraava Ruotsin revisionistien pääsihteeri omassa kynäelmässään kutsuu ”erittäin ongelmalliseksi ajatusta siitä, että jotkut maat olisivat sorrettuja, kun taas toiset sorron harjoittajia”, ja väittää, että tämän jaon häviäminen ”vastaa sitä kehitystä mitä kapitalismilta voidaan odottaa”.
Porvaristo aivopesee vääristelevän historiankirjoituksensa ja koululaitoksensa kautta kansaa käsitykseen, että kolonialismi olisi mennyttä aikaa. Tavallisesti kuulee väitettävän, että kolonialismin aika kesti 1500-luvulta 1900-luvun puoleenväliin, jolloin siirtomaavalta väitetysti purkautui (niin kutsuttu dekolonisaatio) ja siirtomaat saivat muodollisen itsenäisyyden. Osa tätä samaa väärennöstä on niin kutsuttu ”uuskolonialismin” teoria, jonka lähtökohtana on kolonialismin päättyminen (teoria, jota ”KKE” ei tietenkään allekirjoita, sillä sen mukaan sorretut kansakunnat eivät ole ”uussiirtomaita” vaan imperialistisia maita).
Toisinaan ilmeisin selitys on kaikkein osuvin: ”KKE” yksinkertaisesti toistaa maailman vastavallankumouksen levittämää valhetta kolonialismin päättymisestä.
Teoksissaan Lenin muistuttaa usein, että kansakuntien jako sortaviin ja sorrettuihin on imperialismin olemus ja luonteenomainen piirre, ja Stalin nimittää tätä jakoa yhdeksi kolmesta imperialismin perusristiriidasta. Tähän liittyvä maailman alueellinen jako imperialistivaltojen kesken on Leninille yksi imperialismin viidestä perustunnusmerkistä.
Teoksessaan ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena” Lenin esittää erityisen arvokkaan ja painavan huomautuksen: ”Imperialismin syvimpien ristiriitojen hämääminen Kautskyn taholta, mikä välttämättä muuttuu imperialismin kaunistelemiseksi, ei ole jättämättä jälkeä myöskään tämän kirjoittajan antamaan imperialismin poliittisten ominaisuuksien arvosteluun. Imperialismi on finanssipääoman ja monopolien aikakautta, jotka levittävät kaikkialla pyrkimystä herruuteen eikä vapauteen. Taantumus pitkin linjaa kaikenlaisten poliittisten järjestelmäin vallitessa, äärimmäinen ristiriitojen kärjistyminen tälläkin alalla – siinä on näiden tendenssien tulos. Erikoisesti kärjistyy myöskin kansallisuussorto ja aluevaltauspyrkimys, s.o. pyrkimys kansallisen riippumattomuuden loukkaamiseen (sillä aluevaltaus ei ole mitään muuta kuin kansakuntain itsemääräämisoikeuden loukkaamista).”
Niinpä hän teoksessaan useaan otteeseen selittää, mistä taloudellisista, poliittisista ja ideologisista syistä johtuu, että imperialismin kaudella taistelu siirtomaista kovenee, eikä hellitä. Hän mm. huomauttaa: ”Mitä kehittyneempi on kapitalismi, mitä voimakkaammin tuntuu raaka-aineen puute, mitä kärjistyneempää on kilpailu ja raaka-ainelähteiden tavoittelu koko maailmassa, sitä hurjempaa on taistelu siirtomaiden hankkimiseksi.” Tämä on päinvastaista kuin, mitä ”KKE” ja kumppanit yrittävät väittää, kun ne esittävät, että kapitalismin kehitys johtaisi siirtomaiden vapautumiseen. Lenin myös korostaa, että finanssipääoma ”kykenee alistamaan ja todellisuudessa alistaakin alaisekseen mitä täydellisintä valtiollista riippumattomuutta nauttivat valtiot”, millä hän viittaa puolisiirtomaihin ja muihin ”siirtymismuotoihin” kohti täydellistä siirtomaaherruutta, joka ”tietenkin tuottaa suurimmat edut finanssipääomalle”.
”KKE” ja kumppanit ovat täysin kyvyttömiä selittämään, miksi imperialismi olisi kehittynyt päinvastaiseen suuntaan kuin Lenin esitti. He eivät myöskään halua tunnustaa avoimesti vastustavansa Leniniä, vaan yrittävät koulupoikamaisella näsäviisaudella esittää, että ”tämä ei ole ollenkaan se tapa, jolla Lenin ymmärsi oman analyysinsä, eikä todellakaan se tapa, jolla hän halusi muiden sitä tulkitsevan”. Uskoo ken haluaa.
Punalipussa julkaistaan sitä vastoin säännöllisesti artikkeleita, jotka valottavat todellisuutta sorretuissa kansakunnissa. Näiden artikkelien kautta piirtyy tarkka kuva siitä, miten imperialismi kehittää sorretuissa kansakunnissa byrokraattista kapitalismia, so. ”kapitalismia, jota imperialismi kehittää sorretuissa kansakunnissa eriasteisilla feodalismin tai jopa esifeodaalisilla piirteillä” (PKP). Tämä osoittaa, miten imperialismin kehitys kulkee täsmälleen Leninin osoittamaan suuntaan, eikä ”KKE”:n ja kumppanien hartaasti toivomaan suuntaan. Aiheesta kiinnostunut lukija voi perehtyä Nuevo Peru -julkaisusta suomentamaamme juttusarjaan ”Muistiinpanoja ja materiaaleja nyky-Peruun liittyen”, jossa aihetta analysoidaan syvällisesti Perun osalta eri puolilta (osat I, II, III ja IIIab, IIIc). Omaa tuotantoamme edustavat mm. Uruguayhin (1, 2) ja Viroon liittyvät artikkelit (1, 2). Näiden lisäksi useissa artikkeleissa sivutaan kysymystä enemmän tai vähemmän suorasti.
Revisionismi puolustelemassa omia imperialisteja
”KKE”:n revisionismin tärkeimpiä iskusanoja ovat ”imperialistinen pyramidi” ja ”epätasa-arvoinen keskinäisriippuvuus”. Siinä, missä marxilaisuus näkee jaon sortaviin ja sorrettuihin kansakuntiin, ”KKE” näkee ”epätasaisen kehityksen”, jolla se pyrkii korvaamaan riisto- ja sortosuhteiden leimaaman todellisuuden. Heidän mukaansa ”epätasa-arvoinen keskinäisriippuvuus on hallitsevaa valtioiden välisissä suhteissa, ja kunkin maan vaikutusvallan määrää sen taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen voima, ja kukin pyrkii edustamaan ja edistämään ’omien’ monopoliensa etuja”. Tässä viisastelussa voisi olla edes jotain järkeä, jos jako sortaviin ja sorrettuihin kansakuntiin ei tapahtuisi ennen voimakkuuden kerryttämistä. Nyt – ”KKE”:n logiikalla, joka on todellisuudelle tyystin vieras – esimerkiksi jättimäinen sorrettu Intia olisi ”imperialismin pyramidissa” edellä pientä imperialistista Suomea. Täsmälleen tällaisen väitteen esittääkin ”KKE”:n ruotsalainen fanipoika, joka oikein huutomerkin kera panee merkille, että ”intialainen pääoma hallitsee nyt autoteollisuutta Isossa-Britanniassa!” – vaivautumatta tietenkään tutkimaan jenkki-imperialismin roolia tässä.
Mitä tulee ”KKE”:n viljelemään termiin ”keskinäisriippuvuus”, se on erityisen perverssi valhe, joka toistuu uudestaan ja uudestaan eri yhteyksissä porvariston toistelemana. Sen mukaan sorrettu ei ole vain sortajan armoilla, tästä riippuvainen, vaan itse asiassa sortajakin on sorretusta riippuvainen, sen armoilla. Samanlaista mustan muuttamista valkoiseksi häpeilemättömän saivartelun keinoin osoittaisi puolustusasianajaja, joka oikeudenkäynnissä ryhtyisi viisastelemaan, että varkaushan edellyttää, että on jotain varastettavaa, on siis itse asiassa riippuvainen uhrista, eli eihän varasta suinkaan ole yksin pidettävä vastuussa tapahtuneesta, vaan voisi jopa sanoa, että varkaan ja tämän uhrin välillä vallitsi ”epätasa-arvoinen keskinäisriippuvuus”. Tällaista vilppiä ja järjenpuutetta revisionismilla on tarjolla.
Ruotsalainen oppipoika toistelee kreikkalaisen mestarinsa väitteitä. Hänen mukaansa ”on puhuttava kilpailusta imperialistisessa hierarkiassa”, mikä on samaa kuin ”imperialistinen pyramidi”. Kun maailmassa tulisi kiinnittää huomiota pääristiriitaan imperialismin ja sorrettujen kansakuntien välillä, tämä imperialismin kaunistelija käskee sulkemaan silmät ja katsomaan muualle: ”ei kuitenkaan ole pelkästään alisteista, vaan pikemminkin heijastaa heikompien ja vahvempien ryhmittymistä, jotta heidän porvaristonsa etuja voitaisiin paremmin sovittaa toisiinsa”. Surkuhupaisaksi tämän koulupojan essee käy, kun hän kovasti vakavaa ääntä tapaillen huomauttaa: ”Samaan aikaan kun pääomaa viedään Ruotsista Liettuaan, samaan aikaan pääomaa viedään Liettuasta muihin maihin.” On vaikea olla kuulematta, kuinka nuo sanat kirjoittaessaan saivartelun maailmanmestaruutta tavoitteleva koulupoika hykertelee luullessaan, että on löytänyt sopivan porsaanreiän Leninin teoriasta.
Mitä politiikkaa revisionistit tavoittelevat väärennöksellään? He tavoittelevat itseään lähimpänä olevien imperialistien puolustelemista. Tämä on vain loogista. Revisionismi on aina kapituloitumista imperialismille, ja koska imperialismi ei ole yksi, vaan on useita kilpailevia imperialismeja, kapituloituminen imperialismille merkitsee aina kapituloitumista jollekin tietylle imperialistiselle vallalle tai supervallalle.
Jos esimerkiksi Ruotsin ja Liettuan välinen suhde ei olekaan sortajan ja sorretun välinen, vaan kahden imperialistin välinen, niin tämähän on kuin synninpäästö sosialidemokraattisen kansankodin imperialismille. Itse asiassa liettualaisia, kun nämä nousevat ulkomaista imperialismia vastaan, voisi jopa syyttää ahdaskatseisesta nationalismista ja oman porvariston puolustamisesta.
Pahempaa on Kreikassa, jossa valtaa pitää jenkki-imperialismi. Tukholma-syndroomaa poteva ”KKE” on päättänyt omaksua jenkki-imperialismin puolustelemisen. Esimerkiksi polemisoidessaan erästä eräs venäläistä imperialismia ja kiinalaista sosiali-imperialismia tukevaa revisionistista ja opportunistista liittoumaa vastaan ”KKE” tulee kiistäneeksi jenkkihegemonian maailmassa: ”Kaikissa sen lausunnoissa on luonteenomaista imperialismin käsitteen samastaminen kansainvälisen imperialistisen järjestelmän tähän saakka voimakkaimpaan valtaan, so. USA:han. Jopa silloin, kun viitataan muihin imperialistisiin liittoihin, kuten EU:hun, NATO:on, IMF:ään, Maailmanpankkiin jne., oletetaan, että kyse on ’USA:n imperialistisista eduista’. Tällä tavoin, kuin taikaiskusta, piilotetaan näihin liittoumiin osallistuvien muiden kapitalististen valtioiden kuin USA:n porvarillisten luokkien vastuut ja omat edut. Siten USA esitetään vääristellysti nykyaikaisen siirtomaajärjestelmän imperiumina, kun kaikki sen liittolaisvaltiot ovat sen alamaisia.” Näin siis ”KKE”:n harhaisessa vasta-argumentissa. Sen sijaan todellisuudessa NATO, IMF ja Maailmanpankki ovat nimenomaan USA:n hegemonian välineitä, eikä tätä kiistä kuin paatunein jenkkipropagandan papukaija. Riittää kysyä: mitä NATO olisi, jos USA eroaisi? Niinpä niin. (EU:n suhteen huomio on sentään oikeaan suuntaan).
Emme tahdo sanoa, etteikö noissa järjestöissä tapahtuisi imperialistien keskinäistä vehkeilyä ja tappelua. Se on fakta, jota olemme useissa eri yhteyksissä analysoineet erityisesti NATO:n ja EU:n osalta. Mutta vastoin kreikkalaisten revisionistien väitteitä tämä ei kiistä NATO:ssa, IMF:ssä ja Maailmanpankissa jenkki-imperialismin hegemonista roolia, joka on pääasia, kun taas imperialistien keskinäinen vehkeily ja tappelu noissa järjestöissä on vain reunahuomautuksia.
”KKE” ja kumppanit poikkeavat myös säännöllisesti kautskylaiseen ”ultraimperialismiin”, mikä omalta osaltaan auttaa linnarauhan tekemistä omalle imperialismille. ”KKE”:n teoreetikko esimerkiksi selittää: ”… porvarillinen luokka itse valitsee polun, jolla se luovuttaa suvereeneja oikeuksia esim. imperialistiselle liittoumalle kuten EU:lle tai NATO:lle tai jopa valtioiden välisille suhteille suojatakseen omat yleisemmät luokkaetunsa, saadakseen tukea ja ikuistaakseen valtansa.” Niinpä nämä revisionistit puhuvat toistuvasti esimerkiksi ”euroatlanttisesta imperialismista” – käsite, joka esittää ”euroatlanttiset” imperialistivallat ”blokkina”, jonka sisällä voi olla pientä kissanhännänvetoa, mutta pääasiassa vallitsee rauha – käsite, joka on täysin vastakkainen Leninin teorialle ja täysin yhdenmukainen Kautskyn ”ultraimperialismi”-teorian kanssa.
Imperialismi on kapitalismin erityinen vaihe
Kolonialismi, jako imperialistisiin ja sorrettuihin kansakuntiin on kapitalismin perusominaisuus sen kehityttyä imperialismiksi. Lenin, Stalin ja muut, joita jokaisen itseään ”marxisti-leninistiksi” kutsuvan tulisi kunnioittaa, ovat ilmaisseet tämän hyvin selvin ja yksitulkintaisin sanoin.
Väite, että tämä jako olisi kadonnut kehityksen myötä kapitalismin vallitessa, on itse asiassa väite, että imperialismi, sellaisena kuin Lenin sen esitti, ei ollutkaan kapitalismin viimeinen vaihe. Kenties he sanovat, että Lenin oli aikanaan oikeassa, mutta että nyt imperialismin perustunnusmerkit, jotka Lenin luettelee, ovatkin osin muuttuneet. He voivat sanoa, että Stalinin aikana imperialismilla oli kolme perusristiriitaa, mutta nyt yksi niistä (imperialistiset supervallat ja vallat vastaan sorretut kansakunnat) olisi kadonnut. Se tarkoittaa, että he esittävät uuden vaiheen kapitalismin kehityksessä – vaiheen, jota Lenin ja Stalin eivät vielä nähneet.
Leninille imperialismi on kapitalismin korkein ja viimeinen vaihe, ei korkeampi ja viimeisin. Jos sanotaan, että Leninin ajan imperialismia seuraa toinen vaihe, kiistetään tämä. Tällöin kiistetään myös imperialismin luonnehdinta kuolevaksi kapitalismiksi, kapitalismiksi proletaarisen vallankumouksen aattona.
Ero on tärkeä, sillä siinä ei ole kyse vain siitä, oliko Lenin oikeassa vai ei. Vielä enemmän: tämän väärennöksen pohjalla kulkee imperialismin talouden erottaminen sen politiikasta. Imperialismin taloudellinen perusta – finanssipääoma – on pysynyt pohjimmiltaan samana, eivätkä edes ”KKE”:n revisionistit yritä väittää tätä kiistatonta faktaa vastaan. Mutta sen sijaan he esittävät, että samalla perustalla voisi olla pohjimmiltaan toisenlaista politiikkaa. Erityisesti kiistämällä kolonialismin olemassaolon he väittävät, että samalla yli satavuotisella finanssipääoman perustalla, imperialismin perustalla voisi olla politiikkaa ilman siirtomaa-anastuksia eli ”ei-imperialistista politiikkaa”, kuten Lenin sanoisi. Tämä on täsmälleen, mistä Lenin arvosteli Kautskya.
Tällä tavoin ”KKE” antautuu hurskaiden reformististen toiveiden varaan.
Meidän tuomiomme on oltava, että ”KKE” kiistää koko Leninin imperialismi-teorian. Se hylkää marxilaiset periaatteet vetoamalla ”muuttuneisiin olosuhteisiin”. Se ei ole mitään muuta kuin marxilaisuuden revisioimista.
Sota maoismia vastaan
Revisionistinen käsitys on tähdätty hyvin suoraan kiistämään nykyinen pääristiriita maailman tasolla, so. ristiriidat yhtäältä imperialististen supervaltojen ja valtojen, toisaalta sorrettujen kansakuntien välillä. Sitä ei ole tähdätty kiistämään mitä tahansa sattumanvaraisesti valittua kohtaa oikeasta ja oikeutetusta poliittisesta linjasta, vaan nimenomaan nykyinen pääristiriita maailman tasolla. Tämä on oleellista, sillä pääristiriita määrää muita ristiriitoja, ja vain tarttumalla lujasti pääristiriitaan voidaan esittää oikea politiikka yhteiskunnan vallankumoukselliselliseksi uudistamiseksi. Tämä on ilmiselvää myös Suomessa, jossa vallankumouksen oikea johto on riippuvainen siitä, ymmärretäänkö, että suomalainen kansakunta kaikkine luokkineen on imperialistinen kansakunta – ymmärretäänkö tätä kautta Suomen kansainvälinen asema, ymmärretäänkö kansallisuuskysymys myös Suomen rajojen sisällä, ymmärretäänkö imperialismin harjoittamaa työväenluokan pirstomista Suomessa ja oikeaa marxilaista taktiikkaa taistelussa sen yhdistämiseksi jne. jne.
Maailmanvallankumouksessa operoi kaksi virtausta: kansainvälinen proletaarinen liike, joka on johtava, ja kansalliset vapautusliikkeet, jotka ovat perustassa. Tehtävänä on niiden liittäminen yhteen. Sorrettujen kansakuntien olemassaolon kiistämisestä seuraava kansallisten vapautusliikkeiden ja niiden tavoittelemien demokraattisten vallankumousten kieltäminen johtaa kansallisten vapautusliikkeiden jättämiseen porvariston johdettavaksi ja demokraattisten vallankumousten kieltämiseen osana proletaarista maailmanvallankumousta, sillä vain proletariaatti kommunistisen puolueensa kautta kykenee johtamaan demokraattisen vallankumouksen menestyksekkääseen voittoon.
Jos siis hylätään sorretut kansakunnat, niiden kansalliset vapautusliikkeet ja uusdemokraattisen vallankumouksen tarve, tuloksena on ensinnäkin imperialismin vallan ikuistaminen sorretuissa kansakunnissa, jotka muodostavat ihmiskunnan enemmistön. Tästä seuraa, että sorretut kansakunnat pysyvät imperialismin reservinä, mikä tukee imperialismin vallan säilymistä myös imperialistisissa kansakunnissa. Maailmanvallankumous tulee kaikilta suunnilta, kaikinpuolisesti hylätyksi, ja niin myös kansainvälisen kommunistisen liikkeen taktiikka, ainoa marxilainen taktiikka: meneminen sorrettuihin kansakuntiin, jotka vastaavat kansainvälisellä tasolla syvimpiä ja laajimpia joukkoja. Tämä on se, mitä ”KKE”:llä on tarjottavanaan.
Sorrettujen kansakuntien olemassaolon kiistäminen on vastavallankumouksellista teoriaa.
Ja kunpa se olisikin vain teoriaa! Konkreettisesti tänään tuon teorian kannattajat väheksyvät kommunististen puolueiden johtamia kansansotia Perussa, Turkissa, Intiassa ja Filippiineillä. He vaikenevat niistä tai he suoraan kiistävät niiden olemassaolon. He leimaavat ne äärivasemmistolaiseksi terroriksi tai CIA:n salajuoniksi. Kaikki nämä ovat osa taantumuksen psykologisia kampanjoita vallankumousta vastaan. Meille sen sijaan käynnissä olevat kansansodat ovat jatkuvaa propagandaa vallankumouksellisen tien puolesta. Kansansodat ovat maailmanvallankumouksen eturintamassa, ja ne kylvävät kansansotaa ympäri maailman.
Niin ikään tuon teorian kannattajat kiistävät talonpoikaiston vallankumouksellisen taistelun silloinkin, kun se ei vielä tapahdu osana kansansotaa. He esimerkiksi vähät välittävät Brasilian köyhistä talonpojista, jotka valtaavat maata ase kädessä agraarivallankumouksen tunnuksen alla osana demokraattista vallankumousta. Tämä on sitäkin katalampaa, kun talonpoikaisto on maailman runsasväkisin luokka, jonka demokraattinen energia – kuten Lenin sanoi – vaatii ammentamista loppuun asti maailmanvallankumouksen hyväksi.
Šovinismia pursuavat revisionistit vähät välittävät vallankumouksellisista taisteluista maailmassa. Mitä heidän mielestään sitten pitäisi tehdä? Uhrata ihmishenkiä rikoskumppanuudessa kansanmurhaisten poliisivoimien kanssa porvariston diktatuurin parlamentin puolustamiseksi vallankumousta vastaan.
Tällä tavoin kehittyy vastavallankumouksen ideologinen sota maoismia vastaan. Se ei ole vain marxilaisen teorian häpeilemätöntä väärentämistä, vaan myös sitä tukevia ja täydentäviä psykologisia operaatioita ja jopa suorasukaista repressiota vallankumousta vastaan.
Katsomme, että tänään ainoa keino seurata Leniniä ja pitää kiinni leninismistä on maoismin omaksuminen marxilaisuuden uutena, kolmantena ja korkeampana vaiheena. Konkreettisesti maoismiin kuuluva teesi byrokraattisesta kapitalismista, jonka alun perin on esittänyt puheenjohtaja Mao ja jonka on yleistänyt puheenjohtaja Gonzalo, on välttämätön, jotta voidaan torjua Leninin imperialismi-teorian kohtaamat revisionistiset hyökkäykset, jotka yrittävät eri tavoin hämätä todellisuuden sorretuissa kansakunnissa.
Toivomme, että tämä artikkeli osaltaan palvelee Suomessa anti-imperialistisen rintaman yhdistymistä oikeiden periaatteiden alla ja suojelee proletariaatin luokkaitsenäisyyttä tässä rintamassa, jota sen tulisi johtaa sosialistisen vallankumouksen tekemiseksi Suomessa osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle.
